Kuinka saisimme useampia valmistuneita vuodessa? Kuinka opiskelijoita saisi keskittymään pikemmin opintoihin eikä juhlimiseen?
Miksi yhteiskunnan tulisi tukea hömppää, joka ei lisää kansantalouden volyymia kuin marginaalisesti?
Korkeakoulutuksesta on vallassa kaksi näkökulmaa. Toinen tuloksellisuuteen nojaava tarkastelee ulkopuolisen silmin koulutuksen tehokkuutta.
Toisessa arvoa annetaan miten koulutus uudistaa kulttuuria ja toimii foorumina. Kuten taidetta ei voida määritellä rahan kautta, ei kansan sivistystasoa voida arvottaa matemaattisin kaavoin.
Näkökulmien välissä kulkee julkisen keskustelun kaventuva linja, johon yliopistot yrittävät asemoida näkemyksiään.
Hallituspolitiikka on keskittynyt viime vuosina ensimmäiseen kiristäen opiskelijoiden etuuksia, halpuuttamalla yksittäisiä tutkintoja ja suosimalla avointa maksullista yliopistokoulutusta. On kaavaillut avoimelle yliopistokoulutukselle oikeutta antaa tutkinto.
Yhdistettynä avoimeen yliopistoon kohdentuvaan opintoseteliin, se luo pahaenteisen maksullisen ohituskaistan. Pahinta on, että järjestely on rakennettu yliopistojen näkökulmasta taloudellisesti houkuttelevaksi.
Ylioppilaiden ja yliopistojen on nostettava esiin ratkaisuvaihtoehtojaan järjestelmän ongelmiin. Ei ole järkevää, että henkilö opiskelisi käytännössä ikuisesti osallistumatta ikinä työelämään.
Syyskuussa YLE uutisoi, että Suomessa on tuhansia opiskelijoita, joilla on ikuinen opiskelijaoikeus ennen vuoden 2005 uudistusta. Jutussa esiteltiin seitsenkymppistä opiskelijaa, joka on opiskellut Jyväskylän yliopistossa 51 vuotta.
Sanomattakin selvää, että yhteiskunnan ei tulisi tukea kouluttautumista, jonka tarkoituksena ei edes ole valmistua. Ratkaisu ongelmiin ei saa kuitenkaan olla koulutuksen muuttaminen kaupalliseksi huutokauppatavaraksi eniten tarjoavalle.
Yksi ratkaisu korkeakoulutuksen ongelmiin olisi pohtia onko visiomme kasvavista aloituspaikoista kestävä. Panostamalla yksittäisen opiskelijan tutkintoon ja koulutuksen tukeen saamme opiskelijoita, joiden koulutus on työelämän kannalta relevanttia.
Koulutusmäärien vähentyminen on joka tapauksessa edessä oleva asia. Ikäluokat pienentyvät vauhdilla. Todellinen muutos koittaa kymmenien vuosien päästä. Nyt 20–24-vuotiaita on noin 312 tuhatta. 0-4-vuotiaita vain noin 234 tuhatta.
Korkeakoulutukseen on haettava ratkaisuja kahden ääripään väliltä ja pitkälle katsoen. Ylioppilailla ja yliopistoilla on tärkeä tehtävä tuoda pöydälle ratkaisuja, ei pelkkää valitusta.
Emil Jacobsson
oikeustieteen ylioppilas
Turun yliopisto
