Yliopistossa opiskelijana aloittaessani viime vuosikymmenellä olin eri tilanteessa kuin moni kurssikaverini. Inttini oli käymättä. Abikeväänä olin loukannut polven urheillessa, eikä vaiva hellittänyt heinäkuuhun mennessä.
Aikani armeijan harmaissa siirtyi tuonnemmaksi ja ehdin astua akatemian porteista sisään lukemaan historiaa. Ajattelin suorittavani velvollisuuteni sitten maisterina viiden vuoden uurastuksen jälkeen.
Toisin kävi. Opintojen imaistua mukaani alkoi biologinen ikä painaa eikä maisterina sotaan lähteminen enää onnistuisi. Moni kavereistani suositteli siviilipalveusta, koska tässä iässä siitä ammentaisi enemmän.
Asepalvelus on ollut minulle enemmän tai vähemmän selviö aina. Vaikka sota on suuri inhimillinen tragedia, on yhteinen koti arvokas. Jos en itse ole valmis sitä puolustamaan, voinko vaatia sitä muiltakaan?
Halusin suorittaa palvelukseni hyvin. Saisin myös kaipaamaani aivolomaa alati kasvavasta opintorekisteriotteestani ja tehtävälistoistani.
Säkylän bussiin nousin heinäkuussa. Alku oli vaikea, kun itse rakennettu elämä otettiin pois ja tupakaverit olisivat voineet olla oppilainani edellisenä syksynä opetusharjoittelussa.
Arjen rutiinien ja taistelutoverien tultua tutuksi sopeuduin nopeasti. Välillä voi sanoa jopa olleen kivaa.
Eräällä oppitunnilla esille tuli armeijan erinäiset erikoistehtävät. Kurispäitteni katsoin mitä tehtäviä oli tarjolla. Yhtenä oli sotahistorian tutkimusavustaja Maanpuolustuskorkeakoululla. Sehän menisi yksiin siviiliopintojeni kanssa!
Hetken aikaa pohdittuani hain paikkaa ja sen sainkin. Karistin Säkylän hiekat varsikengistäni ja suuntasin Santahaminaan.
Olin jo oppinut ja asennoitunut siihen, että intissä minua revittäisiin rajoilleni, eikä omia aivoja tarvitsisi käyttää. Tämän vuoksi alku Santahaminassa oli jälleen kerran shokki.
Yhtäkkiä akateeminen vapaus oli taas luonani. Pian siihenkin tottui. Varusmiestutkimusavustajia oli myös muissa oppiaineissa ja meistä hitsautui nopeasti tiivis sakki.
Vaikka jo Säkylässä tutustuin mahtaviin ihmisiin, muodostui samanikäisistä akateemista polkua talsineista tärkein tukeni. Pystyimme pohtimaan Suomen sotien luonteita ja maailmanpolitiikkaa siinä missä nauraa typerille sisäpiirivitseille.
Halusin silti haastaa vielä itseäni. Aiemmin aktiivinen urheilemiseni on vuosien varrella muuttunut on/of-suhteeksi, jota alokaskauden arkinen aherrus elvytti kivasti.
Tuumin, että voisin jatkaa kunnon kohotusta vielä tovin isänmaassa ryynäten. Niinpä päädyin AUK:lle loppuvuodeksi. Tutkimusavustajan hommat jäivät tauolle siihen saakka.
Inttini meni aivan toisella tavalla kuin olisin teininä uskonut. Olen tilanteeseeni täysin tyytyväinen. Pääsin niin tositoimiin kuin kartuttamaan ammattiosaamistani.
Jos vanhemmalla iällä on vielä asevelvollisuus suorittamatta, suosittelen astua palvelukseen. Vaikka tiukka kuri voi pelottaa, on armeija kokemuksena unohtumaton ja yllättävä.
Siviilikompetenssiakin pääsee varmasti hyödyntämään oli sitten lääkäri, tutkija tai valokuvaaja. Itseään pääsee haastamaan ja ylittämään eikä ajoittainen harmituskaan kestä ainiaan.
Yksi asia ei tosin omalla kohdallani täyttynyt. Akateeminen aivoloma jäi haaveeksi, ja hyvä niin.
Mikko Lähdesmäki
suomen historian opiskelija ja tuore aliupseerioppilas
Turun yliopisto
