Julkiset anteeksipyytämiset ovat nousseet kiistattomaksi talven kotimaiseksi megatrendiksi. Pahoitteluja on kuultu missiorganisaatioista ministeriöihin, televisioyhtiöistä hiihtomaailmaan.

Anteeksipyytäminen on lähtökohtaisesti kaunis ele. Yksi hyvän käytöksen perustaito kiittämisen rinnalla. Silti sen kohdalla törmäämme yhä useammin kysymykseen mitä sillä oikeasti tavoitellaan.

Vaikuttaa, että yhä useammin möläytys paisuu kohuksi, joka nielee suhteellisuudentajun. Pieni, mutta äänekäs joukko nostaa metelin ja skandaali on valmis.

Voisi luulla, että Suomessa jossa julkinen keskustelu mielletään keskimäärin maltilliseksi ja harkituksi kärpäsestä ei kasva härkästä. Kattia kanssa.

Ei tarvita kuin hetki, niin naamakirjaan syntyy tuohtuneiden miehittämä viharyhmä. Sähköpostit alkavat täyttymään vihaisista viesteistä. Päivän kunnon mukaan vaaditaan jonkun pieksemistä tai erottamista.

Pian ilmiön ympärille kerääntyy kuoro julkisia nyyhkijöitä, jotka romahtavat milloin mistäkin ja rakentavat identiteettinsä meemeillä, adresseilla sekä paheksunnalla. He eivät halua ainoastaan ilmaista näkemystään, vaan varmistaa, että muut näkevät asian samoin. Tykkää tästä tai olet väärässä.

Vallallaan oleva julkisten anteeksipyyntöjen aikakausi ei ole vain kulttuurinen ilmiö. Se on oire yhteisöstä, joka reagoi tunne edellä ja sitten vasta ajattelee.

Se kertoo, että emme ole oppineet erottamaan vilpitöntä katumusta julkisesta rituaalista, saati aitoa loukkausta pienestä harmista.

Pieneksi näpäytykseksi tarkoitettu kommentti saattaa saada valtavat mittasuhteet, kun samalla moni todellinen yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus kuitataan olankohautuksella. Vain siksi, koska se nyt ei vain satu kuulumaan päivän trendikkäisiin aihepiireihin.

Ehkä olisi myös aika kysyä mitä näillä julkisilla anteeksipyynnöillä oikeastaan vaaditaan? Syyllisyyden tunnustusta, moraalista puhdistautumista vai pelkkää rituaalia, joka ylläpitää tunnetta siitä, että olemme hyviä?

Jos anteeksipyynnöistä tulee pelkkiä performansseja, ne menettävät merkityksensä. Silloin kukaan ei enää tiedä mikä on aitoa ja mikä ei.

Yliopiston opiskelijoiden keskuudessa, jos missä on syytä vaalia ajatusta, että sivistystä ei mitata äänenvoimakkuudella. Se mitataan kyvyllä laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kaikki virheet eivät ole skandaaleja. Joskus moka on itse asiassa vain moka ja möläytys möläytys. Ei koko kansakunnan tunnemyrsky.

Hermanni Sankelo

päätoimittaja

Turun ylioppilaslehti