Kun politiikan asialistaa seuraa, oli kysymys käytännössä mistä tahansa puolueesta, huomaa joutuvansa kaikukoppaan. Tilaan, jossa samat, vinoutuneet lähtökohdat vain toistavat itseään. Uusia ajatuksia ei tunnu kuuluvan mistään.

Talouspuhe on näistä surkeinta ja tasapaksuisinta myrkkyä. Oikealla tavoitteena vaikuttaa olevan nykyisten yritysten aseman sementoiminen. Vasemmalla tulonsiirtoyhteiskunnan tukeminen ilman siirrettäviä. Rohkeat kysymykset ja luovat ratkaisut loistavat poissaolollaan.

Poissaolollaan loistaa myös havainto, että horjuva, mutta aikanaan maineikas pohjoismainen hyvinvointivaltiokin syntyi unelmasta ja raikkaasta ideaalista. Entä jos elämän ei tarvitsekaan merkitä työtä ja varhaista kuolemaa?

Entä jos välissä olisi myös vapaa-aikaa? Entä jos jokaisella todella olisi mahdollisuus ainakin kohtuulliseen toimeentuloon myös vaikeuksien keskellä?

Hyvinvointivaltiotakaan ei kuitenkaan tulisi ajatella ihmiskunnan päätöspisteenä. Pohja on hyvä, mutta talolla on yhä matkaa harjakorkeuteen. Nyt uhkaa vain käydä niin, että rakentajat jäävät eläkkeelle ja laudat mätänevät. Piirustus puuttuu.

Visioita paremmasta tulevaisuudesta ei voi luoda ilman tervettä keskustelua. Sellaista, jossa uusiin ajatuksiin suhtaudutaan uteliaasti eikä tuomitsevasti.

Entä jos kuuden tunnin työpäivä olisikin ratkaisu? Tai toisaalta, entä jos sosiaalituki onkin loukkaus ihmisen omanarvontunnolle? Onko ongelma siinä kuinka työtä tehdään vai siinä miksi työtä tehdään?

Eteenpäin ei päästä, jos käsityksiä vaikkapa asioista kuin yksilön vapaus ja vastuu, työn olemus ja valtion rooli ei voida haastaa. Niitä argumentteja, joilla nyt tarjolla olevia suuntia oppositiossa, hallituksessa ja mediakeskustelussa perustellaan on voitava kyseenalaistaa oli aihe mikä tahansa taloudesta turvallisuuteen.

Dogmatismi eli puhdasoppisuus oli syynä sille, että Eurooppa sai keskiajalla odottaa parempia aikoja vuosisatoja. Kun vallitsevia maailmankuvia opittiin haastamaan, asioihin saatiin vipinää. Se liikkuu sittenkin. Tämänkin jälkeen uusia pyhiä lehmiä on syntynyt tasaiseen tahtiin. Onneksi niistä useimmat on saatu sittemmin myös ilmiöinä kesytetyksi.

Vaikka meillä länsimaissa sananvapauden arvo tunnustetaan ainakin retorisella tasolla käytännössä kaikkien toimesta, sananvastuun määrittelyssä mennään omasta näkövinkkelistäni usein turhan yksinkertaisiin suuntiin. Yleisesti jaettu viisaus on, että sanomisistaan kuuluu kantaa vastuu ja vastuun osoittamista on myös valita aika ja paikka sille.

Ehkä oikeammin olisi kuitenkin puhua keskustelun vapaudesta ja vastuusta. Silloin sanomisen vapaus merkitsee myös vastuun kantamista paitsi sanomisistaan, myös kuuntelemisesta.

Sanomisen vapaus lunastetaan velvollisuudella sietää muidenkin puhetta ja velvollisuudella perustella omat kantansa. Jos toisen näkökulman sivuuttaa suoraan eikä kykene perustelemaan sanomisiaan, keskusteluun ei pitäisi olla myöskään oikeutta osallistua. Silloin paras vaihtoehto on tarttua uteliaisuuden oikeuteen: kysyä ja pyrkiä pääsemään selville asiasta.

Ilman uteliaisuutta, vapautta sanoa ja vastuuta ajatella keskustelukulttuuri ja sen myötä myös yhteiskunnallinen kunnianhimo kuihtuu ja kuolee. Seurauksena on, että yhteiskunta palvoo toteemeja, jotka on pystytetty saviselle maalle.

Tolpalla, jolla ei ole perustuksia, ei ole oikeutta olla. Oli kyse sitten kauniista tai rumasta sellaisesta.

Suomen vaikeuksien taustalla tuskin on polarisaatio. Syy saattaa pikemminkin olla kyvyttömyydessä sen sietämiseen. Jokainenhan meistä on hyvän puolella.

Mutta joskus olisi hyödyllistä pohtia mikä siinä niin hyvää sitten on?

Santeri Saarinen

toimitusharjoittelija

Turun ylioppilaslehti