Helmi Henell
Vasemmanpuoleisesta kuulokenapistani kuuluu alavireinen merkkiääni. Pian oikeassa korvassa köllöttelevä nappula kertoo samanlaisella alakuloisella tavalla, että en ole muistanut ladata sitä.
Sitten onkin hiljaista. Turhauttaa. Poikkeuksetta aina, kun kävelen muutamaa korttelia pidemmän matkan korvissani raikaa äänikirja, podcast tai musiikki.
Näin on usein myös, jos siivoan, tiskaan tai teen jotakin muuta pitkäveteistä askaretta. Sanon itselleni, että minähän tässä käytän vain aikani hyödyksi.
Uutispodcastien kanssa pysyn ajan tasalla polttavimmista politiikan puheenaiheista. Äänikirjoilla sivistän itseäni, avarran maailmankatsomustani ja raksin to be read -listaani lyhyemmäksi.
Ikävä kyllä huomaan, että ilman kuulokkeita minulla on tylsää. Oikeastaan hävettää kirjoittaa tällaisesta nykyihmisen teknologiariippuvuudesta ja mielen rappiosta kertovasta aiheesta.
Enhän minä kuulu siihen joukkoon, joille puhelin on kasvanut käteen! Seuraan ruutuaikaani, kuten valveutuneen ja ahdistuneen nykyihmisen kuuluu, ja stressaannun, kun puhelimeni kertoo ruutuaikani kasvaneen edellisestä viikosta.
Tylsistymisen tärkeydestä puhutaan paljon, mutta usein keskustelu pyörii puhelimeen koukuttumisen ympärillä. En ehkä miellä kuulokkeita ongelmaksi, mutta kyllä jatkuva äänen muodossa tuleva viihdyke opettaa olemaan tylsistymättä aivan samaan tapaan kuin puhelimen aivoton selaaminen.
Ja eristäväthän nuo pienet nappulat meidät myös tehokkaasti ympäristöstämme. Kuulokkeet päässä kaikkialle kulkeminen on huomaamattomampi tapa sulkea ulos muu maailma kuin kännykän ruudun tuijottaminen niska kenossa, mutta kyllä siinä jää havaitsematta ääniä ja maailman menoa. Kuulokkeet päässä olevaa toista ihmistä on kiusallista lähestyä.
Pohdin olemmeko puhelimen lisäksi ihmiskuntana addiktoituneita ääneen vai onko omaan äänimaailmaan uppoutumisessa pohjimmiltaan kyse hektisen nykymaailman pois sulkemisesta? Ennen kaikkea minua ehkä häiritsee se, että huomaan olevani harvoin vain omien ajatusteni parissa.
Vaikka olisin lepuuttamassa mieltäni metsäpolulla, täytän tilan äänellä, joka pitää mieleni jatkuvasti virittyneenä. Kun akku loppuu kuulokkeista, kuulee yllättävän paljon: linnunlaulu, tuulen suhinan.
Muutkin aistit terävöityvät. Leskenlehti näyttää tavallista keltaisemmalta, jossain tuoksuu savu. Lämmitetäänkö puusaunaa? Ihan kuin hengittäisinkin selkeämmin ja rauhallisemmin. Mieli lepää. Ajatukset tulevat ja menevät.
Niihin ei tarvitse tarttua sen tarkemmin. Ne ovat kuitenkin ennen kaikkea ikiomiani. Ne syntyvät sillä hetkellä siinä paikassa. Niiden kimmokkeena ei ole podcast-jaksossa tehty jonkun muun havainto, äänikirjan juonenkäänne tai musiikin rytmi.
Vaellan metsäpolulla ja mieleni vaeltelee omia teitään raukeasti kaikessa rauhassa.
