Toimitus

Keskellä hektistä tiistaita Kaija Kokkolalla on hymy huulillaan. Takana on kolme vuotta kestänyt prosessi omasta elokuvasta.

Iso joukko tekijöitä ja tarina, joka menee lähelle. Silti tai ehkä juuri siksi jännittää.

–Olen todella onnellinen, mutta kyllä tätä jännitti valtavasti. Kun elokuvassa puhutaan omasta elämästä, ei se ole ihan sama, mitä sieltä tulee, Kokkola sanoo.

Kokkola ei pidä itseään mitenkään erityisenä ihmisenä, mutta omaa tarinaansa kotimaisen musiikin parrasvaloihin hyvin opettavaisena.

–Siitä voi saada työkaluja elämään. Kaikilla on vaikeita tilanteita. Jos joku tästä saa ajatuksen, että niistä voi selvitä, elokuva on tehnyt tehtävänsä.

Epävarmuus ja oppiminen kuuluvat elämään oli sitten yliopiston luentosalien penkilla tai työelämän syrjässä kiinni. Myös 63-vuotiaana Kokkola huomaa olevansa täysin uuden äärellä.

Se yllättää hänet itsensäkin. Artistia hämmästyttää myös, että intohimo ja innostus eivät ole vuosien saatossa kadonneet mihinkään.

–Yleensä mun ikäiset puhuvat eläkepäivistä, mutta mä olen ihan uuden edessä, Kokkola naurahtaa.

–Se kertoo siitä, että ihminen ei koskaan ole valmis, Kokkola jatkaa.

Ajatus tietynlaisesta valmiudesta on ollut suomalaisen populaarimusiikin kestonimelle vieras myös opiskelun ja uravalintojensa kohdalla. Hänen oma polkunsa on kaikkea muuta kuin suoraviivainen.

Kokkola kuvailee itseään nuorena hirveäksi oppilaaksi. Opiskelu jäi, elämä vei ja innostus suuntautui muualle. Lopulta hän kuitenkin hakeutui yliopistoon ja pääsi sinne.

–Ajattelin, että kyllähän ihmisellä pitää olla kunnon tutkinto taskussa. Mutta sitten tuli taas joku hitti ja opinnot jäivät. Kahdesti kävi näin. Tajusin lopulta, että osaan tämän musiikkihomman sen verran hyvin, että keskityn siihen.

Musiikki muuttui harrastuksesta ammatiksi viimeistään vuonna 1993, kun Tuulten viemää -albumi lähti kunnolla lentoon. Silti epävarmuus ei kadonnut.

Kokkola on miettinyt alkutaipaleellaan varasuunnitelmakseen puhujan ja luennoitsijan uraa. Hän kouluttautuikin teatteriohjaajailmaisun puolella omien sanojensa mukaan saadakseen virallisen tittelin luennoitsemiseen.

–Jälkeenpäin ajateltuna kyllähän luennoitsemiset ja puhumiset onnistuvat hyvin myös ilman hienoja titteleitäkin.

Nuorilta odotetaan nykyään varhaista varmuutta suunnastaan. Tähän Kokkola suhtautuu kriittisesti. Ennen kaikkea siihen, että erilaisia polkuja on valtavasti.

–Valinnanvaraa on ihan liikaa ja se on varmasti nuorille ahdistavaa. Ennen oli viisi vaihtoehtoa, nyt on sata. Ei ihme, että moni kokee turvattomuutta.

Kokkola haastaa myös näkemyksen jokaisen omasta unelma-ammatista. Hänestä monet yksittäiset alat keräävät valtavasti hakijoita, kun taas moni tavallinen työ jää helposti varjoon.

–Mä arvostan kaikkia ammatteja. Ihmisiä, jotka tekevät työnsä hyvin. Vahva työmoraali on asia, jolla pärjää pitkälle, Kokkola painottaa.

Artistin viesti opiskelijoille on lopulta yksinkertainen. Epävarmuus ei tarkoita, että olet väärässä paikassa.

Ja ehkä juuri siksi 63-vuotias taiteilija on vakuuttava esimerkki siitä, että varmuus ei ole päämäärä. Se on matkan sivutuote.