Kalle Toivonen

Mitä minä lannalla, jos ei ole peltoa? Vuoden 1982 elokuvassa Aidankaatajat kuolemansairas kieltäytyy lahjakellosta edellä mainittua pohtien.

Sitä varastaa vartin sieltä täältä ja jonain päivänä huomaa kuluneen tunnin, viikon, vuoden. Armotonta, mutta täysi joustamattomuus se vasta olisikin armotonta. Kai sitä nyt vähän saa myöhästyä. Vähän viedä omaa ja toisten aikaa.

Pohjoiseurooppalaisten yliopistojen tapakulttuurista juontava käsite akateeminen vartti kiteyttää jotain hyvin oleellista luterilaisesta perusvireestä. Kellojen, kalenterien ja naapurien mielipiteiden määrittelemästä todellisuudesta, jossa leimataan kellokortti ulos ja sitten vaihdetaan vapaalle.

Jos lähikentällä pelataan tennistä sallittujen kellonaikojen ulkopuolella, on syytä ilmoittaa viranomaisille ja tiedotusvälineille.

Situationistien käsite rekuperaatio kuvaa sitä prosessia, jossa yhteiskunta omii oman kritiikkinsä ja valtakulttuuri syö vastakulttuurin. Pessimisti voisi ajatella, että nykyisen maailmanlaajuisen kuluttajakapitalismin kritiikki ei edes ole mahdollista.

Samalla hetkellä, kun kritiikki olennoituu joksikin konkreettiseksi kuvaksi, sanaksi tai esineeksi, siitä tulee jälleen uusi kulutustuote. Merkin sisältö tyhjenee samalla kun merkki syntyy. Oletteko maistaneet BrewDogin Punk IPAa?

Akateemisen vartin käsite yrittänee sulauttaa järjestäytyneen akateemisen toimintakulttuurin poikkeukset osaksi kyseistä kulttuuria. Myöhästelijöille annetaan armollinen kädenojennus: vartti pelivaraa.

Kellonaikojen ja järjestystä olla pitää -yhteiskuntien mielenlaatu yrittää täten omia poikkeuksen osaksi järjestelmää. Mutta poikkeus on tarkkaan kellotettu ja rajattu. Siitä ei sovi poiketa.

Myöhästymiseen vähemmän tarkasti suhtautuvissa eli muutenkin vähemmän järjestäytyneissä yhteiskunnissa tällaista akateemisen vartin käsitettä ei ole. Järjestys ei ole vielä laajentunut niin suureksi, että se alkaisi kattamaan myös ei-järjestystä.

Verkkoaitojen tuolla puolen rehottaa vielä villi luonnontila. Myöhästymistä ei ole vielä mitattu ja vangittu. Jos myöhästyy niin myöhästyy. Siinä kaikki.

Entäs jos antautuisi tuolle luonnontilalle? Entä jos repäisisi jalkapannan irti? Jos myöhästyisi vartin sijaan tunnin tai kaksi? Ei menisi ollenkaan? Paluu alkuun: ei siitäkään hyvää seuraisi.

Akateeminen vartti on juuri tarpeeksi löysää lieassa, jotta voimme kuvitella olemme vapaita yksilöitä. Ilman vartin varaa emme saisi nukutuksi öisin. Se on armollista ja armo on tärkeintä.

Kai senkin saa institualisoida. En vain tiedä pitääkö.