Pääkirjoitus

Leijonametsällä

Rapeat 30 vuotta sitten Suomi katsoi Ruokolahden savannille. Kuin satukirjasta Saimaan rannan pitäjässä oli silminnäkijöiden mukaan tehty havaintoja viidakon kuninkaasta.

Koko kylän kummissaan pitänyt iltapäivälehtien kesäteatteri ei jättänyt lopulta jälkeensä muuta kuin epämääräisiä tulkintoja kera lämpimän yötuulen henkäyksen karjalaiseen metsään.

Kesän mittaan lehtityön arkipäivässä on riittänyt jälleen selviteltävää erinäisten korvessa ammuttujen harhalaukauksien saralla. Yhdestä karkeimmasta ladon seinän ohi karanneesta osumasta vastasi pääkaupunkiseudun aviisi edesottamuksellaan, joka lienee yksi journalismin lähihistorian moraalisesti arveluttavimmista.

Läpi suven huomion keskipistettä Suomessa hallitsivat syrjintää ja tasa-arvoa koskevat yhteiskunnalliset kysymykset. Kyseessä on merkittävä ja ajankohtainen teema. Aiheeseen liittyvien juttujen toteutustavoissa kuitenkin ilmeni kerrassaan kummallisia valuvikoja.

Miten kaikessa yksinkertaisuudessaan voi olla mahdollista, että Sanoman kokoisesta konsernista ei löydy puolueetonta toimittajaa tekemään selontekoa elinkeinoministerin taustoista? Hommaan passitettiin henkilö, joka on valmiiksi esitutkinnassa kohteen yksityiselämää loukkaavan tiedon levityksestä sekä törkeästä kunnianluokkauksesta.

Tutkinta on toki vielä kesken ja Suomessa syyttömyysolettama. Se ei kuitenkaan muuta lähtökohtaa mitenkään. Median pitää ruotia poliitikkojen tekemisiä. Kansalla on oikeus tietää vallankäyttäjien ajatuksista. Tähän tarvitaan riippumatonta lehdistöä varsinaisessa merkityksessään.

Luvattoman monta kertaa toimittajilla tuntui olevan myös vaikeuksia hahmottaa ammattikuvansa raameja. Mätäkuun aikana eksyttiin vaarallisen usein vastuunsa kantavasta journalismista tuntemusten raportoinnin hetteikköön.

Journalismin perimmäisenä tarkoituksena on etsiä totuutta. Alalla halutaan tietää mitä Suomessa ja maailmalla tapahtuu. Työn lähtökohta on kiinnostus siihen millaisia ilmiöitä ja yhteiskunnallisia liikkeitä on meneillään.

Tutkimukset kertovat karua kieltään. Monet nuoret mediatoimijat kokevat nykypäivänä ammatti-identiteettinsä roolin vallankumouksellisuutena sekä yhteiskunnallisena uudistamisena. Kehitystä voi pitää huolestuttavana.

Inhimillisiä arvointivirheitä sattuu kaikille, mutta toimittajan ei missään nimessä tule olla työssään aktivisti. Muutoksen ehdottaminen on aina poliittista. Se tehtävä kuuluu poliitikoille, jotka maksavat vallastaan kovaa julkista hintaa.

Epäluotettavaa tai puolueellista mediaa ei nimittäin lueta tai siihen ei uskota. Tietoa etsitään silti. Se luo mahdollisuuksia niille, jotka pyrkivät levittämään vaihtoehtoisia totuuksia. Jalopeurajahti jatkuu.

Suomessa toteutetaan paljon laadukasta journalismia, mutta keihäänkärkien meriitit eivät kesältä valitettavasti paljoa papukaijamerkkejä kerryttäneet. Jos kuitenkin jotain positiivista hurlumhei-meiningistä voi todeta, niin nähtävästi suon, kuokan ja Jussin kulmilla asiat ovat olleet isossa kuvassa mallillaan. Pääkanavilla isoimmiksi ongelmiksi rakentuivat yksittäisten ihmisten vuosien takaiset möläytykset.

Mitä sitä turhia perkaamaan yksinäisyyttä, turvattomuuden kasvua, ihmisten vähenevää liikuntamäärää, valtion rahankäyttöä tai terveydenhuollon umpisolmuja. Ei Amerikassakaan kultaa lapiolla luoda.

Hermanni Sankelo

päätoimittaja

Turun ylioppilaslehti