Santeri Saarinen

Ei Aurajokea ilman jokilaivoja. Jokirannan vanhukset – Donna, Svarte, Papa ja Cindy ovat ehtineet nähdä paljon. Tässä on heidän tarinansa.

Donna

Ensimmäinen yläjuoksun jokilaivoista on järjestyksessään ja historiassaan Aurasillan kupeeseen vuonna 1992 asettunut Donna. Donna, kuten moni muukin jokirannan ravintolalaivoista, ei ole oikeastaan laiva ollenkaan. Vuonna 1930 Hollannissa valmistunut vesipeli on tasapohjainen proomu, jonka päälle laivamaiset kannet on vasta myöhemmin kasattu.

Donnan paikalla sijainnut, 1980-luvun lopulla perustettu Ponttooniravintola edelsi myöhemmin tulleita jokilaivoja. Ponttooneille rakennetun terassin omisti silloinen Ritz-hotelli. Donnan osakkaana alusta alkaen toiminut Kimmo Linnavuori kertoo, kuinka sen tilalle saatiin ravintolalaiva.

–Silloin oli vielä niin tunkkainen meininki Suomessa, ettei tuollaisia terassejakaan katsottu hyvällä. Yökerhoja oli vain hotelleilla ja baarit menivät kiinni vähän puolenyön jälkeen. Turun kaupunki päätti, ettei terassi sovi jokirantaan, ja paikalle pitäisi saada laiva, hän muistelee.

Jokilaivoista Donna on alusta saakka profiloitunut nimenomaan nuorekkaana ja trendikkäänä paikkana. Vaikutteita on haettu muun muassa Tukholmasta ja Kööpenhaminasta. Ravintola-alalla, jossa kuumimmat paikat tulevat ja menevät kolmenkymmenen vuoden voittoputki on saavutus itsessään.

–Suomen kesä on uusiutuva luonnonvara, Linnavuori naurahtaa.

–Kun terassikelit alkavat, porukka lähtee usein ensimmäisenä jokilaivoille.
Suuri merkitys on silläkin, että Turku on Suomen opiskelijavaltaisimpia kaupunkeja. Donna ja muut tulevat tutuksi jokaiselle uudelle fuksi-ikäluokalle. Monelle opiskelijalle Donna on ollut osa elämää myös työn kautta.

–Meillä on ollut aina työntekijöistä noin puolet opiskelijoita. Useimmat ovat monta kesää putkeen, kunnes lähtevät omille aloilleen. On ollut lääkäriä, sosionomia, yksi istuu YK:ssa, Linnavuori kertoo.

Svarte Rudolf

Seuraavassa laivassa ei trendikkyyteen ole edes pyritty. Ajatonta tyylikkyyttä sen sijaan löytyy.

Svarte Rudolfin takaosassa Dean Martin vaihtuu Peggy Sueen, klassikkohittejä säestää lounasajan aterimien kilke. Klassikko on itse Svartekin.

Alusta asti omistajana toiminut Ari Vienonen kertoo, että tyyli on pysynyt samana läpi vuosien. Esimerkiksi ne Svarten kuuluisat silakat ovat löytyneet listalta 1990-luvulta lähtien. Eikä niistä ole kylläkseen saatu vieläkään.

Erotuksena muuhun nelikkoon Svarte on nimenomaan ruokaravintola. Palkintoja ja menestystä on niitetty vuosien varrella. Pienoinen monopoli ei ole kuitenkaan toiveena.

–Tietysti jos useammalla laivalla tarjottaisiin ruokaa, se houkuttelisi enemmän juuri ravintola-asiakkaita, Vienonen toteaa.

Svarte eroaa muista myös siinä, että laiva on auki ympäri vuoden.

–Joulu kuuluu kiireisimpiin sesonkeihin. Vienosella on, auringon suunnan ohella, arvelunsa sille, miksi yläjuoksun jokilaivat sijaitsevat nimenomaan läntisellä puolella.

–Alunperin tällä paikalla oli kalastusaluksia. Olen aika varma, että nämä jokilaivat ovat tietynlaista perintöä niille.

Papa Joe

Yläjuoksun paattijoukosta Papa Joe on ainoa oikea laiva. Vuonna 1948 valmistunut laiva teki uransa ensimmäisen osan Ruotsin rannikolla erilaista rahtia kuljettaen.

Se ura päättyi vuonna 1990.Silloin laiva upposi Maarianhaminan edustalle. Laiva oli viemässä silakkalastia Uudestakaupungista Skageniin. Viranomaiset olivat vaatineet, että silakkalastia varten laivan runko olisi laipioitu, eli vahvistettu.

–Voit kuvitella, miten monien tonnien silakkalasti liikkuu, Papa Joen vuodesta 1996 asti omistajana toiminut Kai Johansson selittää kannen alla avautuvassa ruumassa.

Nyt siellä on satunnaisia tavaroita, kuten ravintolan kylttejä, mutta rahtilaivana ollessaan juuri tänne lastattiin muun muassa mainitut silakkatonnit. Runko on vahvistettu betonilla ja takaosassa ollut moottori on purettu.

–No, ruotsalaiset eivät laipioineet laivaa kovin vahvasti. He tekivät sen tavallisella vesivanerilla. Eiväthän ne silakat pysyneet millään paikallaan ja tuloksena oli sitten uppominen.

Haaksirikko tapahtui kuitenkin niin lähellä Ahvenanmaan rannikkoa, että 45 metriä pitkä laiva jäi osittain pinnalle. Sieltä sen pelasti Rymättylän merirakenne, joka kunnosti laivan ja hinasi sen ravintolalaivaksi Kaupunginteatterin edustalle.

Vuotta myöhemmin laivan hankkinut Johannson hinautti Papa Joen nykyiselle paikalleen. Tyylillisesti Papa eroaa takanaan olevasta Svartesta. Eleganssin vastapainona Papa Joe on profiloitunut rouheammaksi ja rockimmaksi.

Johansson painottaa, että yleisö osaa kyllä käyttäytyä, mutta mieleen nousee tapaus, jossa eräs asiakas oli poistamisen yhteydessä tarrannut hampaillaan portsaria pohkeeseen. Muuten lihapaloilta on vältytty.

–Poliisi on ollut kiinnostunut lähinnä siitä, että laivan ulkopuolella musiikkia kuuntelevat eivät ole tukkineet katua, hän naurahtaa.

Cindy

Viimeisenä laineilla ennen Teatterisiltaa lepää Cindy. Sinivalkoisissa väreissä oleva jokilaiva osallistui aikanaan Hirvensalon sillan rakentamiseen ja on ollut nyt paikallaan jokilaivana vuodesta 1998.

Nykyinen omistaja Turo Nolvi kertoo, että myös Cindyn tarjonta on muuttunut vuosien varrella.

–Aiempi omistaja, Ilkka Joukanen teki ruokaa erittäin tarkalla pieteetillä. Nyt kilpailua on tullut niin paljon esimerkiksi tuon Kaupunginteatterin ravintolan kautta, että päätimme pitää homman yksinkertaisena.

Catering-ruokaa tarjoillaan tarvittaessa yhä, mutta muutoin paino on juomassa. Tulevaisuudessa kaikki on tietysti vielä auki. Jokilaivoista Cindy on kiinnostava yhdistelmä kaikkia kolmea.

Kannella tarjoillaan keskikaljaa ja musiikki soi, mutta kannen alta löytyy fiinimpi, elegantti sali. Vaikka Svartea lukuunottamatta jokilaivat eivät ole talvisin auki,

Nolvi uskoo, että alakerrassa voitaisiin järjestää jotain kylmilläkin säillä.

–Kannella se ei taida onnistua, oli mitkä infrapunalämmittimet tahansa, hän naurahtaa. Myös Nolvi puhuu Itäisen Rantakadun muutoksista hyvässä ja pahassa.

–Kun katu on ollut remontissa ja Teatterisiltaa uusittiin, se vei tietysti asiakkaita.

–Toisaalta, pakkohan se oli uusia ja nyt uuden Musiikkitalon mukana rannasta tulee aivan mahtava. Nyt nähdyt muutokset eivät ole jokirannassa ensimmäiset.

Nolvi muistelee, että Läntinen puoli oli vielä 1980-luvun lopulle “hämärä paikka”.

–Kirjaston seutu oli iltaisin sellainen paikka, jossa ei huvittanut kävellä. Nyt molemmat puolet ovat siistiytyneet, mutta potentiaalia ei vieläkään ole Nolvin mielestä täysin käytetty. Tuleva Kulttuuriranta on askel oikeaan suuntaan.

Jokirannan muutoksessa hämyisestä vesiesteestä kaupunkilaisten olohuoneeksi jokilaivoilla on ollut suuri rooli, Nolvi pohtii.

Ainutlaatuista on varmasti myös se, kuinka monen elämässä jokilaivat ovat tavalla tai toisella olleet osana. Jokainen ravintoloitsijoista painottaa, että työntekijöistä suuri osa on vuodesta toiseen opiskelijoita.

Uusia saapuu joka syksy ja moni muuallekin muuttaneista palaa Turun aurinkoisiin kesäiltoihin nauttimaan huurteisen opiskeluaikojen muistoksi. Missä muuallakaan, kuin jokilaivoilla.

Vaikka jokilaivat ovat jokainen samaa rautaa, kullakin on kerrottavanaan oma tarinansa ja esiteltävään oma persoonansa. Ravintoloitsijoiden mielestä ainutlaatuiseksi jokilaivakulttuurin tekee juuri kokonaisuus.

Kukin tuo osansa, eikä kokonaisuus olisi sama ilman jokaista. Ja vaikka ikää on jokaisella yhdeksänkymmentä, kuntonsa puolesta paatit killuvat Auran laineilla vielä kymmeniä vuosia.

Miten ja miksi jokilaivat sitten Turkuun tulivat? Turkulainen ravintolalegenda, pizzakeisari Dennis Rafkin kertoo:

–Kun perustin 70-luvun puolivälissä Pizzeria Denniksen ihmettelin, miten Turussa voi olla niin loistava paikka kuin jokiranta ilman minkäänlaista ravintolatarjontaa? Tiesin, että ulkomailla ja Helsingissäkin oli ravintolalaivoja. Ajattelin, että sellainen täytyy saada myös Turkuun.

Rafkin bongasi sopivan laivakandidaatin Kauppalehden ilmoitussivuilta vuonna 1980.

–Siellä oli sellainen romuinen vanha ravintolalaiva, joka oli jäänyt Helsingin Pikisaareen. Pyyntihinta taisi olla noin miljoona markkaa. Jätin kokeilumielessä jonkun aivan poskettoman vastatarjouksen, olisiko ollut kolmesataatuhatta ja unohdin koko jutun.

Vuotta myöhemmin Rafkinin puhelin soi. Langan toisessa päässä oli kauppaneuvos, joka sanoi, että laiva on Rafkinin.

–Kysyin, että mikä laiva ja toinen sanoi, että se, josta sä olet jättänyt tarjouksen. Ota pois, muuten se ruostuu tuonne rantaan. Ajattelin, että selvä, nyt on sitten ravintolalaiva.

Operaatio vanhan proomun siirtämiseksi Turkuun olikin hankalampi vaihe. Huonokuntoiselle laivalle ei tahtonut löytyä vakuuttajia edes kuljetusmatkaa varten.

–Lopulta sitten vakuutus saatiin, mutta ehtona oli, että proomu kuljetetaan mahdollisimman syvistä kohdista. Jos se uppoaa, niin sinne jää, Rafkin naurahtaa.

Kuljetukseen osallistui suuri joukko ihmisiä palomiehistä ja Turun Sanomien toimittajaan asti. Kuljetus onnistui kuitenkin suunnitelmien mukaisesti.

–Seuraava paikka tulikin sitten Aurajoella. Paatti piti saada jotenkin siltojen ali.
Ratkaisu löytyi nenän edestä.

–Päädyimme lopulta täyttämään viitisensataa tynnyriä Aurajoen vettä ja lastaamaan sen proomuun. Se painui juuri ja juuri sen verran, että korkeimmat osat eivät ottaneet siltoihin kiinni, Rafkin kertoo.

Kun jokilaivaa oli remontoitu, päästiin siirtymään itse asiaan. Uudeksi nimeksi tuli Le Pirate – merirosvo.

–Se tuli siitä, että meillä oli ranskalainen kokki, Claude Russell, Rafkin kertoo.

Le Piratesta rakennettiin Rafkinin mukaan nimenomaan tasokas, ranskalainen ruokaravintola.

–Se oli fiini paikka. Ei missään nimessä mikään keskikaljajuottola.

Ravintola oli aikanaan Turun suosituimpia ja arvostetuimpia ravintoloita. Sitä, mitä ei Saaristomereltä ja Suomesta saatu, tuotiin lentokoneella Ruotsista.

–Kaikenlaisia erikoisempia kaloja lennätettiin tuoreena Göteborgista Turkuun. Kerran serran sieltä saatiin niin iso luuhauki, ettei kala mahtunut kokonaisena edes keittiöön, Rafkin nauraa.

Rafkin luopui Le Piratesta 1990-luvun taitteessa. Ravintolalaiva siirtyi kokki Claude Russelille. Järvenpään Casinon huijariveljekset hankkivat Le Piraten vuotta myöhemmin, 1991.

–Sen arvasi, ettei se hyvin pääty, mutta minkäs teki, Rafkin toteaa nyt.
Lokakuussa 1992 Aurajoen valaisivat maineikkaan Le Piraten liekit.

–Heräsin poliisin soittoon. Sanoivat, että täällä sun entinen laiva palaa, Rafkin muistelee.

Palokunta ei yrityksistään huolimatta saanut laivaa pelastetuksi. Tummunutta rautaromua nosteltiin joen pohjasta vielä kauan. Rafkin on vakuuttunut, ettei kyseessä ollut onnettomuus.

–Vakuutuspetoshan se oli. Se on aivan selvä juttu. Se oli niin outo kuvio, ettei motiivi jäänyt epäselväksi. Sääli.