Valtteri Vuori

Tämä monelle tuttu lausahdus on heti yliopistolain alusta. Kokonaisuudessa virke kuuluu: “Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa.”

Suomessa asetelma on kuitenkin poikkeuksellinen. Opiskelu ei ole pelkästään maksutonta, vaan valtio rahoittaa myös opiskelijoiden toimeentuloa opintojen aikana.

Siksi on perusteltua kysyä mitä yhteiskunta tällä investoinnilla saa? Kenelle sen hyödyt lopulta kuuluvat ja miten hyötyjen jakautumista tulisi ohjailla?

Akateemisessa keskustelussa kansainvälisyys näyttäytyy lähes poikkeuksetta positiivisena. Sitä se kieltämättä usein onkin.

Opiskelijavaihto, ulkomaiset tutkijat ja englanninkielinen opetus ovat merkkeinä laadusta ja avoimuudesta.

Kansainvälisyys on tavoite, jota mitataan, rahoitetaan ja palkitaan. Yliopiston onkin oltava osa globaalia tiedeyhteisöä tuottaakseen laadukasta tutkimusta ja opetusta, mutta vaarana on, että kansainvälisyys muuttuu itseisarvoksi, jota ei tarvitse perustella.

Kysymys konkretisoituu, kun tarkastellaan koulutuksen tuottoja. Suomalainen yhteiskunta investoi korkeakoulutukseen merkittäviä summia. Samalla on ilmeistä, että osa valmistuneista siirtyy työmarkkinoille ulkomaille. Yksilön näkökulmasta tämä on täysin rationaalista ja usein toivottavaa.

Yhteiskunnan näkökulmasta tilanne on monimutkaisempi. Investointi on tehty Suomessa, mutta sen taloudelliset ja osaamiseen liittyvät hyödyt voivat realisoitua toisaalla.

Mitä suomalainen yhteiskunta voi sitten kohtuudella odottaa vastineeksi? Tuskin ainakaan sitä, että valmistuneita velvoitettaisiin pysymään maassa. Pakko ei istu yliopiston eikä avoimen yhteiskunnan periaatteisiin.

Sen sijaan voitaisiinko odottaa jonkinlaista arvopohjaista vastavuoroisuutta? Esimerkiksi sitä, että koulutuksen hyödyt realisoituvat ainakin osittain takaisin siihen yhteiskuntaan, joka ne mahdollisti.

Tämä voi tapahtua monella tavalla: työnteon, verotuksen, osaamisen palautumisen tai kansainvälisten verkostojen kautta. Vähintään arvostuksena tätä yhteiskuntaa kohtaan.

Koko ilmiössä, jota aivovuotona kuvataan ei toki ole kyse pelkästään koulutuspolitiikasta. Oikeastaan enemmän työmarkkinoiden toimivuudesta. Kun olemme osa kansainvälistä järjestelmää, on pelattava sen säännöillä ja pystyttävä olemaan houkutteleva maa opiskelun lisäksi myös jäädä ja työskennellä.

Samaan aiheeseen kuuluvat myös esimerkiksi kansainvälisten opiskelijoiden lukukausimaksut, jotka nähdään usein koulutuksen laatuun linkittyvinä. Jos halutaan olla kansainvälisiä, on ymmärrettävä miten kansainvälinen järjestelmä toimii. Mitkä tekijät ovat veto- tai pitovoimatekijöitä.

Tämäkään ei rajoitu yliopistoon tai edes koulutuspolitiikkaan. Silti puhuttaessa yliopiston ja yhteiskunnan investointien hyödyistä ei voida irrottautua esimerkiksi siitä millaisella veropolitiikalla osaajia ja yrityksiä saadaan pysymään osana yhteiskuntaamme.

Yliopisto ei kuitenkaan ole pelkkä koulutusinstituutio tai tutkimuksen tuottaja, vaan yliopistolla on suomalaisessa yhteiskunnassa myös merkittävä kulttuurinen asema. Yliopiston kulttuurinen asema on jopa rahoituskeskustelua tärkeämpi aihe.

Amerikan tuontina saapunut myös kulttuurisodaksi kutsuttu vastakkainasettelu osuu siksi erityisesti myös yliopistoon.

Tässä kehityskulussa kansainvälisyys rinnastetaan edistykseen, kun taas paikallisuus helposti rajoittuneisuuteen. Vastakkainasettelu on kuitenkin osin keinotekoinen ja luo paradoksin.

Yliopistoyhteisö ja erityisesti opiskelijaliike haalareineen ja järjestöineen ovat uniikkeja ja osa suomalaiskansallista kulttuuria. Silti kansallisen edun mainitseminen tai jopa suomen kielen aseman korostaminen voidaan tuomita tunkkaisena tai lähes epä-älyllisenä.

Olisi näköalattomuutta uhrata yliopiston historiallinen rooli kansallisen sivistyksen rakentajana kehitykselle, jossa sen kytkös omaan yhteiskuntaansa vähitellen heikkenee abstraktin kansainvälisyyden ihanteen vuoksi.

Yliopisto on ollut, ja sen tulisi olla jatkossakin osa kansakunnan rakentumista. Osa sivistyksen ja kielen ydintä.

On myös muistettava, että yliopistot ovat aina myös osa yhteiskunnallista rakennetta, jonka rahoitus ja legitimiteetti syntyvät kansallisella tasolla. Kaikki tämä ei poista yliopiston ja yliopistoyhteisön kansainvälistä ulottuvuutta. Eivätkä nämä asiat oikeastaan edes ole konfliktissa keskenään.

Rahoituksen ja kulttuurin lisäksi kolmas tärkeä teema on suomen kielen asema yliopistossa. Oma tutkinto-ohjelmani on erityisesti maisterivaiheessa ollut lähes kokonaan englanninkielinen.Onhan kauppatieteilijän työkielikin usein englanti.

Kuitenkin hakeutuminen kansainvälisen liiketoiminnan englanninkieliseen ohjelmaan on ollut tietoinen valinta, jollaisena sen tulisi pysyäkin.

On pienelle suomalaiselle kulttuurille ja kielelle kriittisen tärkeää, että suomeksi tehdään laadukasta tiedettä ja tutkimusta. Kansainväliset tutkinto-ohjelmat ovat nykypäivää ja tutkijan uralle vaaditaan perustellusti työskentelyä myös englanniksi tai muulla tieteenalan keskeisellä kielellä, mutta suomen asemaa ei voida pitää itsestäänselvyytenä, vaan sitä tulee muistaa vaalia.

Jo nyt anglismit ja englantia ja suomea sekoittava niin kutsuttu finglish ovat vallanneet alaa ja nuorten luku- ja kirjoitustaito heikentynyt. Tämä kehitys sisältää riskejä joista ilmeisimpänä on suomen kielen- ja kulttuurin itseisarvo, mutta myös välineellisiä uhkia kuten sen, että asiantuntijakieli ja tavallinen kansankieli eriytyvät entisestään. Se taas voidaan nähdä uhkana koko demokratialle.

Yliopisto ei siis vain käytä kieltä. Se rakentaa sitä aktiivisesti ja kieli kehittyy tieteen mukana esimerkiksi uusien ilmiöiden, ja yhteiskunnallisen kehityksen mukana. Hieman kärjistetysti voidaan sanoa, että suomen kielen asema suomalaisessa tieteessä on edellytys sille, että suomeksi voi ajatella monimutkaisia asioita myös tulevaisuudessa!

Lopulta kysymys siitä, kenelle yliopisto kuuluu, ei taivu yksinkertaiseksi vastaukseksi. Turun yliopisto kuuluu sekä Turulle, Suomelle että maailmalle.

Yliopisto on samanaikaisesti kaksi asiaa. Se on kansallinen instituutio, jota rahoitetaan verovaroin, jonka toimintaa ohjaa suomalainen lainsäädäntö ja jonka kieli- ja kulttuuriympäristö on paikallinen.

Toisaalta se on osa globaalia tiedeyhteisöä, jossa tutkimus, julkaisut ja urapolut eivät rajoitu valtioiden rajoihin.