Pahuus on epämiellyttävää ja kauhistuttavaa katsottavaa, mutta olisi vielä karmeampaa, jos se kaikki tapahtuisi tietämättäni.

Minusta ei ole mihinkään edistämään sodan loppumista tai auttamaan ukrainalaisia. Vain katson ja järkytyn. En tiedä, miten minun pitäisi toimia. Mitä minä voisin tehdä? Lamaannun.

Toisinaan ajattelen, että oikeastaan voisin luopua kaikesta näiden ihmisten hyväksi, silti en saa tehtyä edes pientä tilisiirtoa. 

Ihaillen luen juttuja ihmisistä, jotka todella toimivat. He pelastavat ihmishenkiä, auttavat turvaan, antavat ruokaa ja suojaa.

Itse onnistuin jopa olemaan ostamatta lähikaupassa edelläni asioineelle naiselle kahta maitolitraa, joihin tällä ei ollutkaan varaa. Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Mietin, miksi auttaminen on niin vaikeaa?

AUTTAMINEN LIITTÄISI minut osaksi kamppailua pahuutta vastaan, ja pelkuruuttani väistän. On helpompaa pysytellä etäällä, olla sekaantumatta ja säilyttää jokin kuviteltu arvokkuus. Tunnen kauhua: en halua kohdata sitä haavoittuvuutta, joka voisi yhtä hyvin
olla minussa.

Haluaisin vain lopettaa tapahtuvat vääryydet. Kun se ei ole vallassani, turhaudun ja jäädyn paikalleni. Sorrun suuriin sanoihin, enkä ole vielä tavannut kaltaistani idealistia.

Kuitenkin sanat ovat vain sanoja, eikä mitään tapahdu, kunnes jotakin tehdään. Mutta minä pelkään.

Pelkään oman turvallisuuteni puolesta. Kassajonossa kai pelkäsin, että maksamalla maitotölkit olen itse muutaman euron lähempänä samaa ahdinkoa. Kadun ja häpeän itsekästä pelkoani. En ole se ihminen, joka haluaisin olla. Pitäisi pystyä luopumaan omastaan toisten hyväksi, niin että tuntuu.

MINULLA ON toinenkin syy olla auttamatta: ajattelen olevani matkalla jonnekin, mistä voin auttaa paljon suuremmin. Siellä jossakin minulla on varmuutta, vaikutusvaltaa ja resursseja toimia.

Matkalla sinne tarvitsen itsekin vielä niin paljon. Sitten joskus autan näidenkin päivien edestä, lupaan. Silloin olen mukana huolehtimassa siitä, että kaikilla on varaa elämiseen ja ettei missään ole sotaa.

Mutta sota on nyt, ja sen seurauksena tuhannet joutuvat luopumaan unelmista, joita vaaliessani olen liian kiireinen auttamaan.

Haaveissani puhun ja kirjoitan ihmisille viisaita. Kuinka joka päivä kohtaamme mahdollisuuksia tehdä hyvää, olla hyvien puolella. Kuinka kaikki se pahuus, joka maailmassa tapahtuu ja on tapahtunut, lopulta asuu myös minussa, ja miten joka päivä voin sanoillani ja teoillani vaikuttaa siihen, pääseekö se ulos maailmaan vai onnistunko ylittämään sen ja kurottamaan kohti hyvää. Miten on itse asetuttava alttiiksi kamppailussa hyvän puolesta.

YRITÄN TODELLA, mutta en kuitenkaan pysty selittämään itseäni ulos siitä, etten antanut omastani, etten auttanut. Tunnontuskissani sain lopulta lahjoitettua pakenevien lasten hyväksi. Voin ajatella tehneeni jotakin, ja teen sen uudestaan.

Kuvittelen, etten ole tarpeeksi hyvä auttamaan. En osaa tehdä mitään hyödyllistä, enkä kykene lahjoittamaan merkittäviä summia. Kuitenkin jo teko itse, oli se mikä hyvänsä, on kaikkein tärkein. ‘

Lopulta, toiston kautta, antaminen tulee osaksi minua. Sen harjoitteleminen on aloitettava tänään, sillä jos vain odotan, kunnes olen tarpeeksi valmis, voi apu jäädä kokonaan antamatta.

Seuraavan kerran kassajonossa teen niin kuin on oikein. Kun tapahtuu näin silmitöntä pahuutta, on itse tehtävä niin paljon hyvää kuin ikinä mahdollista.

Vuokko Suomäki

lääketieteen opiskelija

Turku