Mikael Tuominen

On kevättalvi. Aamut sarastavat kirkkaina ikiyön väistäessä päivän voittokulkua.

Sanotaan, että tähän aikaan vuodesta voisi vaikka rakastua. Myös kaupunkikulttuuri elpyy Tapaninpäivän krapuloista. Siitä merkkinä on helmikuun lopun suuri juhla: pikkulaskiainen, jonka merkeissä itsekin aion iltaani viettää.

Mäenlaskua ja konserttia, siistiin riviin asetetut ulkokäymälät Kauppatorin kaunistuksena ja sokerina pohjalla yllätysartistin esiintyminen. Turmelusta epäilemättä nähdään, kun juhlakansa nauttii alkoholijuomia julkisella paikalla. Siis mehevän reportaasin ainekset.

Keskitytään kuitenkin olennaiseen. Totuushan nimittäin on, että juhlan jälkeen on aina palattava arkeen ja tyydytettävä perustarpeet.

Ihminen ei elä yksin leivästä, vaan tarvitaan myös pikaruokaa. Tylkkärin pikkujouluissa uhosin istuvani yön Mäkkärissä ja kirjoittavani siitä jutun. Tänä yönä ahdinkoni kääntyy ammatilliseksi riemuvoitoksi.

Aloitan illan Hämeenkadulla sijatsevasta liikkeestä. Komea ulkokuoreni saa heti huomiota. Työntekijä tiedustelee olenko maksava asiakas. Totta kai.

Minulla oli jo lapsena ennakkoluuloja kyseistä paikkaa kohtaan. Ketjun ravintoloissa on monta ongelmaa. Ruoka on epäterveellistä ja kallista. Työntekijöitä on liian vähän suhteessa asiakkaisiin, joten pikaruoka ei edes ole erityisen pikaista. Tilauksetkaan eivät aina mene ihan oikein.

Suurin ongelma on kuitenkin maku. Majoneesit ovat aina olleet tämän pikaruokaketjun lippulaiva. Itse en voi syödä raakaa kananmunaa.

Valitettavasti tajusin asian vasta aikuisiällä. Myöhemmin minulle on yritetty tuputtaa vegaanisia majoneeseja. Kun majoneesielämyksen jälkeen on muutaman kerran oksentanut, maku ja rakenne yksinään riittää huteraan oloon. Majoneesit ovat siis pannassa, munalla tai ilman.

Olen hälyttänyt reissuun henkiseksi tuekseni väitöskirjatutkija Henrin. Hän on Raisiosta, joten laitapuolen kuppilat ovat hänelle jo lapsuudesta tuttuja. Hampurilaisraterioihin Henrillä on erityistä suuntautuneisuutta.

Teini-iässä hänellä oli tapana kilvoitella hampurilaisten syömisessä ystävien kesken. Vaikuttavimman suorituksen tosin teki yksi kaverinsa, joka Karibian allasosastolla söi kaksi mega-ateriaa perätysten.

Tiskillä mainostetaan pikkulaskiaisen erikoistarjouksia, mutta Henrillä on parempaa kiikarissa. Alennuskuponkien myötävaikutuksella saamme polkuhintaiset ateriat, majoneesilla ja ilman.

Henri kiittelee kastikkeen maukkautta ja runsautta. Taittelen pahvipakkaukset reppuuni. Niitä voi myöhemmin käyttää biojätepusseina.

Paikalle ilmaantuu poikkeuksellisen älykäs ja karismaattinen asiakas mikä ilmenee haalarien puutteesta ja hartioilla hulmuavasta viitasta. Toimittajanvaistoni aktivoituu: historian opiskelija, aivan kuten minäkin. Oiva aasinsilta viattoman ohikulkijan kiduttamiseen.

Haastateltavani esittäytyy. Käymme pitkän keskustelun historian opiskelusta ja työllisyysnäkymistä. Ne ovat huonot. Jos ne olisivat hyvät, ei illanvietoista tarvitsisi kirjoittaa ylioppilaslehteen raportteja yöllä pikaruokalasta.

Ohjaan keskustelun työasioihin turvautumalla parhaaseen iskurepliikkiini. Kliseet ovat kliseitä, koska ne toimivat. Käytkö usein täällä? Vastaus on harvakseltaan. Ahdas paikka, mutta toimii sitsien jälkeen. Paikka menee arkisin kiinni jo ennen puoltayötä.

Sisään ei puoli kymmenen jälkeen pääse, mutta luukusta myydään ohikulkijoille vielä pari tuntia pitempään. Se tuntuu vähän oudolta. Torstaisin luulisi yliopiston liepeillä liikkuvan runsaasti yökukkujia, joiden verensokeri ja harkintakyky ovat laskusuhdanteessa.

Liike sulkee ovensa, joten suuntaamme keskustaa kohti. Kohta kuitenkin poikkeamme reitiltämme paikalliseen opiskelijabaariin, joka kutsuvine valoineen odottaa matkan varrella kuin sattuman oikusta. Kirjoituksen piti käsitellä pelkästään pikaruokaa, mutta ei kerrota siitä päätoimittajalle. Kuppilahan joka tapauksessa on opiskelijoiden suosima.

Haalareita ei tosin tänä iltana näy, sillä pukumiehet ja -naiset ovat valloittaneet anniskeluravintolan. Käyn hakemassa tiskiltä täydennystä. Illan teemana oli terveellinen ruokavalio, joten tilaan kaakaon kermavaahdolla. Jonossa on muutamia pukumiehiä, joiden kauluspaitoja ihastelen.’

Käy ilmi, että meillä on sama räätäli, muuan norjalainen nimeltä Dressmann.

Kaverini innostuu mainostamaan toista grilliä Aurajoen varrella. Hävettää myöntää, mutta en ole koskaan käynyt siellä. Hänen vikansa se ei ole, sillä hän on kehunut paikan pöperöitä aiemminkin. Saatan hänet bussipysäkille ja päätän yleissivistää itseäni.

Kello ei vielä ole kovinkaan paljon, mutta maassa näkyy jo isoja oksennuslammikoita. Erään keskellä komeilee vaaleanpunainen lonkerotölkki. Asetelmassa on runollista kauneutta.

Grillillä haalareita näkyy taas. Silmäilen ruokalistaa ja panen ilahtuneena merkille, että majoneesista pitäisi maksaa ylimääräistä. Persaukiselle jatko-opiskelijalle sitä ei siis vahingossakaan anneta. Eikä asiasta edes tarvitse tehdä numeroa.

Kaverini ei puhunut lämpimikseen. Hampurilainen maistuu hyvältä. Olemme näkemyksiemme kera hyvässä seurassa. Kioskin seinään kiinnitetyssä kortissa itse Suvi Teräsniska kiittää grilliä hyvästä palvelusta.

Yöpalasta virkistyneenä suuntaan keskustaan, missä törmään Erasmus-vaihtariin nimeltä Annabelle. Hän on saapunut kaukaisesta Aachenista tutustumaan turkulaiseen opiskelijaelämään. Itseoikeutetusti myös kaupunkimme pikaruokakulttuuri kuuluu ekskursion ohjelmaan.

Olemme samaa mieltä siitä, että ilman kastiketta ensimmäisen paikkamme hampurilainen on mauton, suolasta ja rasvasta koostuva käntty. Lämpimimmin Annabelle suosittelee kasvis-juustopurilaista. Annabelle on vaikuttunut myös suomalaisista opiskelijaravintoloista.

Niistä saa monipuolista ruokaa edullisesti. Valikoimakin on yleensä hyvä.

Turun yön todellinen sydän vaikuttaa sykkivän linja-autoaseman lähettyvillä, missä pikaruokala palvelee aamuviiteen. Parkkeeraan nurkkapöytään roskisten viereen missä sattuu olemaan vapaata.

Oloni on turvallinen, sillä järjestyksenvalvoja nojailee vieressäni seinään. Paikkaan ei arki-iltoina yleensä tarvita järjestyksenvalvojaa valvojan mukaan. Viikonloppuisin kylläkin. Pikkulaskiaisen vuoksi sellainen on silti varmuuden vuoksi hälytetty paikalle.

Opiskelijat ovat kuulemma helppoja asiakkaita. Jos joku örveltää kännissä, muut opiskelijat hyssyttelevät hiljaiseksi. Jos joku meinaa sammua, kaverit saattavat turvallisesti kotiin.

Eniten opiskelijoissa mättää, että kaljoja ei malteta pitää repussa, vaan aterian kylkiäiseksi korkataan miestä väkevämpää. Silmämääräisesti arvioiden sellaista tapahtuu joitakin kymmeniä kertoja illassa.

Pahimpia ovat keski-ikäiset miehet. Yksityiskohtia ei järjestyksenvalvoja kerro, mutta nyökkäilemme tietäväisesti. Keski-ikäiset miehet, sellaiset kuin minä. Hukutan häpeäni ahmimiseen ja tilaan hiukopalaa. Ehkäpä juuri ravintolaketjun ylpeytenä tunnetun aterian?

Eräs asiakas valistaa paikan ongelmana olevan, että ranskalaisissa ei ole riittävästi suolaa. Hän toivoo voivansa esiintyä Turun ylioppilaslehdessä nimimerkillä suolaongelma.

Se on minunkin mielestäni oiva ajatus. Tarkemmin asiaa tuumattuani jätän sittenkin ranskalaiset tilaamatta ja tyydyn riisutumpaan annokseen. Viereisessä pöydässä kuplii eloisa keskustelu. Mis se on? Se oksens jo.

Suurin ruuhka iskee kahden–kolmen paikkeilla. Silloin pikapalalle on kysyntää, kun baareissa annetaan valomerkki, verensokerit laskevat ja viimeiset bussit tekevät lähtöä.

Roskakorien ympäristö käy suorastaan ahtaaksi. Koti ja uni alkavat houkutella. En enää ole nälkäinen. Väsynyt kylläkin. Pakkaan tavarani ja kävelen takaisin Kauppatorille.

Kohtalon johdattamana oikaisen Kauppiaskadun poikki. Silmäni harhailevat Kebab Pizzerian valokylttiin. Niin, miksipäs ei. Jotainhan sitä on tänäänkin syötävä.

Astelen peremmälle ja tilaan vanhan suosikkini: mexicana-pizzan, jossa on pepperonia, jalapenoa ja tietysti ananasta.