Uutisvirta tulvii kriisejä, sotia, katastrofeja ja kuvia. Miksi luen niitä, vaikka tiedän sen tekevän pahaa?

Niin kutsuttu tuomiopäivän selailu vie helposti mukanaan. Aamukahvin aikana ehdin masentua kansanmurhista, työttömyysluvuista ja väkivallasta.

Vaikka sulkisin uutiset, päivän polttavat aiheet tulevat vastaan viimeistään lounaskahvin äärellä. Maailma on poissa tolaltaan. En voi ratkaista sen ongelmia yksin.

Avaan siis somen ja harhaannun, kuten monet muutkin. Tosin nyt pitäisikin pysähtyä. Kyynisyys ei elä vain omassa asenteessani, vaan se on levinnyt ympärilleni

Ahdistunut ilmapiiri tuntuu yleistyneen. Toiveikas ajattelu kuitenkin tuntuu naiivilta.

Mitä jos kuitenkin etsisimmekin tietoisesti käsiimme positiivisia uutisia ja seuraisimme tarkemmin median kulutustamme? Mitä se tekisi ajatuksillemme maailmasta?

Toiveikkuus tosin on sekä harjoituksen että työn tulos. Muutoinhan kaikki olisivat toiveikkaita tulevaisuudestamme.

Täytynee siis opetella uusia tapoja virittää aivojamme. Suurin kompastuskivi toiveikkuudelle voi olla algoritmien hallitsema mediavirta. Ihmisaivot eivät voi käsitellä informaatiota miljoonien ihmisten edestä, mutta vastuullisen aikuisen on silti kyettävä katsoa maailmaa oman kuplansa ulkopuolelta.

Suosittelenkin palaamaan paperisten lehtien pariin. On se kumma millaiselle sisällölle itseään altistaa, kun tieto ei ole peräisin omista algoritmeista.

Toiveikas ajattelu ei ole todellisuuden kieltämistä, vaan vastustuskyvyn kehittämistä pelkoa vastaan. Pelko on tehokas vallankäytön väline ja sitä vastaan tarvitsemme vahvan immuniteetin. Tulevaisuusajattelu toimii täsmälääkkeenä.

Kipuilin pitkään sen kanssa miten voisin auttaa kriisien maailmassa. Vaihdoin opintojani alalta toiselle, sillä mikään ei tuntunut huomioivan, että yhteiskunnan eri osaset toimivat yhdessä ja vaikuttavat toisiinsa pakostakin.

Sitten löysin tulevaisuudentutkimuksen ja palaset loksahtelivat: teknologia, ympäristö, yhteiskunta, kulttuuri ja talous. Alan tutkimaan näiden kaikkien muutosta. Tuota ainoaa pysyvää asiaa maailmassamme. Se antoi ajatuksilleni aimoannoksen tarvitsemaani toiveikkuutta.

Opintojeni myötä sain hihnan maailmanahdistukselleni. Jotakin mistä pitää kiinni. Samalla opin haastamaan epätoivoiset ajatukseni. En saanut reseptiä maailman muutosten hallintaan, mutta sain työkalut, yhteisön ja konkretian tekemiseeni.

Näiden myötä vahvistin immuniteettiani pessimismiä vastaan. Vaikka välillä flunssa pääseekin iskemään.

Epätoivo hiipii yhä välillä tiensä ajatuksiin, mutta osaan kohdata sen paremmin. Voin vähintään ripustautua kollegani sanoihin. “Jos näitä ongelmia ei olisi ajateltu nyt, ratkaisut niihin syntyisivät myös huomattavasti myöhemmin.”

Toivo ei putoa taivaasta syliin. Se on jokaisen omalla vastuulla. Älä siis sukella päätä pahkaa negatiivisten uutisten syövereihin. Vaihtoehtoja on.

Wilma Kotivainio

tutkimusavustaja

Tulevaisuuden tutkimuskeskus

Turun yliopisto