Valtteri Vuori

Eräs maailman syrjäisimmistä asutuista saarista on Iso-Britannialle kuuluva St. Helenan saari keskellä eteläistä Atlantin valtamerta. Vietin lähes kuukauden yksin tällä saarella tutustuen sen asukkaisiin, luontoon ja elämään.

Kuitenkaan sana yksin ei kuvaa vietettyä aikaa juuri lainkaan. Saarelaiset eli saints, kuten he itseään kutsuvat ovat kenties ystävällisimpiä ja vieraanvaraisimpia, joita olen tavannut.

Tämä noin 4000 asukkaan saari sai lentokentän vasta 2016 ja siellä vastuullisesti pyydetty tonnikala maksaa vähemmän kuin jauheliha Suomessa.

Saarella on kiehtova historia, joka alkaa 14 miljoonan vuoden takaa, kun vulkaaninen saari nousi tulivuorten purkautuessa merestä. Miljoonia vuosia se säilyi koskemattomana keitaana keskellä merta, kunnes tutkimusmatkailijat purjelaivoineen löysivät saaren 1500-luvun alussa.

Siitä tuli tärkeä osa kauppalaivojen reittiä, merimahtien kiistakapula, Napoleon Bonaparten vankilasaari ja lopulta osa modernia maailmaa.

Saaren yhteydet muuhun maailmaan ovat hyvin rajoittuneet. Vuodesta 2017 sinne on päässyt lentäen lähes viikoittain, mutta ennen sitä kuninkaallinen postilaiva RMS St Helena pysähtyi siellä noin kuukauden välein.

Laivan tultua käyttöikänsä päähän saarelaiset äänestivät niukalla enemmistöllä haluavansa lentokentän uuden laivan sijaan. Lentokenttä on vilkastuttanut saaren elämää, mutta ei ole tuonut saarelle turistiryntäystä tai muuttanut fundamentteja saarelaisten elämässä.

Saavuin saarelle joulukuun alussa pienen miehistön kanssa veneellä. Päästessämme maihin sain maistiaisen saarelaisten suosimasta tavasta juhlia: katuparaateista ja kulkueista. Paikallisen alakoulun oppilaat esittivät jouluaiheisen tanssiesityksen, jota varten paikallinen poliisi oli huolellisesti sulkenut pääkaupungin molemmat kadut ja vartioi idyllin säilymistä.

Sattuman kautta pääkaupungin eli Jamestownin toisen pubin pitäjä oli aikaisemmin saamamme ystävän ystävä, joka osasi odottaa meitä. Sally on pitänyt Standard-pubia saarella pitkään.

Ensin miehensä kanssa ja leskeksi jäätyään omin voimin. Sally, jonka tunnistimme pienen seurueemme saamistaan kuvista, riensi halaamaan ja tarjomaaa meille olutta. Uusi ystävä oli jälleen löytynyt.

Saarella vietettyjen viikkojen aikana karnevaaleja tai katuparaateja oli useita. Näistä näyttävin oli jouluaaton paraati, jonka hulinassa näytti, että saaren asukkaista yli puolet oli saapunut paikalle.

Autoista rakennetut paraatin teema-ajoneuvot ja ihmismassat valuivat alas vuorilta tulevaa tietä. Musiikkia, laulua ja tanssia oli kaikkialla. Joulun hittibiisi tuntui olevan Lou Monten Dominick the Donkey vuodelta 1960.

Sitä monen lava-auton kyydissä kulkevat enemmän ja vähemmän kotikutoiset kova-ääniset pauhasivatt.

Saarelaisten elämä ei kuitenkaan ole pelkkää tanssia ja saari-idylliä. Minulle selvisi, että saaren toinen alakoulu on sulku-uhan alla ja paikalliset kipuilevat Suomestakin tunnistetun ongelman kanssa.

Täälläkin väestöpyramidi on kääntynyt päälaelleen. Katukuvassa näkyi lapsia, mutta 20-30 -vuotiaita osui silmään vähemmän. Kuulinkin paikallisilta, että moni nuori aikuinen lähtee opiskelemaan tai töihin Iso-Britanniaan tai Etelä-Afrikkaan.

Harva palaa opintojen jälkeen saarelle, jossa työpaikkoja on niukasti. Moni haaveilee palaavansa vanhoina päivinään, mutta tämä ei huoltosuhteen näkökulmasta auta asiaa.

St Helenan ollessa osa Britanniaa se saa tukea emämaalta, mutta pyrkii jatkuvasti omavaraisuuteen. Esimerkiksi lentokenttä rahoitettiin emämaan varoin ja tällä hetkellä saaren budjetista noin puolet tulee avustuksena.

Epäonnekseni saaren vähät vuokra-autot olivat kaikki varattuna. Jouluksi sukulaisiaan katsomaan tulleet entiset saintsit olivat vuokranneet ne kaikki tammikuuhun saakka. Toisaalta he tarvitsevat niitä minua enemmän ja ongelmani päästä kiertelemään ratkesi kuin itsestään tavattuani Jamesin ja Alanin.

Brittiläinen James ja Etelä-Afrikasta tullut Alan ovat Brittihallinnon palkkalistoilla olevia projektipäälliköitä. He rakentavat saarelle uutta vankilaa. Tokihan saarella on myös vankila oltava. Vanha tyrmä on 1800-luvulta eikä täytä enää nykypäivän vaatimuksia.

Vankilaan ei päästetä toimittajaa saati turistia, mutta kuulin vankilassa olevan noin viisi vankia, lähinnä pikkurikkomuksista. Uuden vankilan rakennuspaikkaa pääsin sen sijaan katsomaan. Toki se oli vasta tyhjä pala maata. Rakennustyöt alkavat vuoden 2026 kuluessa.

Pääkaupungin joka on oikeastaan reilu 600-asukkaan kylä kaavoitus oli kuin lautapelistä. Rannasta kaupunkiin astuessa vasemmalla kirjasto ja sen vieressä oikeustalo. Tien ylittämällä vastaan tulevat kirkko ja vankila.

Matkaa oikeustalolta vankilaan on noin 20 metriä. Saarella tosiaan kuljetaan vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta. Kahdella kadulta on myös rautakauppa, pari ruokakauppaa, sekä baari, posti ja pankki. Kaikki ovat parin sadan metrin säteellä.

Kiertelimme saarta useana päivänä Jamesin ja Alanin kanssa heidän autoillaan. Puoli vuotta saarella asuneina he tunsivat pienen tieverkon kohtalaisesti ja yhdessä löysimme uusiakin reittejä.

Vierailimme tietysti kahdella saaren tunnetuimmalla kohteella: Napoleonin huvilalla, jossa hän eli vankina ollessaan sekä katsomassa maailman vanhinta maalla elävää eläintä, 193-vuotiasta kilpikonna Jonathania.

Napoleon karkoitettiin saarelle hänen karattuaan ensin Elban saarelta, jonne hänet ensin vangittiin. St. Helenalla Napoleonkin saatiin pysymään ja saarella hän myös lopulta kuoli ja haudattiin. Ruumis tosin on siirretty myöhemmin Ranskaan.

Eristäytyneen sijaintinsa vuoksi saarelle on kehittynyt paljon endeemistä faunaa ja flooraa, jotka tosin ovat kärsineet ihmisen tuomien vieraslajien vuoksi. Eräs pahimmista saariekosysteemien vihollisista on, ehkä hieman yllättäen vuohi.

Purjelaivat sirottelivat vuohia moniin pysähtymispaikkoihinsa tuoreen maidon ja lihan toivossa seuraavaa pysähdystä ajatellen. Myös tuontilajit, kuten hampunsukuinen hyötykasvi ja banaanipuut ovat vallanneet tilaa endeemisiltä lajeilta, mutta nykyisen suojelun ja uudelleenistuttamisen ansiosta moni säilynyt laji on palauttamassa jalansijaan ekosysteemissä.

Sympaattisimpina nostoina näin harvinaisen Saintehelenantyllin-linnun sekä babies’ toes-kasvin joka urhoollisesti puskee vulkaanisesta hiekasta vaellusreitin varrella.

On sanomattakin selvää, että tällaisella saarella on myös upeita vaelluskohteita ja oikeita näköalapaikkoja. Parempia kuin ne monissa työpaikkailmoituksissa luvatut. Tarkalleen saarella on 21 postilaatikkoreittiä, joiden päässä olevasta postilaatikosta voi halutessaan ottaa leiman ja kirjottaa nimensä vieraskirjaan.

Entäpä miten saintsit viettävät joulua? Koska pienessä kylässä kaikki ovat sukua keskenään tai vähintään tuntevat toisensa, sain pubia pitävältä Sallylta kutsun hänen veljensä ravintolassa tapahtuvaan perheen joulunviettoon.

Saavuin joulupäivän aamuna Standard-pubiin, jossa muutama paikallinen kylänmies on tullut tervehtimään baarin pitäjää. Sally antoi monille pienen ruokapaketin ja likööripullon joululahjaksi.

Sally korosti miten saarella toisista pidetään huolta, mutta samalla toi esiin huolensa muutamista elämän syrjässä heikommin kiinni olevista pulloveikoista. Topakka täti muistutti pullon saajia syömään ensin ruuan ja sitten vasta siirtymään vettä vahvempaan.

Miehet lupaavat näin tehdä. Muutaman tunnin päästä he olivatkin jo kylläisiä sekä hilpeissä tunnelmissa.

Siirryimme myöhäiselle lounaalle, tai aikaiselle illalliselle perheen sukuravintolaan, jonne huomasin kutsutuksí myös ranskalaisen purjeveneen perhemiehistön.

He olivat toinen joulun yli viipyvä venekunta. Joulupöytä muistutti yllättäen melko paljon suomalaista jouluruokaa. Laatikot tosin puuttuivat. Pöydässä oli kinkkua, kalkkunaa, salaatteja, kalaa ja vaikka mitä.

Selkeä yhteneväisyys suomalaiseen jouluun ainakin omalta osaltani oli se, että ruuan jälkeen olin halkeamaisillaan. Ja sitten tarjoiltiin vielä usean lajin jälkiruoka. Ilta jatkui perinteiseen tapaan katujuhlilla, joista ei iloa ja naurua puuttunut.

Jututin joulun tuoksinassa myös Sallyn tytärtä Hannahia, joka on harvoja nuoria aikuisia joita tapaan saarella. Hänkin oli tosin käymässä saarella joulun ajan ennen palaamistaan Britteihin opintojaan jatkamaan.

Hannah kertoi viihtyvänsä opinnoissaan, mutta monista poiketen uskoi palaavansa auttamaan äitiään perheyrityksen pyörittämisessä. Pubin lisäksi perhe omistaa saaren ainoan tislaamon, joka ei tällä hetkellä tuota paikallista rommia, koska Sallyn miehen kuoltua Sally on parin työntekijänsä kanssa jäänyt yksin vastuuseen perheyrityksestä.

Sain kuitenkin ostaa pubin salaisesta varastosta pullon tuota kuuluisaa rommia. Se sai kunniapaikan erikoisten matkamuistopullojeni kokoelmassa ja pitää todella nauttia erityisellä hartaudella.

Välipäivinä saarella oli suuri vuotuinen kalastuskilpailu. Kilpailu tuo rantabulevardin täyteen ihmisiä ja elämää, suuret grillijuhlat. Kalastus on saarella paitsi suosittu harrastus myös elintärkeä keino saada tuoretta ruokaa.

Pienimuotoinen karjatalous ja tuontiruoka täydentyivät tonnikalalla ja piikkimakrillilla, joiden hintataso on laatuun nähden aivan huikea.

Kalastus saarella on myös hyvin kestävällä pohjalla. Kaupallinen kalastus 200 merimailin säteellä on sallittu vain parille paikalliselle pikkuveneelle. Käsin kalastettu tonnikala on elinvoimaista keltaevätonnikalaa ja kalastajien saapuessa pitkäpartainen kalastuksenvalvoja lompsii isoissa saappaissaan mittaamaan, että veneeseen ei ole päässyt liian pieniä yksilöitä tai kiintiöitä ylitetty.

Niin myös kalastuskilpailussa, jossa jopa alle 10-vuotiaan oloinen kalamies raahasi lähes itsensä kokoista kalaa innokkaasti veneeltä punnituspaikalle. Illalla voittajat palkittiin ja tietysti juhlittiin pitkälle yöhön.

Hieman ennen vuoden vaihtumista uusi miehistö saapui. Nostimme ankkurin haikein mielin jatkaen matkaa kääntäen veneen kohti pohjoista ja katsellen ensin Jamestownin ja sitten saaren siluetin häviämistä taivaanrantaan.

Kaiken kaikkiaan St. Helena on mitä hienoin paikka vierailla. Uskomaton luonto ja ystävälliset ihmiset tekevät siitä unhotumattoman kokemuksen ja syrjäinen sijainti pitää huolen siitä, että massaturismi ei pilaa saaren tunnelmaa.

Elämisen standardit ja esimerkiksi hygieniataso ovat lähes eurooppalaisella tasolla, kuten myös hintataso.

Mikäli herää kiinnostus vierailla tällä erikoisella saarella, kannattaa myös kysyä Standard-pubista löytyykö ”blue cans”. On mahdollista, että Sallylle lahjoitetusta Long Drink -erästä on vielä jäljellä tölkki tai pari.