Kulttuuri

Gimmel 20 vuotta ja viihdekulttuurin muutos

Gimmelin esikoisalbumin Lentoon julkaisusta tulee tässä marraskuussa kuluneeksi tasan kaksikymmentä vuotta. Tosi-TV-ohjelma Popstarsissa kootun tyttöbändin esikoinen oli Suomessa vuoden myydyin albumi, joka palkittiin kolmella Emma-patsaalla.

Merkkipäivän kunniaksi olen verestänyt muistoja ja kuunnellut läpi bändin koko tuotannon. Tekosyylle oli käyttöä, sillä minä vilpittömästi pidän Gimmelin musiikista. Syyttäkää nostalgiaa, jos haluatte, mutta mielestäni Lentoon on bändin paras kokonaisuus. Se on tarttuva, melodinen ja hauska, mutta myös yllättävän monipuolinen. Välillä flirttaillaan särökitararockin tai lattaripopin kanssa.Pikkusiskoni kanssa kuuntelimme debyyttiä niin uutterasti, että osaan edelleen kaikki sanoitukset ulkoa. Keksimme yhtyeelle jopa uuden biisin, jonka sanoitus kertoi uutuuttaan kiiltävästä tatuoinnista.

Vuosia myöhemmin löysin Gimmelin kakkosalbumin Kaksi kertaa enemmän silloisen puolisoni arkistoista. Pidän varsinkin kappaleesta 2X, joka syntikkakoukkuineen ja jyräävine rumpukomppeineen on täysin uskottavaa poprockia. Yhtyeen kolmannen julkaisun Pisaroita ja kyyneleitä metsästin kirpparilta. Siitä kuulee jo, että bändin paukut alkoivat loppua ja tuottajaporras säästi parhaat ideat muille artisteille.

Gimmelin kolmella laulajalla ei ollut isompaa vaikutusvaltaa yhtyeen julkisuuskuvaan tai musiikkiin. Biiseistä ja tuotannosta vastasi lähinnä Risto Asikainen, joka aiemmin oli häärinyt muun muassa Nylon Beatin takapiruna. Gimmelin isoimman hitin Etsit muijaa seuraavaa sanoituksissa avusti ”Sipi Castrén” eli Ilkka Vainio, jonka kynästä oli aiemmin syntynyt mm. Kikan Tartu tiukasti hanuriin. Vaikka Gimmelin musiikki kuulostaa hyvältä, se ei ole kestänyt aikaa hyvin. Kaikki yhtyeeseen liittyvä oli hienoviritetty vetoamaan 2000-luvun alun esiteineihin. Lentoon-albumin kansikuva henkii aikakauden pop punk -roskaestetiikkaa.

City-lehdessä vuonna 2003 julkaistussa haastattelussa Asikainen analysoi yleisönsä mielenmaisemaa itsevarmaan sävyyn. ”Nuorison ongelmat ovat aina samat. On vain yksi kiinnostava aihe.” Kaikki Gimmelin sanoitukset kertovat tavalla tai toisella rakkaushuolista. Tytön ja pojan välillä on sutinaa, mutta pojan tunnetaidot jättävät toivomisen varaa. Tämä on milloin uskoton, milloin etäinen.

Onnellisista parisuhteista lauletaan imperfektissä tai konditionaalissa. Roviolla-musiikkivideossa nuoripari löytää toisensa ruokakaupan vihannesosastolta, kun kumpikin tarttuu vahingossa samaan ananakseen. Ennen pitkää poika paljastuu naistennaurattajaksi, joka on sopinut treffit bändin kaikkien kolmen jäsenen kanssa. Rakkaus ei juuri koskaan tunnu tuottavan Gimmelin kertojaäänelle iloa. Pahimmillaan mieshahmot ovat suorastaan kuvottavia. Takiaisessa kuvaillaan, kuinka yli-innokas kosija ”lähestyy kuolaten”.

Cityn haastattelussa Asikainen luonnehti Gimmeliä ”täydelliseksi poptuotteeksi”, jonka povasi ”vetävän
vielä pitkään”. Käytännössä yhtye ehti toimia kuitenkin vain vuodet 2002–2004. Gimmelin jäsenet ovat myöhemmin muistelleet, kuinka yhtyeen ensimmäiset konsertit vetivät keikkapaikat täyteen väkeä, mutta pari vuotta myöhemmin katsojia tuli vain kourallinen.

Listasijoitukset ja myyntiluvut laskivat levy levyltä. Popstars sai vuonna 2004 toisen ja viimeisen Suomen-tuotantokautensa. Sen voitti poikabändi INDX, toiseksi tuli tyttöbändi Jane. Varsinkin INDX oli luvattoman siirappista ja tyhjänpäiväistä lattaripopia ilman mitään tunnetta tai omaa identiteettiä. Jane pärjäsi paremmin, mutta senkin suosio jäi kauas Gimmelin jättimenestyksestä. Asikaisen ammattitaitoa ja tuotteliaisuutta voi vain ihailla, mutta Popstarsin kohdalla hän taisi aliarvioida yleisöään. Rahantekokone ei kyennyt katsomaan tulevaisuuteen vaan tyytyi tuottamaan pastisseja takavuosien suosikkiyhtyeistä.

Vaikka Gimmel aloitti ja lopetti 2000-luvun puolella, yhtyeen olemuksessa ja musiikissa on jotain auttamattoman ysäriä. Tiktakin ja XL5:n kaltaiset tyttö- ja poikabändit olivat 1990-luvulla valtavan suosittuja. Gimmel oli niistä viimeinen, joka aidosti kiinnosti suomalaisia. Vain muutama vuosi Popstars 2:n jälkeen Suomen virallista listaa hallitsivat naispuoliset sooloartistit, jotka esittivät omaehtoista taidepopia ja lauloivat muustakin kuin stereotyyppisen tyttömäisistä aiheista. Heistä menestynein oli Jenni Vartiainen. Tämä oli tienannut kannuksensa — missäpä muualla kuin — Gimmelissä. Gimmel oli kulutustuote, vaikkakin laadukas sellainen. Vuonna 2002 alkanutta Popstarsia sen sijaan voi pitää aidosti merkittävänä ja uraauurtavana.

Uusiseelantilaiseen formaattiin perustunut ohjelma oli Suomen ensimmäinen tositelevisiosarja, josta toden teolla ponnistettiin viihdemaailman huipulle. Suuren Seikkailun (2001–2005) ohella se oli ylipäätään ensimmäisiä suomalaisia tosi-TV-sarjoja. Suomessa oli aiemminkin ollut monenlaisia kykyjenetsintäkilpailuja. Esimerkiksi Nylon Beat breikkasi vuonna 1995 MTV3:lla pyörineen Kiitoradan myötä. Niissä ei kuitenkaan seurattu kilpailijoiden elämää tiiviisti ja pitkään, kuten Popstarsissa tehtiin.

Kovin pitkälle formaatin suosio ei kantanut. Edelläkävijä ei pärjännyt kilpailijoilleen, kuten vuonna 2003 alkaneelle Idolsille. Nykyajan tositelevisioon verrattuna Popstars oli varsin kiltti. Siinä ei kaiveltu osallistujien yksityiselämää tai nolattu huonoja laulajia julkisesti. Ohjelmaan ei myöskään pyritty rakentamaan draaman kaarta käsikirjoittamalla tapahtumia etukäteen tai pakottamalla osallistujia tiettyihin ratkaisuihin, ei ainakaan siinä mitassa kuin nykyään.

Tosi-TV:n mittapuulla Popstars oli yllättävän totta. Kun haastattelin juttua varten mediatutkija Pauliina Tuomea, hän arveli ihmisten pikkuhiljaa turtuvan nykypäivän mediavirrassa. Se näkyy sekä journalismissa, viihteessä että julkisessa keskustelussa. ”Provokatiivisuuden moodi läpileikkaa koko yhteiskunnan”, Tuomi sanoo. ”Mediatyypistä riippuu, kuinka raflaavaa se on. Muun muassa lineaari-TV pyrkii usein saamaan katsojasta jonkin reaktion katsojalukujen toivossa. Silloin ei oikeastaan ole väliä, onko se positiivinen vai
negatiivinen.”

Suoratoistopalvelut kilpailevat perinteisen TV:n kanssa yhä voimakkaammin. Vastavetona perinteinen TV muuttuu provokatiivisemmaksi. Se koettelee normeja, ihmisten arvoja tai ja voi jopa rahastaa erilaisuudella. Muistan pitäneeni mauttomana ja jopa hieman järkyttävänä, miten Popstarsissa kuvattiin Gimmelin jäsenten itkuisia riitoja. Nykyään ihmiset menevät televisiossa naimisiin ja hankkivat lapsia tuntemattomien kanssa.

Tuomi huomauttaa, ettei tosi-TV ole kuitenkaan pelkkää tirkistelyä tai myötähäpeällä mässäilyä. Se voi ravistella tabuja ja nostaa uusia asioita keskusteluun. Se tarjoaa katsojille samaistumisen kohteita ja vertaistukea.

”Joku saattaa nauttia siitä, että näkee toisella menevän huonosti. Toinen saattaa kokea helpottavaksi nähdä, kuinka muilla on elämässään samankaltaisia ongelmia.” Myös tositelevisio-ohjelmiin osallistuvien ihmisten motiivit ovat muuttuneet. Se johtuu paljolti sosiaalisesta mediasta. Jos vuosituhannen alussa ohjelmista haettiin jännitystä ja uusia kokemuksia, niin nykyään tosi-TV on osallistujille keino rakentaa julkkisbrändiä. Varsinainen palkinto on omalle yritystoiminnalle saatu näkyvyys ja noste.

Popstarsin suurin ongelma oli ehkä siinä, että se keskittyi yksilön sijasta yhteisöön. Katsojia kiehtoi ajatus siitä, että pystymetsästä voitaisiin tempaista tavallinen ihminen ja tehdä hänestä tähti. Yhden ihmisen henkilökohtainen matka pohjalta huipulle on kiehtovampi ja samaistuttavampi kuin tuottajaportaan ideoiman bändin kollektiivinen, tuotteistettu identiteetti. Siitäkin on tosin jo kauan sitten karissut uutuudenviehätys.

Uusien kykyjenetsintäohjelmien kilpailijat eivät ole saavuttaneet samanlaista näkyvyyttä, jonka vaikkapa Antti Tuisku aikanaan sai. Mahtaako Suomen kokoisesta maasta ylipäätään löytyä riittävästi yleisöä, jotta joka vuosi olisi mahdollista lanseerata uusi supertähti?

Nykyään musiikkiohjelmien päähenkilöt ovat entuudestaan kuuluisia. The Voice of Finland pönkittää julkkistuomarien brändiä, Vain elämää lämmittelee vanhojen suosikkilaulajien uraa. Esimerkiksi Jenni Vartiainen on ehtinyt piipahtamaan Vain elämässä jo kahteenkin otteeseen.Ei Gimmel silti ole kiinnostava pelkästään nostalgian näkökulmasta. Oikeastaan se on puuttuva rengas 1990- ja 2000-lukujen viihdekulttuurien välillä. Bändin parissa kasvoi kokonainen sukupolvi suomalaislapsia.

Joistakin on sittemmin tullut ammattimuusikoita. Laulaja-lauluntekijä Ellinoora Leikas muisteli Helsingin Sanomien haastattelussa hiljattain (20.5.), kuinka alakouluikäisenä lauloi Gimmelin Roviolla-hittisingleä. Nyt Ellinoora tekee kiertueita Vartiaisen kanssa Mestarit-nimisessä kokoonpanossa.

Mikael Tuominen

Turku