Tiedän ihmisiä, jotka opiskelevat yliopistossa ekevät samaan aikaan täysviikkoista asiantuntijatyötä, käyttävät tekoälyä tehostamaan molempia ja selviävät molemmista erinomaisesti.

He myös sanovat, että eivät enää muista milloin viimeksi lukivat jotain vain siksi, että se kiinnosti.

Tiedän tämän, koska olen yksi heistä. Työmarkkinatilanne ja toisaalta työn ja opintojen nopea tehostuminen tekoälyn avulla tekevät täyspäivätyöstä entistä houkuttelevampaa eikä tämän haittapuolia ole tarkasteltu riittävän kriittisesti.

Suomessa nuorisotyöttömyys on tällä hetkellä korkeimmillaan kymmeneen vuoteen. Korkeakoulutettujen nuorten pitkäaikaistyöttömyyteen päätyminen on kasvanut räjähdysmäisesti.

Tästä muistutti viimeksi maaliskuussa opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaryhmän loppuraportti nuorten uskosta tulevaisuuteen. Siinä heikkoa luottamusta muodostivat muiden asioiden rinnalla nopeat muutokset yhteiskunnan rakenteissa.

Korkeakoulutus on perinteisesti myyty henkilökohtaisena investointiprojektina tai polkuna, jonka lupaus on yhä epämääräisempi.

Työmarkkinatilanne sekä yhteiskunnallinen ja teknologinen murros muodostavat kulttuuria, jonka viesti on, että oman alan työ on varmin reitti tulevaisuuden turvaamiseen. Ei koulutus itsessään, kuten suomalaiset sosiaalitieteilijät ovat perinteisesti kuuluttaneet.

Tässä ilmapiirissä työn vastaanottaminen on houkuttelevaa myös niille, joilla olisi taustansa takia varaa keskittyä opintoihin ja kasvattaa kykyjään kriittisessä, luovassa ja radikaalissa ajattelussa. Tällaisia taitoja tarvitsemme aikaisempaa enemmän.

Eivätkä suomalaiset organisaatiot välttämättä ole parhaita paikkoja tällaisten taitojen haalimiseen.

Suomessa 1990-luvulla opiskelleet olivat jossain määrin omiamme muistuttavien yhteiskunnallisten rasitteiden puristuksessa, mutta opintojen ja tekoälyavusteisen läppärityön yhteensovittaminen ei ollut heille mahdollista. Monelle työelämään loikkaaminen tarkoitti opintojen keskeytymistä.

Heille uudelleentyöllistyminen voi olla nyt haastavaa, etenkin kun yritysten tarpeita muovaa paitsi heikko suhdanne myös tekoälyn tuomat ratkaisut. Myös aikuiskoulutustuen poistuminen järjestelmästä sinetöi monen päätöksen loikasta.

Yliopiston strategisista syistä ja koronapandemian jalanjäljissä itsenäistä opiskelua on tehty aikaisempaa joustavammaksi. Yliopistotutkinnon on jo hyvän tovin voinut käytännössä suorittaa kirjekurssina omien aikataulujen raameissa.

Kehityssuunta esimerkiksi avauksilla avoimen yliopiston laajenevista mahdollisuuksista petaa tämänkaltaista jatkossakin.

On hyvä, että yliopisto venyy ja mahdollistaa uran aloittamisen tutkinnon vielä ollessa kesken. On myös paikallaan peräänkuuluttaa, millaisia tulevaisuuden osaajia nykyinen järjestelmämme synnyttää ajassa, jossa teknologinen murros kietoutuu kasvavaan epävarmuuteen.

Rakenteet ja kulttuuri ohjaavat opiskelijoita nopeasti ja panikoiden elämään työn ja opintojen rajapinnassa, jonka yhtenä mahdollistajana tekoäly toimii. Automaattisesti myös yliopiston legitimiteetti sekä työn mahdollistajana että sivistävänä instituutiona horjuu.

Hakkaamatta päätä seinään, pitäisikö meidän malttaa tuijottaa sitä?

Paulus Lindqvist

mediatutkimuksen opiskelija

Turun yliopisto