Väittelin alkukesästä 2025 filosofian tohtoriksi. Väittelyn jälkeen biologit suuntaavat yleensä tutkijoiksi tai asiantuntijatehtäviin.
Tutkijanura kiinnosti minua, mutta tuloillaan oleva lapsi teki väitöskirjan jälkeisiin opintoihin hakemisesta vähintäänkin epämieluisan vaihtoehdon. Sen alkuun kuuluvat pätkäsopimukset, ulkomaille muuttaminen ja yleinen epävarmuus eivät houkutelleet siinä elämäntilanteessa.
Väitöksen jälkeen työni jatkuivat yliopistolla vielä kesän loppuun, mutta aloitin työhakemusten lähettämisen varhain keväällä. Käytännössä hain jokaiseen Suomessa sijaitsevaan avoimeen paikkaan, johon koin omaavani edes jonkinlaista osaamista.
Viikko väitöstilaisuuden jälkeen istuin ensimmäisessä työhaastattelussa. Jäin harmillisesti varasijalle.
No ei se mitään. Ajattelin, että kyllä tohtorille töitä on. Noin kymmenen työhaastattelua, vajaat sata hakemusta ja melkein yhtä monta valitettavasti-sanalla alkavaa sähköpostia myöhemmin pieni epätoivo alkoi hiipimään.
Tiesin toki, että työttömyysaste on Suomessa erityisen korkea korkeakoulutetuilla, mutta silti myönnän hieman yllättyneeni.
Erityisesti uran alkupäähän sopiviin tehtäviin, joihin vaadittiin vain maisterin paperit oli satoja muitakin päteviä hakijoita. Ainakin kahdessa tapauksessa tällaisen paikan vei nenäni edestä tohtoritutkinnon suorittanut henkilö, jolla oli useamman vuoden kokemus vastaavista tehtävistä.
Harmillisena yllätyksenä tulivat vastaan myös haamutyöpaikat. Useista hakemistani paikoista sain välittömästi hakuajan umpeuduttua automaattisen hylkäysviestin.
En ole itsekkään vahvasti sitä mieltä, että kaikki työpaikat pitäisi täyttää avoimen haun kautta, jos sopiva tekijä on jo tiedossa. Mutta suoraan sanottuna korpesi käyttää tunteja työpaikkaan tutustumiseen ja hakemuksen hiomiseen, kun jälkeenpäin selvisi, että koko haku oli lähinnä kulissi.
Kun työsuhteeni viime syksynä yliopistolla päättyi, oli aika madaltaa standardeja. Kyllähän tekijälle nyt jotain töitä on. Ja olihan niitä.
Tosin syksyllä varastolla pakatessa kissanruokaa ja purkaessa tupakkalaatikoita kuljetuskonteista tuli muutamaan kertaan mietittyä mitä hyötyä oli rutistaa tohtorintutkinto kolmeen vuoteen.
Työkavereille valittaessani he muistuttivat, että sesonkien ulkopuolella ei heilläkään ollut liikaa vuoroja tarjolla. Työnhaku ei tosiaan ole pelkästään korkeakoulutettujen ongelma.
Nyt isyyslomalla on onneksi aikaa jakaa kaksi ilmaista neuvoa muille samassa tilanteessa painiville. Niitä kun ei muuten työttömänä kuule tarpeeksi.
Kyllä tekevälle töitä löytyy. Jos olet valmis tekemään mitä tahansa töitä pienellä palkalla, epäsäännöllisillä tunneilla ja nollasopparilla tietäen vain seuraavan työvuoron.
Hyväksyt, että työsuhde-etuja ei ole, ansioluettelo ei juuri täyty ja potkut voivat tulla milloin tahansa.
Näihinkin töihin pääsee usein vain tuntemalla jonkun joka voi vinkata tai suositella. Tosin tässä vaiheessa ei kannata olla liian kranttu.
Se joku voi olla kuka tahansa kummin kaima. Jos fyysinen työ ei houkuttele, peruskoulut ja lukiot kärsivät jatkuvasta sijaispulasta. Toisin kuin itse luulin sijaiseksi ei tarvita pedagogisia opintoja.
Kukaan ei kuitenkaan tule hakemaan kotoa, vaan kannattaa itse ottaa yhteyttä koulujen vararehtoreihin ja opettajiin. Varaudu silti kohteliaisiin kieltäytymisiin.
Tosin tässä vaiheessa ne eivät todennäköisesti enää tunnu yhtä henkilökohtaisilta. Kuukausiansiot voivat jäädä mataliksi, mutta pahimmillaan saatat oppia jotain.
Älä sorru ajattelemaan, että opiskelu oli turhaa. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin puolituttuni tykkäävät vitsailevat aiheesta.
Tähän lyhyt pätkä fyysistä työtä on hyvä lääke. Ainakin huomaa, että jostain syystä päänaukomista aiheesta kuulee lähinnä oman alan ihmisiltä. Ei niiltä, ketkä ovat täysi-ikäisestä asti painaneet töitä.
Välillä itseltänikin tuntuu unohtuvan, että sivu suun menneitä unelmatöitäni ei olisi voinut edes hakea ilman silloin tällöin turhalta tuntuvia tohtorinopintojani. Ei muuta kuin pää pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä.
Kyllä tekevälle töitä löytyy.
Kimmo Kaakinen
vieraileva tutkija
Turun yliopisto
