Yleisesti ajatellaan, että on huono häviäjä, jos ei hyväksy toista sijoitusta. Tämä opitaan jo lapsuudessa.
En väitä, että en osaisi hyväksyä tappiota ja kätellä päälle, mutta välillä pohdin tarvitseeko tappio aina niellä pureksimatta?
Hyvän elämän mantra on, että negatiivisiin asioihin ei jää roikkumaan liian pitkäksi aikaa. Epäonnistumiset käsitellään, mikä meni pieleen ja missä voitaisiin jatkossa petrata.
Toimivaa eikö? Mitäs jos kerron, että minua potuttaa eikä minua aina kiinnosta esittää, että ei potuttaisi.
Milloin negatiivisista tunteista tuli mörköjä? Kun minua suututtaa, laitan metallimusiikkia korviin ja vollotan. Viimeksi, kun työrekry meni penkin alle.
Tai ei penkin alle. Oikeastaan loistavasti. Haastattelu muistutti enemmän kaverillista kahvipöytäkeskustelua kuin kovaa tenttausta. Tutkimme yrityksen verkkosivuja.
Pääsin esittelemään työnäytteitäni sekä kertomaan osaamisestani. Koin tulleeni kuulluksi. Mikä siis meni pieleen?
Ensimmäinen jännityksen momentti tuli haastattelun lopussa. Kysyin muista hakijoista. Meitä oli neljä, mutta yhdestä haastattelija osasi kertoa tarkemmin.
Tajusin, että siinä me kaksi olimme. Nenät vastakkain, vaikka emme olleet tavanneet. Odotin muutaman päivän. Tiesin että mitä pidempään kestää, se on huono merkki.
Merkki tuli ja huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Olin verkostoitumistapahtumassa, jossa minun oli padottava harmitukseni. Kun pääsin kotiin yritin pitää itseäni kasassa ja toistaa kuinka ylpeä suorituksestani olin.
Kaikki haastattelukokemus on kotiinpäin. Niinhän se onkin.
Toisaalta mielen valtasi ärsytys. Olin käyttänyt rekryyn kymmeniä tunteja valmistautumisessa. Matkustanut toiseen kaupunkiin jättäen välistä useamman luennon. Annoin synninpäästön. Saa harmittaa, mutta yritä olla kohdistamatta sitä ympärillesi.
Työllisyystilanne on opiskelijalle Suomessa synkkä. Lehdet kirjoittavat 20 000 pitkäaikaistyöttömästä korkeakoulutetusta. Olen hakenut keskimäärin 60:een tutkintoan vastaavaan harjoittelu- ja työpaikkaan 1,5 vuoden aikana.
Onnekas olen, että ilman työtä ei ole tarvinnut olla. Mutta kyllä potuttaa. Ja saakin. Muutama kyynel pyyhkii pahimman ärsytyksen. Pian taas tarjoan asiantuntijuuttani työnantajille.
Kävin taannoin vuorovaikutuksen teemapäivässä, jossa Maija Peltola Tampereen yliopistosta esitteli tutkimushanketta. Hän totesi, että työhyvinvointi ei ole yksilönominaisuus, vaan rakentuu vuorovaikutuksessa.
Olisi ihanaa saada palaute haastattelusta. Moni rekryyjä ei ilmoita valinnan tehtyään valitun osaamistaustaa, vaan jättää luetulle. Haastattelijani kuuli kuitenkin toiveeni ja sain kattavan palautteen millaisilla ansioilla työnhakija valittiin.
Luulen, että olisin käsitellyt tappion paremmin, jos valitulla olisi ollut osaamista, jota minulla ei. Mainitut asiat olivat sellaisia, että hetken luulin siinä listattavan omia ominaisuuksiani. Ero tapahtui pienessä maneerissa. Se teki hyväksymisestä vielä hankalampaa.
Siperia opettaa. Keskityn resilienssin parantamiseen kohdistamalla energiani kurssitehtäviin ja graduuni. Odotan myös viikon kohokohtaa: aikuisbalettia, joka on opettanut kestävyyttä, sietämistä ja toistoa.
Sallivampaa se on kuin klassinen baletti, jota kokeilin viime kesänä. Minua sörkittiin kepillä ja asentoani korjattiin jatkuvasti. Pitkä selkä, pakarat tiukkana, samoin vatsa!
Silloin tajusin ensimmäisen kerran, että ryhtini oli todella huono. Ehkä stereotypia huonoryhtisestä kyyryselkäisestä historianopiskelijasta ei ole täysin tuulesta temmattu.
Jasmin Kivelä
kulttuurihistorian maisteriopiskelija
Turun yliopisto
