Se oli sellainen samanlainen kirpeän aurinkoinen talvipäivä, joka oli tässä taannoin tammikuussa. Sellainen, kun tuuli on kevyttä ja pakkanen kynsii kasvoja, mutta aurinko lämmittää jo niskaa ja on kirkas.
Niin, että kun se osuu lumeen tai jäähän, se sulaa ja valuu alas räystäiltä. Sellainen sää oli myös aika tarkalleen kolme vuotta sitten, helmikuun 24. päivänä.
Me tapasimme hyvän ystäväni kanssa Helsingissä ja päätimme keskustella asioista. Se oli siis se päivä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
Muistan, kuinka siihen heräsi. Että Kiovaa pommitettiin ja että hyppäsi sängystä ja avasi telkkarin. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö kaikki olisi muuttunut. Ja sitten mainoskatkolla kerrottiin, että Lego Masters Suomi palaa uudella kaudella.
Se tuntui jo silloin erikoiselta. Me istuimme ystäväni kanssa sellaiseen Töölössä sijaitsevaan, ranskalaistyyppiseen kahvilaan, jossa on seinillä kuvia Tintti-kirjoista ja taustalla soi Carlos Gardel. Puhuimme vakavia asioita ja mietimme, mitä nyt käy ja mitä on edessä.
Kesällä intti, entä sitten? Puhuimme kauan ja joimme kahvia, sitten lähdimme pois. Silti siitä päivästä elävimmin jäi mieleen, kun vesi kolisi ränneissä rauhallisesti.
Emme puhuneet silloin mitään. Se oli rauhallinen hetki. Sellainen, joka kertoi, että jää jatkaa sulamistaan, eikä se tiedä siitä mitään, mitä ympärillä tapahtuu. Ikään kuin normaaliuden saari kaaoksen meressä.
Kymmenen, ja erityisesti viimeisen viiden vuoden aikana, näitä hetkiä on aina silloin tällöin ollut. Muistan, kun koronasulku julistettiin ensimmäistä kertaa.
Olin silloin äidilläni ja muistan, kuinka absurdilta tilanne tuntui. Edeltävänä päivänä kaikki olivat olleet lukiossa normaalisti paikalla. Ja sitten sen, kun haimme yhden kaverin kanssa ruokakassit koululta ja se oli ainoa normaali hetki viikossa.
Viime marraskuussa seurasin Yhdysvaltain vaaleja Turun Sanomissa. Oli kummallinen hetki kirjoittaa sivuille sanat “Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain 47. presidentti”. Ja kun kävin sen jälkeen keskustassa, uskoin näkeväni mietteen varjon kaikissa.
Siitä huolimatta ihmiset toimittivat asioitaan, kuten ennenkin. Lehdet jatkoivat tippumistaan puista.
Mitä ajastamme muistetaan? Kun olen itse ollut tällainen historianörtti, olen kiinnittänyt huomioni siihen, että tuona ja tuona päivänä Neuvostoliitto antoi sen ja sen nootin. Ja että Nixonilla oli tällainen suunnitelma Vietnamissa.
Mutta onko se sitä, minkä aikalaiset muistavat? Kun ajankohtaisista asioista keskustelee ja uutisia lukee, maailma tuntuu kammottavalta paikalta. Sitten muistaakin, että piti lähteä kaverin kanssa lenkille. Tai että ahaa, Cittarissa on euron päivät. Mahtavaa!
Arki rullaa omaa tahtiaan. Ja vaikka epävarmuutta riittää, niin vain me kaikki suunnittelemme ja yritämme rakentaa omia elämiämme. Ja sitsata ja approilla.
Kun sitten, joskus kysytään, millaista oli elää 20-luvulla, muistanko ensimmäisenä kaikki kriisit vai kaikki ihmiset? Ulkopoliittisen instituutin Hiski Haukkala sanoi, että olemme kuin sammakot kattilassa. Että kaikkeen tottuu.
Oikeassa varmasti on. Se, mikä neljä vuotta sitten olisi ollut käsittämätöntä on nyt käsitelty olankohautuksella. Mutta sitten aina toisinaan tulee niitä hetkiä, jolloin maailma tuntuu järkkyvän.
Trump vannoi virkavalan 20. tammikuuta Washingtonissa ja hänestä tuli Yhdysvaltain 47. presidentti. En lähde listaamaan kaikkia skenaarioita, jotka hänen tai muiden valtiomiesten toimesta saattavat toteutua, mutta paljon on vaakalaudalla.
Kun lukee erilaisia arvioita ja uutisia kymmenien vuosien takaa, uhkakuvat ja kehityskulut on annettu pitkinä aikaväleinä. Niin pitkinä, ettei niihin edes tartuttu.
Nyt ei taida olla liioittelua, jos sanoo, että aikajänne on kuukausia. Sammakkokin saattaa toisinaan huomata, että nyt naksahti hellalle suurempi luku. Niitä lukuja on varmasti tänä vuonna luvassa.
Niidenkin keskellä elämä kuitenkin jatkuu. Toivottavasti ne muistaa huomata, normaaliuden saarina kaaoksen meressä.
Santeri Saarinen
toimitusharjoittelija
Turun ylioppilaslehti
