Emma Aav

Kuluvan kymmenen vuosikymmenen aikana koulutus on ollut poliittisen väännön kohteena. Opiskelijoiden tukia muutettu ja yliopiston hallinnon rakenteita järjestelty.

Tiloja on vallattu ja mieltä osoitettu. Tieteen nykytila ja yhteiskunnallinen asema on puhututtanut. Yliopiston ulkopuolella elämme globaalien kriisien lisäksi valeuutisten, vastakkainasettelujen sekä kuplautumisen kulta-aikaa.

Mikä on yliopiston asema suhteessa ongelmiin, joita yhteiskunta kohtaa?

Yliopiston tilaa tarkastellakseen kaikista selkeintä on palata itse kampukselle, jossa opetus, tutkimus sekä ajatustenvaihto tapahtuvat. Vain sieltä käsin voimme muodostaa kuvan yliopiston nykytilasta sekä siihen vaikuttaneista tapahtumankuluista.

Thomas Docherty haastaa kirjassaan The New Treason of the Intellectuals: Can the University Survive tarkastelemaan yliopiston ilmapiiriä ja toimintatapoja kriittisin silmin keskittyen englantilaisiin yliopistoihin, mutta hänen pohdinnassaan saattaa olla jotain annettavaa myös suomalaisen yliopistojärjestelmän katsaukselle.

Hän nostaa ensisijaisesti esille kysymyksen yliopiston yhteiskunnallisesta merkityksestä. Yliopisto on perinteisesti nähty riippumattoman tieteen tyyssijana, mutta sen historiaan sidotut juuret sekä erinäiset kehityskulut ovat vaivihkaa muovanneet yliopistojen rakenteita sekä ajattelua motivoivaa voimaa.

Docherty aloittaa kertomalla toisen maailman sodan jälkeisestä ajasta. Maailmansodat sekä keskitysleirien kauhut saivat myös tieteen tekijät pohtimaan vakavasti työnsä asemaa maailmassa.

Kun Julien Benda päätteli, että tieteen tulisi pitäytyä universaalin totuuden tavoittelussa ja pysyä etäällä käytännön elämästä, Karl Jaspers ja hänen oppilaansa Hannah Arendt ajattelivat toisin. Tiede on maailmassa ja maailmalle.

Ajatus siitä, että vain järki palvelee hyvää, ei ollut Jasperin mielestä pätevä. Järkeä saatettiin hänen mukaansa käyttää myös pahoihin asioihin ja jotain muuta tarvittiin, jotta maailmaan sitoutunut intellektuelli voisi käyttää tietoaan hyvän edistämiseen.

Bendan järkeilyn taustalla on se, että vaaralliset ideologiat sekoittuvat tieteeseen myös juuri käytännön elämän kautta. Ainoa poliittinen järjestelmä, joka on yhteensopiva tieteen kanssa on demokratia.

Yksilön vapauteen sitoutuneena se vastustaa määrätyn ja vakaan järjestyksen ehdotonta asemointia. Dochertyn mukaan Thatcherisimi laski Englannin ylle yksityistämisen rautaisen otteen eikä koulutus jäänyt sen uudelleenjärjestelyn ulkopuolelle.

Poliittisten muutosten myötä yliopistoihin tarttui yritysmaailman managerialismi: tehokkuuden tavoittelu sekä arvon sitominen taloudelliseen hyötyyn.

Kun englantilaisten yliopistojen lukukausimaksut päätettiin kolminkertaistaa vuonna 2010 taustalla oli ajatus, että yliopistotutkinto hyödyttää yksilöä. Kyseessä ei ollut yhteiseen hyvään tarkoitettu koulutus ja instituutio. Yhteisen hyvän sijaan yliopistoihin mennään oman edun tavoittelun nimissä hakemaan työmaailmassa erottautuva tutkinto, joka kantaa mukanaan myös varakkuuteen sidottua yhteiskunnallista erontekoa.

Docherty väittää nimenomaan roolistaan julkisella sektorilla luopuneen yliopiston, joka hyväksyy kaikkien intressien yksityistämisen olevan osaltaan vastuussa poliittiseen tilanteeseen vaikuttamisesta. Tähän liittyy tiedon yksityistäminen sekä toiminnan redusoiminen kaupallisiin toimiin, joiden avulla yksilöt erottuvat vauraudella.

Tämä yliopiston muutos vaikuttaa osaltaan myös siihen kuinka käsitämme sen mihin tieto perustuu. Mitä hyvä arviointikyky tarkoittaa ja mitä totuus on?

Suomalaisten yliopistojen tilanne ei ole samanlainen. Joskin leikkaukset sekä managerialismi ovat rantautuneet myös tänne.

Jussi Välimaa Jyväskylän yliopistosta kirjoittaa siiloutumisesta puhuttavan esimerkiksi silloin, kun tehokkuuteen pyrkivä managerialismi järjestää yliopiston toimintoja erillisiksi yksiköiksi erillisine päälliköineen. Siiloutuminen saa aikaan, että eri osastot saattavat tehdä huomaamattaan päällekkäisiä tehtäviä samalla, kun kokonaiskuva perusyksiköstä yhteistyön ja kommunikaation kera sumenevat.

Siiloutuminen on kuitenkin muutakin kuin vain hallinnollinen kysymys. Vaasan yliopiston professori Esa Hyyryläinen näkee siiloutumisen kuplautumista vastaavana ilmiönä. Halutaan pitää omasta ajatusmaailmasta kiinni sen sijaan, että kehityttäisiin ajatuksia vaihtaen.

Oppiaineet järjestävät tiedekunnalle yhteiset opinnot erikseen, vaikka ne voitaisiin hyvin järjestää yhteisinäkin. Yhteistyö säästää resursseja ja mahdollistaa opiskelijoiden välisen ajatustenvaihdon.

Alojen siiloutumiseen liittyy myös kokonaiskuvan katoaminen. Monet tutkimusaiheet, joista tiedeyhteisö voisi vaihtaa ajatuksia tai tehdä yhteisiä tutkimushankkeita jäävät toteutumatta, jos tiedeyhteisöltä puuttuu kyky, halu tai toimintaympäristö niiden mahdollistamiseksi.

Yhteistyö voisi myös vähentää turhaa vastakkainasettelua. Luoda siltoja jännitteiden tilalle ja rikastaa jokaisen tutkijan ajattelua.

Artikkelissaan Susan L. Prescott Planetary Health Requires Tapestry Thinking – Overcoming Silo Mentality nostaa esille ajankohtaisen syyn miksi siilot ovat haitallisia. Vuorovaikutuksen puute estää näkemästä ympäristömme tilanteen kokonaiskuvaa sekä tekemästä yhteistyötä laajemman hyvinvoinnin eteen.

Terveydenhuolto, ympäristö-, poliittinen- sekä taloustiede toimivat toisistaan erillään ja jakamatta tietoa, koordinoimatta toimintaa ja yhteistyötä yhteisiä päämääriä kohtaan. Tämän myötä emme tunnista terveyden biologisten, psykologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen puolien yhteyksiä nykyisessä ympäristössä.

Prescott nostaa esille määritelmän siilolle, jonka mukaan se on eristetty ryhmittymä, osasto, joka toimii erillään toisistaan erityisesti tavalla, jonka nähdään estävän kommunikaatiota ja yhteistyötä. Siilon sisältä näyttää siltä, että koko perspektiivi on nähtävissä, vaikka ei todellisuudessa olisikaan.                     

Tutkijoiden tulisi tarkastella kuinka heidän oma tutkimuksensa risteää toisten perinteisesti erillisenä pidettyjen tieteen alueiden kanssa. Kyky nähdä yhteinen päämäärä ja kokonaiskuva voi mahdollistaa sen, että perspektiivi terveyteen laajenee kattamaan sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset ekosysteemit, jotka osaltaan vaikuttavat myös asenteisiin, arvoihin ja käytökseen.

Palataan alkuun. Yliopistoja ovat ravisuttaneet uudelleenjärjestelyt sekä taloudellisen tilanteen kehitys. Kuohuttavat muutokset ja niiden vastareaktiot ovat kuumentaneet tunteita ja saaneet monet pohtimaan yliopiston politisoitumista.

Kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth nostaa esille Ylelle kirjoittamassaan jutussaan huolen, että kaikesta tehdään poliittista ja käsitetään valtataistelun kysymyksenä. Ehrnrooth peräänkuuluttaa eri tavalla ajattelevien kunnioittamista ja ihmettelee siirtymää totuutta ja kauneutta vaalivista yliopistoista maailman muuttamista tavoitteleviksi tahoiksi.

Yliopiston tulisi pitäytyä etäällä käytännön asioista ja ylläpitää itsenäisen ja vapaan totuuden arvoa. Pelko lienee yntyisin samasta lähteestä kuin Bendan. Kyseessä on huoli siitä, että käytännön elämään kommentoivan tutkijan mieli tai tutkimus voi saastua ideologisesti.

Jos Dochertya on uskominen, on norsunluutornissa pysytteleminen puolestaan valtaapitävien aseman pönkittämistä. Mistä siis on kyse? Onko kyse vain oman puolen valitsemisesta?

Saska Saarikoski kirjoitti väittelyä herättäneen artikkelin, jossa hän tulkitsi nykypäivän tilanteen muistuttavan 70-luvun taistolaisten toimintaa. Tekstin oli oikeastaan tarkoitus käsitellä professori Antti Hassin Hassin Paperi- nimistä muistelmateosta, mutta Saarikosken ohimennen mainitsema lyhyt väite, jonka mukaan tieteen ytimestä etääntyneiden humanistien tutkimus värittyy henkilökohtaisilla motiiveilla sai aikaan voimakkaan vastareaktion.

Muun muassa tieteenfilosofi ja yliopistonlehtori Samuli Reijula Helsingin yliopistosta muistuttaa, että tieteelle keskeistä ovat tieteelliset menetelmä, jotka eivät ole tiedealakohtaisia, vaan pätevät kaikkeen tieteen tekemiseen.

Ongelma on kuitenkin paljon monimutkaisempi. Loppujen lopuksi tiedettä ei voida täysin puhdistaa ideologisuudesta. Se, että jokin tutkimussuuntaus tai tutkija vaikuttaa politisoivan tiedettä, saattaa joissain tapauksissa liittyä siihen, että tutkimuksessa kritisoidaan tieteentekotapaa, asetetaan sen oletukset kyseenalaisiksi ja vaaditaan muutosta.

On oltava tarkkana, kun nostetaan esille politisoitumisen väite. Mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Onko kyse siitä, että tutkimus on uusi ja haastaa sen miten olemme käsittäneet osan maailmasta?

Otamme vapaan tieteen helposti itsestään annettuna. Sitä kyseenalaistava omaa näkökulmaamme haastava tutkimus saattaa vaikuttaa politisoituneelta tästä syystä.            

Se mitä yliopistot kaipaisivat nyt, on rehellistä itsetutkiskelua. Sitä voimme tehdä itse kukin. Jos todella haluamme kehittää omaa argumenttiamme, tulee meidän olla sitä kohtaan myös kriittinen. Vastapuolen näkemys terävöityy samanaikaisesti ja heijastaa oman kirkkaan katseensa meitä kohden.

Haasteena ei ole voittaa väittelyä, ylläpitää omaa siiloa ja vahvistaa sen seinämiä siltä varalta, että juuri meidän ajatustemme rakenteet joutuvat hyökkäyksen kohteeksi. Aloihin liittyvien erojen tutkiminen mahdollistaa ajattelumme kehittämisen. Se mahdollistaa myös kokonaiskuvan hahmottamisen ja yhteisten alueittemme tunnistamisen.

Turhanpäiväisen syyttelyn sijaan terveen yliopistoyhteisön tulisi kehittyä keskustelevaksi ja toisia kuuntelevaksi yhteisöksi. Jos olemme väärässä, ehkä se on hyvä ja opimme jotain uutta.

Parhaimmillaan yliopistoyhteisö tarjoaa yhdessä ajattelua.