Sofia Alainen

Vappuaattona 2025 istuin Helsingissä yksiöni vessan lattialla ja itkin.

Takana oli pääsykoevuosi, jonka aikana olin rakentanut koko elämäni opiskelujen ympärille. Aikatauluni oli minuutin tarkasti suunniteltu, optimoitu ja lukkoon lyöty. Sitä arkea elin matematiikan kirjojen parissa yhteensä viisi kuukautta tauotta.

Kaikella oli tarkoitus: päästä yliopistoon.

Halusin diplomi-insinööriksi. Se oli ainoa mahdollinen määränpää, jonka ympärille rakensin käsitykseni tulevaisuudesta. Kun pääsisin yliopistoon, alkaisi uusi mielenkiintoinen elämä.

Vappuaattona 2025 muut siis juhlivat ja minä istuin vessani lattialla itkien stressiä ja tulevaisuuden pelkoa. Mietin, että kun vain vielä vähän aikaa jaksan ja menestyn pääsykokeissa, voin minäkin nauttia seuraavasta vapusta opiskelijana.

Itkuisena nousin ylös ja jatkoin opiskelua.

Vuotta myöhemmin seisoin Turun Taidemuseonmäellä. Oli jälleen vappuaatto.

”Ylioppilaat, lakit päähän!”

Takana oli ensimmäinen vuoteni yliopistossa. Vuosi ei ollut mennyt alkuunkaan niin kuin olin ajatellut.

Pääsin opiskelemaan tietotekniikkaa ja samalla saavutin sen asian, jonka eteen olin tehnyt valtavasti töitä. Muutin elämäni Turkuun. Ympärilläni oli kokonainen opiskelijaelämä, johon liittymistä olin odottanut pitkään. 

Sitten tuli opintojen alku.

Ensimmäisten viikkojen aikana opiskelija alkaa ymmärtää oikeasti sen alan kehikkoa, jota tuli opiskelemaan. Ei sitä kehikkoa, mitä luuli alan olevan, vaan sitä, mitä ala oikeasti on ja mitä kysymyksiä siellä esitetään.

Olin tehnyt valtavan määrän työtä, jotta pääsisin Naturan luentosaliin kuuntelemaan luentoja koodauksesta, kyberturvallisuudesta, milloin mistäkin. Siinä istuessani huomasin kuitenkin kerta toisensa jälkeen, että perusluonteinen uteliaisuuteni ei herännyt tietotekniikan sisältöjen parissa.

Ymmärrys että olin valinnut alani väärin, ei ollut mikään suuri dramaattinen oivallus. En noussut ylös kesken luennon, kävellyt ulos, paukauttanut ovea kiinni perässäni ja luovuttanut.

Päinvastoin. Kapusin tiedonportaat ylös joka aamu, otin muistiinpanovälineet esiin ja olin valmis oppimaan. Istuin päivästä toiseen luennoilla ja yritin tarttua niihin vähäisiin näkökulmiin, jotka herättivät mielenkiintoani.

En myöntänyt itselleni tai kenellekään, että ala oli väärä. Koska jos se oli, mitä minä olin sitten tehnyt kuluneen vuoden?

Olin käyttänyt satoja tunteja pääsykoeopiskeluun, siirtänyt elämäni syrjään vuodeksi ja vakuuttanut, että kaiken päässä odotti tulevaisuus. Olin ajatellut, että vuoden pahin lopputulos olisi, etten pääse kouluun.

En ollut osannut pelätä sitä, että pääsisin sisään ja tajuaisinkin, että se kaikki työ oli turhaa.

Halusin vastapainoa tekniikan opintoihin, pöhistä ja oppia rohkeutta. Päädyin edustajistovaaleihin fuksisyskynä. 

Useampi uusista ainejärjestöystävistäni päätyi varovaisesti kysymään, että miksi opiskelen tietotekniikkaa, jos nuo asiat kiinnostavat tuolla intensiteetillä. Tunsin oloni hölmistyneeksi.

Naturalla jouduin tekemään töitä sen eteen, etten valittaisi, mutta yhteiskunnallisiin kysymyksiin paneutuessa tunsin olevani elossa. Silti olin jostain syystä pitänyt kouluun hakiessa itsestään selvänä, että diplomi-insinööriala olisi minun alani.

Edustajistoon en päässyt, mutta hain ylioppilaskunnan hallitukseen ja päädyin sen varapuheenjohtajaksi fuksina.

Aikaa opiskelulle ei enää juuri ollutkaan. Se ei tuntunut niin suurelta menetykseltä kuin sen olisi pääsykoevuoden jälkeen pitänyt tuntua.

Kokopäiväinen luottamuspesti opiskelijoiden etua valvoessa täytti kalenterin tehokkaasti. 

Naturalla olin joutunut jatkuvasti etsimällä etsimään näkökulmia, joiden ansiosta mielenkiinto säilyisi. TYYn toimistolla ei tarvinnut yrittää. Aika koulutuspolitiikan ja kuntapolitiikan parissa tuntui energisoivalta ja piristävältä. Huomasin kiinnostuvani yhä enemmän siitä, millaisten sääntöjen ja instituutioiden varaan järjestelmä rakentuu.

Ero oli niin selvä, etten voinut enää selittää sitä opiskelun aloittamiseen liittyvällä väsymyksellä tai liian etäpainotteisella suoritustavalla tutkinnossani. Kyse oli jostain muusta.

Olisi kiva rakentaa jälkikäteen tapahtuneesta helppo ja siloiteltu tarina. Siitä, että ymmärsin vähitellen olevani väärällä alalla, vaihdoin suuntaa ja nyt aloitin uudet opinnot. Sellainen tarina olisi valhe. Todellisuudessa prosessi oli kaoottinen, sekava ja ahdistava. Enkä lopulta edes saanut koulupaikkaa.

Päivä ennen yhteishaun päättymistä kävelin ympäri kampusta kuulokkeet päässä ja epätoivoisena. Kävelin opinahjosta opinahjoon ja siellä kirjastoon. Nostelin kurssikirjoja käteeni, selasin niitä ja koitin tunnustella missä kirjastossa uteliaisuuteni herää eniten. 

Uravaihdoksen suunnittelu tuntui läpi koko prosessin enemmän häpeälliseltä kuin vapauttavalta. Olin määritellyt itseni niin pitkään sen kautta, että olen tuleva diplomi-insinööri. Olin kertonut suunnitelmastani muille, tehnyt sen eteen valtavasti töitä ja lopulta onnistunut siinä.

Ensimmäisen sukupolven korkeakouluopiskelijana maanviljelijäperheeni oli minusta äärimmäisen ylpeä. Alan vaihtamisen suunnittelu tuntui melkein samalta kuin myöntäisin, että minusta ei välttämättä tullutkaan mitään.

Hakupainealoille hakeminen oman yliopiston sisällä tuntui hirveältä. Tunsin järjestötoiminnan kautta ihmisiä kaikilta niiltä aloilta, joille lopulta hain. Kerroin avoimesti hakuprosessista ja he tiesivät, että toivoin pian olevani yksi heistä. Häpesin välillä tapahtumiin osallistumista, koska pelkäsin sääliä.

Pelkäsin näyttäväni ihmiseltä, joka roikkui sellaisen yhteisön liepeillä, johon ei itse kuulunut ja johon ei välttämättä koskaan itse pääsisi. Toisaalta tunsin kuuluvani näissä järjestöissä usein enemmän, kuin oman alani harjoittajien parissa.

Lupasin itselleni vuosi sitten, että vuoden 2026 vappuna kaikki olisi toisin. Siksi Taidemuseonmäki vappuaattona tuntui absurdilta. 

Tasan vuotta aikaisemmin olin istunut vessan lattialla ja pelännyt, miltä elämä näyttäisi, jos en onnistuisi tavoitteessani. Olin kuvitellut, että opiskelupaikan saaminen ratkaisisi epävarmuuden ja asettaisi elämäni jollekin selkeälle polulle. Kun vain pääsisin sisään, kaikki olisi selkeää ja varmaa.

Seisoin opiskelijana lakkimeren edessä. Olin saanut sen vapun, jonka olin luvannut itselleni vessan lattialla.

Katsoessani lakkimerta muistan miettineeni, että tässä tunteessa on jotain vapauttavaa. Olin saanut asian, jota olin halunnut valtavasti, ja oppinut, ettei sen saaminen velvoittanut minua haluamaan sitä ikuisesti. Olin oppinut ottamaan kiinni ja päästämään irti.

Ajattelin aina, että elämässä normi olisi tietää, mitä tekee. Että ihmiset kulkevat jotakin näkymätöntä viivaa pitkin kohti päämääriään ja hukassa oleminen tai epävarmuus on poikkeustila, josta pitäisi mahdollisimman nopeasti päästä takaisin reitille.

Nykyään yhdyn entisen mentorini ajatukseen ja epäilen asian olevan juuri päinvastoin.

Ehkä elämässä normi on olla aina ainakin vähän hukassa ja tehdä päätöksiä sitä mukaa, kun ne tulevat eteen ja itsestä oppii lisää. Poikkeustila on tietää mitä tekee.

En tehnyt väärää valintaa hakeutuessani tietotekniikan opintoihin. Pääsykoevuosi vei minut Turkuun. Tietotekniikan opinnot veivät minut opiskelijapolitiikkaan.

Opiskelijapolitiikka sai minut huomaamaan, millaisten kysymysten parissa haluan käyttää aikaani ja mikä tulevaisuuden alani voisi olla. Taaksepäin katsottuna en oikein keksi mitään muuta reittiä, jota kautta olisin päätynyt näihin ratkaisuihin.

Jos olet fuksi ja huomaat opintojesi aikana jotain samanlaista kuin minä, tahdon kertoa että sinä et ole yksin. Et ole tehnyt mitään lopullisesti väärää, etkä ole epäonnistunut tai epäonnistumassa.

Et ole jumissa. Sinun ei tarvitse tietää mihin olet menossa. Yliopistoon pääseminen ei tarkoita, että olet perillä. 

Vuonna 2025 vappuna itkin, koska tunsin olevani hukassa. Vuonna 2026 vappuna tunsin vapautta, koska olin hukassa.