Heinäkuinen kampus on levollinen, kun nousen Hämeenkadulta tuovia Tiedonportaita. Kävelen halki helteen polttaman pihan kohti päärakennusta. Sen ovista käy edelläni muutama lounaalta palaava hallinnon henkilö. Astun heidän perässään sisään.
Eteeni avautuu vaalea, korkea, kattoikkunoin varustettu tila, yläparvea kiertävät tuolirivit. Keskellä salia on suuri painauma. Näköjään täälläkin, kuten Turussa on tapana, aletaan pikkuhiljaa vajota. Lähden kävelemään seinänviertä ja katselen sitä kiertäviä rehtorien muotokuvia. Portaita ylös kävelee henkilökuntaa ja toivoisin, että minullakin olisi jokin oikea syy olla liikkeellä, että kaulassani roikkuisi kulkukortti – minäkin kuulun tänne!
Kiertelyni päärakennuksessa päättyy lyhyeen, sillä minun on tyydyttävä opiskelijoille avoimiin tiloihin, joita ei vessojen lisäksi juuri löydy. Lisäksi pelkään jonkun tulevan pian kysymään, mitä oikein teen täällä. Siihen en vielä itsekään tietäisi vastausta.
Toisten tiedekuntien tiloissa tulee kuljeskeltua hyvin vähän, joten Naturaan päästyäni minulla riittää ihmeteltävää. Kiipeän neljänteen kerrokseen, geologian ja maantieteen laitokselle, missä eteeni osuu suuri karttapallo. Sen pinnanmuodot kohoilevat mukaillen luonnollisia suhteita, miten korkeita ovatkaan ylängöt ja valtavia meret!
Minussa herää halu suojella jokaista neliösenttiä mutta määräni on toisaalla: minusta ei tule maantieteen asiantuntijaa. Yliopisto ei sinänsä ole yleissivistävä vaan ennemminkin syventävä oppilaitos, ja valitessamme alaa joudumme luopumaan paljosta.
Vuorovaikutus tiedekuntien välillä voi pahimmillaan olla olematonta, toisaalta tapahtuessaan se liittyy usein päihtymykseen, eikä maailmaa paranneta ennen aamuyön pimeitä tunteja. Tämä tekee minut hyvin surulliseksi, ja on osasyy liikkeellelähtööni tänään: etsin yhteyksiä ulkomaailmaan.
Voisimmeko luoda puitteita vuoropuheluun ja yhteistyöhön oppiaineiden välillä myös yliopistolla, päivien aikana? Tarvitsemme lisää mahdollisuuksia syvällisiin keskusteluihin niiden ihmisten kanssa, jotka ovat perillä asioista, joista itse emme tiedä. Edessämme olevat ratkaisut vaativat yhteisiä ponnistuksia.
Jatkan kävelyä hämärillä käytävillä ja säikyn aina kuullessani askeleita. Asiaton oleskelu on kiellettyä tai ainakin jotain hyvin epäilyttävää. Mutta eikö täällä yliopistolla juuri pitäisi olla tilaa päämäärättömälle vaeltelulle? Uteliaisuudesta ja olemisen vapaudestahan oivallukset versovat. Yliopisto on jo hyvän aikaa ollut valumassa epämääräisen tehokkuusajattelun piiriin: kaiken pitää tuottaa tulosta, joka on numeroilla mitattavissa.
Ajattelua ja inhimillistä kasvua on hankalaa esittää myyvinä lukuina mutta eivät ne sen vuoksi saisi unohtua. Moni asia täällä yliopistolla toimii kuten pitääkin. Saamme tehdä omannäköisiämme opintoja: kokeilla eri aloja, käydä vaihdoissa. Ulkopuolelta asetetut paineet pikaisesta työelämään pääsystä kuitenkin naamioituvat kuin omiksi ideoiksemme.
Pitäisi olla suuria tavoitteita ja uranäkymiä, joita kohti yliopistotutkinto meitä vie. Aikamme yliopistossa ei kuitenkaan saa tähdätä pelkästään valmistumiseen ja tulevaisuuteen. Meidän täytyy myös tehdä asioita, jotka tuntuvat hyviltä ja oikeilta juuri nyt.
Maleksiessani ihastelen tiloja ja materiaaleja. Katson, miten suihkulähteen kaakelit heijastavat taivasta, miten viehkeästi kirjaston aulan seinä kaartuu ja millainen valo lukusalin ikkunasta lehtien läpi siivilöityykään! Quantumin läpi laskeutuvat kauniit kierreportaat, ja Feeniks-kirjaston parvekkeelta aukeaa näkymä yli kaupungin aina Turun linnalle saakka. Naturalla käytävät puolestaan ovat tunkkaisia ja hämyisiä, mutta rakennuksessa on oma akateeminen tenhonsa.
Aikamme on ainukertaista ja vain hetken olemme täällä yliopistollakin. Ainutlaatuisena ympäristönä se ansaitsisi olla tutkivan katseemme kohteena useammin. Tarkastellessamme maailmaa ympärillämme yksityiskohtaisesti ja likeltä valumme kuin varkain tähän hetkeen – olemme vain. Tiiviiksi koottujen tutkintoaikataulujen puitteissa tällaiselle ei liiemmin ole varattu aikaa, vaikka syytä olisi. Ulkoinen ympäristömme luo puitteet myös ajattelullemme, ja löytäessämme sieltä ulkoa jotakin uutta avautuu aatoksillemmekin väyliä ennen kulkemattomille urille.
Ihminen uupuu vaivihkaa ja merkityksettömyyden tunteista seuraa välinpitämättömyyttä itseä ja muita kohtaan. Palvomme ihmisiä heidän saavuttamiensa ansioiden perusteella, ja pyrimme itse jatkuvasti mahdollisimman kiitettäviin suorituksiin.
Arvoamme mitataan jatkuvasti siinä, mitä teemme ja tuotamme, ei siinä, mitä olemme. Valitettavasti ajatus ei kuitenkaan tule tulkituksi niin, että olisimme sen seurauksena kaikki taustoistamme ja itsestämme riippumatta samanarvoisia, vaan niin ettei silkalla olemisellamme ole lainkaan arvoa. Kun emme tule hyväksytyksi sellaisina kuin olemme, kasautuu paine mielessämme valtavan suureksi. Sellaisen jatkuessa ihminen kadottaa katseensa loiston ja ilon päivistään. Ja niin hänen kuulukin, sillä se on asiaintila, joka ei olollemme sovi.
Asiaton oleskelu, haahuilu – jopa vetelehtiminen, ovat antiteesejä ympäröivää suorituspainetta vastaan. Entä jos asianamme on juuri oleskelu? Olemisessamme on ihmisyyden koko potentiaali, kiireessämme kerätä ansioita ja suorittaa väistämättä hukkaamme osan siitä.
Asioiden loppuunsaattaminen tuntuu hyvältä. Mutta tuleeko mistään koskaan valmista? Olemme kaikki tulvillaan hiljattain käyviä prosesseja, niin ajatuksia kuin biologiaakin; kasvamme pikkuhiljaa toisiksi ja jokaista vastattua kysymystä seuraa tusina uutta. Etenemme elämässä ja opinnoissamme joka päivä. Mikä meissä ratkaisevasti muuttuu sinä päivänä, kun valmistumme?
Haaveittemme takaa löytyy pyrkimyksiä, joita voimme edistää monin eri tavoin.Tutkinnot ja työpaikat ovat kaikki korvattavissa toisilla, ei ole yhtä oikeaa polkua. Opintolainahyvitys ja tavoiteajat ovat yhteiskunnan työkaluja edistää omia tavoitteitaan. Meillä on vapaus toimia toisinkin, omaksi parhaaksemme. Meillä on mahdollisuus omilla teoilla ja ajatuksillamme laittaa alulle suunnanmuutoksia. Millaisille arvoille perustuvassa yhteiskunnassa me haluamme elää?
Kesäpäivän hiljentynyt kampus muistuttaa minua meitä hetki sitten koetelleista autiuden ajoista. Vaikka tiede asuu täällä kesäisinkin, on yliopisto tyhjä ilman opiskelijoitaan. Oleskellessamme täällä syntyy uusia ideoita: tulevaisuuden visioita, joita ei ole aiemmin nähty. Suoritusten jahtaaminen tylsyttää ihmistä, kun vapaus luoda ja epäonnistua viedään.
Tieteen tekeminenkin on silkkaa epäonnistumista, sillä sen kautta yritämme saada tolkkua asioista, joita emme oikein voi käsittää. Kun yhteiskunta ympärillä painostaa tuloksentekoon, on täällä pidettävä tiukasti kiinni haahuilun vapaudesta. Voimme itse vaikuttaa siihen, mihin aikamme täällä käytämme.
Nykyjärjestelmä suosii suorittamista mutta mitkä ovat sen kauaskantoiset seuraukset? Millä tavoin voisimme venyttää systeemin rajoja tieteen ja tulevaisuuden nimissä? Ainakin voimme itse määrätä, miten asioihin suhtaudumme ja mitä itse kukin tavoittelemme.
Missä valmistuminen sitten mitattaisiin, jollei suorituksissa? Valmistuminen voisi tarkoittaa seuraavaa: uskallusta tutkia ja kysyä typeriä kysymyksiä, sitkeyttä esittää korkealentoisia ideoita toinen toisensa perään, kunnes ne viimein alkavat kuulostaa muistakin mahdollisilta.
Se voisi myös tarkoittaa voimaa olla ärsyttävä ja harata vastaan, kun asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi. Yliopistosta pitäisi tulla ulos ihmisiä, jotka uskovat kaiken olevan mahdollista, niin hyvässä kuin pahassa. Ovatko annetut ja kerrotut realiteetit todella mahdollisuuksien rajat? Voisiko sittenkin tehdä toisin? Yliopiston tulisi kyetä säilyttämään uteliaisuus eikä tylsistyttämään. Valmistuminen on rohkeutta tarkistaa käsityksiään ja kykyä keskustella niistä toisten kanssa. Se on pohjatonta poltetta ottaa selvää ja luoda uutta todellisuutta. Akateemisia kliseitä, tiedän.
Yhteiskunnan normien kasatessa päällemme paineita meidän täytyy pitää itse huolta, ettemme tyystin kadota lapsekasta mielenkiintoamme maailmaa kohtaan. Yliopistolla voimme tukea ja kannustaa toisiamme kurottamaan totutun ulkopuolelle, etsimään uusia tapoja olla ja toimia.
Nyt kun uudet fuksit saapuvat, ja meistä jokainen väkisinkin nytkähtää pykälän eteenpäin, on aika vanhojen perinteiden toistamisen ohella antaa tilaa myös uusille näkemyksille. Meillä on joka päivä vapaus olla vahingoittamatta toisiamme, rakastaa itseämme ja piirtää pilvilinnoja paremmasta maailmasta. Yliopisto-opiskelu ei poikkea muista olemisemme tavoista.
Täälläkin merkitys löytyy aina lopulta suoritusten ulkopuolelta: yhteydestä itseemme sekä ihmisiin ja maailmaan ympärillämme. Sitä meidän jokaisen on muistettava vaalia tänäkin syksynä.
Vuokko Suomäki
lääketieteen opiskelija
Turku
