Emma Aav

Puolivälissä 1970-lukua Billy Barr muutti Itärannikolta läntisen Pohjois-Amerikan Kalliovuorille. Melankolisuudesta selviämään sekä yksinäisyyttä ja rauhaa etsimään lähtenyt Barr keskittyi vuorilla yksinkertaisiin päivittäisiin rutiineihin.

Metsävaelluksiin, puiden kaatamiseen, syömiseen, halkojen hakkaamiseen ja vuorten tarjoamaan rauhaan.

Rauhallisuus tarjosi myös tylsistymisen ylellisyyttä. Hän alkoi havainnoimaan ympäristöään ja pitämään kirjaa näkemästään. Lumenmäärä ja lämpötila vaihtelevat.

Eläinten jälkiä ilmestyy ja linnut paluumuuttavat. Barr ystävystyi alueella toimivien tutkijoiden kanssa ja lopulta tutkijat huomasivat Barrin vuosikymmeniä kestäneen työn arvon.

Kirjaukset todistavat kuinka ilmastonmuutos uudelleen järjestää vuoren ekosysteemeitä dramaattisemmin ja nopeammin kuin oli ajateltu.

Barrin lähtökohdat olivat nöyrät eikä hän tiennyt ilmastonmuutoksesta havaintoja kirjatessaan. Hän asui ja koki ympärillään avautuvan luonnon, ympäristön ja sään.

Muutoksen vaikutusta ja syy-seuraussuhteita voidaan havaita pitkien otantojen avulla sekä laajemmin eri alueita tutkimalla. Barrin omasta halusta ja tarpeesta kummunnut työ tuotti harvinaislaatuista ilmaston hetkellisiin olosuhteisiin perustuvaa dataa.

Materiaalia, jota harva olisi silloin ja sillä tavalla osannut huomioida.

Vuosikymmenien aikana kerätty data tuo esiin muutoksen, jota luonnolliset vaihtelut eivät selitä. Ilmatieteenlaitoksen mukaan Suomen vuosikeskilämpötila on kohonnut viimeisen 40 vuoden aikana 0,2-0,4 astetta vuosikymmenessä.

Vähälumiset ja pimeät talvet tulevat yleistymään. Arjen sää muuttuu ja sen mukana muuttuu koko ympäristö.

Viimeisten vuosien saatossa myös jokainen varsinkin eteläisemmässä Suomessa asuva on kohdannut ilmastonmuutoksen arkisen sään painaessa räntää niskaan. Nykyisin me kaikki huomaamme ilmastonmuutoksen – varsinkin Etelä-Suomessa, kun marraskuussa sataa räntää tai talvi jää kokonaan väliin.

Samaan aikaan kuulemme uutisia tulvista, metsäpaloista ja helleaalloista kaukana maailmalla. Mutta usein ne tuntuvat etäisiltä. Asioilta, jotka eivät liity meihin.

Voisiko olla, että tapa puhua säästä on eräänlainen rituaali? Rituaalit toistuvat samalla tavalla, kerta toisensa jälkeen. Ne tuovat turvaa ja kertovat, mitä pidämme tärkeänä.

Rituaalin merkitys nojaa myös ryhmän jaettuun ymmärrykseen. Rituaali vetää yksilön osaksi joukkoa ja juhlistaa ryhmää yhdistäviä uskomuksia ja eettisiä ohjenuoria.

Mediateoreetikko Nick Couldryn mukaan median avulla kuvittelemme itsemme osaksi sosiaalista maailmaa. Median esitysten kautta sisäistämme esitetyn sosiaalisen järjestyksen, järjestyksen, jonka media myös normalisoi.

Säätiedotuksen funktio on kenties loppukevennys. Olemme nyt tietoisia maailman tilanteesta ja voimme hyvillä mielin unohtaa sen mille emme mahda mitään.

Sää eli ilmaston hetkellinen tilanne, on osa arkemme maisemaa ja se sanelee vain kuinka pukeudumme, vaihdammeko jo talvirenkaisiin tai pääsemmekö pikinkin sijasta sisätiloihin juhlimaan. Rituaalina säästä uutisointi kertoo meille vain asiantilan, maisemamme hetkellisen luonteen ja kieltää hiljaisuudellaan sen liittyvän meihin millään lailla.

Tapa, jolla säästä, ilmastomme mielentilasta uutisoidaan luo ja ylläpitää käsitystä niin ympäristöstä kuin suhteestamme siihen, sekä meistä itsestämme tämän ilmaston, tämän ympäristön sekä tämän sään asukkeina.

Säästä puhuminen on meille tuttua ja turvallista. Se ei tunnu vaaralliselta tai vaikealta. Mutta voisiko olla, että tällä tavoin olemme oppineet suhtautumaan ilmastoon vain arkisena taustana?

Normalisoimmeko arkista elämäntapaamme ja sen väistämättömyyttä? Hakeudummeko tietoisiksi kaikesta vain unohtaaksemme sen maanantain kynnyksellä?

Global Warming in Local Discourses teoksessa käsitellään eri yhteisöjen tapoja ymmärtää ilmastonmuutosta. Ilmastonmuutos otetaan kirjassa analyysin kohteeksi sosiaalisena rakennelmana ja tutkitaan millä tavoin ilmastonmuutosta eri yhteisöissä tulkitaan.

Korostuuko yksilön vastuu, motivoidaanko elämäntapamuutosta vai passivoidaanko pelolla?

Säähän suhtautuminen arjessa, siitä uutisointi ja uutisoinnin seuranta voidaan kenties osaltaan nähdä tapoinamme ymmärtää ilmastonmuutosta.

Tätä voi pohdiskella syksyisiä rankkasateita syyslomalla kotosuomessa ihmetellessään ja tuoda ohmiennen työpaikan kahvipullan äärelle tunnelmannostattajaksi. Säähän on kai joskus ollut kuiva puheenaihe.

Talouskasvun käyrät saavat meidät unohtamaan mikä kasvaa, miksi ja millä seuraamuksilla. Sääennusteet taas näyttävät meille huomisen lämpötilat ja sateet, mutta eivät kerro miksi sää muuttuu tai mihin se liittyy.

Ennen kaikkea ne piilottavat maailmaa, joka on arjessa läsnä, mutta jolta opitut kategoriamme vievät sijan, jonka äärelle emme osaa hiljentyä tai jota emme osaa ottaa osaksi elämäämme.

Säästä puhuminen, sen mukaan elämän suunnitteleminen ja ajatteleminen nivoutuvat narratiiviin, jossa elämme oman elämämme ohi, sen vierellä, sivusta todistajina. Emme muista mikä elämä, miksi ja millä seuraamuksilla.

Joskus kaikesta on hyvä irrottautua. Siitä tarinastakin, jota omasta elämästämme rakennamme. Syistä ja seuraamuksista, jotka motivoivat päivittäisen arjen poljentoa.

Myös sään syleilyyn pääsee helposti luontoretriitille. Sen kun vain välttelee uutisointia ja kokeilee viikon ilman älykellon säätiedotuksen luomaa luksusta.

Lawrie Zionin kirjoittamassa kirjassa The Weather Obsession journalistit pohtivat vastuutaan ilmastonmuutoksen uutisoinnista. Onko toimittajalla vastuu kertoa ilmastonmuutoksesta jokaisen säähän liittyvän uutisjutun yhteydessä vai ainoastaan tietyissä tapauksissa?

Samanaikaisesti iltapäivälehtien uutisointi säiden ääri-ilmiöistä ottaa ajoittaan huomiota herättävän asun toistellen sanoja, kuten uhkaava tai raju. Mutta jälleen pelkoa lietsovat otsikot solahtavat muiden yhtä järkyttävien uutispläjäysten joukkoon, kuten: “Tähänkin sairauteen voit kuolla.”

Miten siihen suhtautua? Ilmastonmuutos on normalisoitunut osaksi arkea, osaksi runsaita sateita ja heikkoja talvia, vaikka elämäntapaamme tyytyväiset elämänkaaremme eivät sitä henno myöntää.

Haaveilemme yhä Kreikan lomamatkoista, vauraudesta, menestyksestä ja paratiisista. Mutta paratiisi on nyt täällä, Suomessa, josta pian osaamme brändätä ilmastoturistien luksuskohteen.

Kyllä, myös säästä uutisoinnin voi kääntää sisäiseksi ristiriidaksi. Voimme havaita luovamme suhdetta ympäristöön, ilmastoon ja sen hetkelliseen olotilaan, säähän käsittämällä sen vain arjen sisustusesineenä, mitättömänä keskustelukappaleena, haitallisena oheistuotteena tai kesäiltamme kruununa.

Ehkä kuitenkin moni meistä kaipaa muuta. Ehkä meissä on vähän Billy Barrin henkeä. Kaipaamme hetkiä, joissa voi pysähtyä ja vain havainnoida.

Sateen ropinaa ei tarvitse väheksyä. Syksyinen aurinko voi olla syy viivähtää hetki ulkona. Eläinten jälkien seuraaminen pihalla ei ole turhaa. Se on tapa olla läsnä.

Ehkä voimme tylsistyä ja tehdä jotain turhanpäiväistä, kuten seurata pihalla kulkeneiden eläinten jälkiä. Havainnoida sitä, kuinka syksyn tuuli on lempeämpi yhtenä, koleampi toisena vuotena.

Voimme myös pysähtyä miettimään: miltä syksy näyttää neljänkymmenen vuoden päästä? Mitä jää jäljelle, jos sääuutiset hiljenevät ja shokkiotsikot katoavat?

Ehkä jää vain tuuli. Ja uuden elämän mahdollisuus, jos maltamme kuunnella.