Tanssin huuma valloittaa Taiteen talon, kun Turun ylioppilasteatteri esittää tänä keväänä vuonna 1935 julkaistun Horace McCoyn romaaniin perustuvan näytelmän Maratontanssit. Kekseliäs interaktiivinen alku vie katsojan 1930-luvun heikko-osaisten maailmaan.

Kävin katsomassa esityksen ja olen näkemästäni vaikuttunut. Puvustus, musiikki, koreografia ja näyttelijät säväyttävät jo ensimmäisen kohtauksen aikana.

Näytelmä näyttää olevan tasoltaan suoraa jatkumoa Turussa tehdylle laadukkaalle musiikkiteatterille. Svengaavasta musiikista vastaa näytelmän säveltäjä Antti Ainola sekä pieni livebändi.

Esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Alina Kilpinen kertoi minulle tanssien historiasta. Maratontanssit olivat Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella järjestettyjä suursuosion saavuttaneita tanssikisoja. Parit tansseivat 50 minuuttia kerrallaan minkä jälkeen levättiin 10 minuuttia.

Maratontanssit olivat nimensä mukaisia, sillä joskus tanssit saattoivat kestää jopa kuukausia. Voittajana oli viimeinen pari, joka pysyi pystyssä. Kyse on siis raadollisesta kilpailusta.

Näytelmän teema tuntuu kovin ajattomalta. Kilpinen naurahti minulle ja sanoi, että kyseessä on hirvein näytelmä, minkä hän on koskaan ohjannut. Hänen mukaansa näytelmä kertoo siitä mitä ihminen on valmis tekemään selviytyäkseen.

Teema käy hyvin ilmi jo ensimmäisessä kohtauksessa, jossa parit esittelevät motivaationsa kisaamiselle. Toisinaan motivaationa saattoi olla jopa vain ruoka ja yösija.

Omasta mielestäni aihe on kipeän ajankohtainen. Ajaudumme yhteiskunnassamme yhä useammin tilanteisiin, jossa joudumme kilpailemaan toisiamme vastaan itsemme puolesta sen sijaan, että taistelisimme yhdessä toistemme puolesta.

Esimerkiksi taiteilijoiden jatkuva kilpailu apurahoista tuntuu eräänlaisilta maratontansseilta. Selviytymistä kun ei lopulta voi kutsua elämiseksi. Ohjaaja kuitenkin muistutti lopuksi, että rakkauden kannattelevuus on yksi näytelmän tärkeistä teemoista.

Tuomi Helander

taidehistorian opiskelija

Turun yliopisto