Mitja Jakonen

Graniittiseinät tuntuvat tihkuvan koleaa sameaa vettä, vaikka ulkona lämpötilat lähentelevät kahtakymmentä astetta.

Valtavat öljyrummut seisovat pimeydessä kuin valtavat pimeyttä tiheämmät varjot ja kumisevat hiljaa, vaikka niiden ympäri kiertäisi varoen. Päästääkseen sisälle on seurattava maaperän merkkejä.

Vanhoja raiteita, joilla tapahtui vuonna 1933 kahden ihmisen hengen vienyt junaturma, ryteikköistä polkua ja lopulta kiivettävä vain tavallisen selkärepun kokoisesta aukosta sisälle luolaan, joka on yllättävän siistissä kunnossa, vaikka se on ollut tyhjillään jo ainakin kymmenen vuotta. Tämä luola ei ole paikka, se on portti maanalaiseen mieleen.

Turun historia ulottuu satoja vuosia historian hämäriin ja monta kymmentä metriä maan kerrostumiin. Kaskenkatua ylös ja vasemmalle. Siinä missä nykyään sijaitsee yksi Turun keskustan liikennöidyimmistä teistä, oli ennen dominikaanikonventti, jonka asukkaat tunnettiin mustina veljinä, hengenmiesten kaapujen värin mukaan.

Kadun halki leikkaa pieni ja mitäänsanomaton kuja, Mustainveljestenkuja, jota seuraamalla pääsee Vartiovuorelle. Sen alla kerrotaan risteilevän suuria luolia ja tunneleita, joihin kertoman mukaan pääsee Kårenin takana sijaitsevasta ovesta.

Tähtitornin alaisissa tunneleissa sijaitsee urbaanilegendan mukaan kylmänsodan aikainen Washington–Moskova -puhelinlinjan rele. Vaikka väitteen todenmukaisuudesta ei ole tietoa, voi olettaa, että jos huhupuheet pitävät paikkaansa, vielä vastikään lähellä toimineella Venäjän suurlähetystöllä on luultavasti ollut näppinsä pelissä.

Kun Vartiovuorelta jatkaa itään Hämeenkatua pitkin kohti Halisten savimaiden peittämää polttokenttäkalmistoa, törmää luultavasti opiskelijoiden suosimaan ravintola Porttiin. Sen eräässä pöydässä istuu torstai-iltapäivänä kirjailija Iida Rauma. Hän on myös se henkilö, jolta kuulin Vartiovuoren alaisista tunneleista kertovan urbaanilegendan.

Keskustelu polveilee maanalaisista paikoista ja mielentiloista toisiin, kunnes kirjailija kertoo jotain, joka täräyttää lasit, joilla olen katsonut kaupunkia ympärilläni uudella tavalla vinoon.

Rauma kertoo hakeneensa apurahaa Finlandia-palkinnon voittanutta teostaan Hävitys (2022) käsikirjoitusvaiheessa Turun kaupungilta saatesanoin ”Turku on traumatisoitunut kaupunki”. Vaikka hakemus ei vedonnut, sillä apuraha jäi saamatta ajatus on kutkuttava.

Rauma avaa näkemystään näkökulmalla, miten ympäristö heijastuu ihmiseen. Hänen mukaansa elämme kaupungissa, joka on ensin pyyhkiytynyt tulipalojen alla maan tasalle ja sittemmin joutunut Turun taudin piinaamaksi.

Miten kaupungin keskusta on alistettu ruutukaavalle ja uusien rakennusten tieltä on raivattu kaikkea Jugend-taloista työläistönöihin. Rauma lopulta päättää polveilevan lauseensa sanoihin: Kun ympäristö tuhotaan, tuhoutuu jotain myös meissä.

Tapaaminen jättää hämmentyneeseen tilaan. Jokainen kadunkulma alkaa näyttää uudelta ja vieraalta. Elementtitalot irvistelevät uudella julmuudella puiden ja vanhojen tönöjen välillä.

Jäljelle on jäänyt rakennustekniikaltaan kestämättömiä betonihirvityksiä, jotka hiljakseen valuvat Auransuiston savisissa maissa kohti harmaaselkäisenä matelevaa jokea. Muutama päivä keskustelun jälkeen Rauma laittaa sähköpostiini lehtisen, jonka hän hankki lyöttäytymällä vaivihkaa Turun yliopiston kurssilaisten mukaan, kun he kiersivät Turun salamyhkäisiä kohteita erään kurssin tiimoilta.

Pienenpieni arkku, jossa on joskus ollut sammakko, šamaanirumpu ja vuohen pääkallo. Ainakin nämä esineet ovat löytyneet lehtisen mukaan Turun tuomiokirkon hautausmaalta. Nykyisen torin alapuolelta, jonka päällä ihmiset juovat virvokkeita ja paistattelevat päivää kesäisin.

Toki kirkkoon sisällekin on haudattu rikkaita läpi vuosien, mutta kirkkoa on myös ympäröinyt laaja, yli 4500 ruumista käsittävä kalmisto. Vauraammat on haudattu eteläpuolelle, rikolliset ja köyhälistö ovat saaneet viimeisen lepopaikkansa pohjoisesta.On omituista kuvitella muutamaa unohtunutta käärinliinaa, luuta ja hammasta, joiden päällä ihmiset istuskelevat juopotellessaan jonain kauniina kesäiltana suurella terassilla.

Keskustelu kirjailijan kanssa on selvästi hautautunut johonkin mieleni syvempiin maakerrostumiin. Eräänä iltana kirkkoa ympäröivä tori näyttäytyy koulun pihana, ja hyvästä syystä. Onhan katedraalikoulu aikanaan sijainnut kirkkorakennuksen yhteydessä.

Jotain Rauman sanoissa koulujen pihoista kuitenkin liimautuu ajatuksen pinnalle. Kirjailija nimittäin kertoi ajatelleensa vankilamaisia koulurakennuksia runsaasti kirjoittaessaan kirjaansa. Keskellä kaikkea seisoo kirkko, jonka piha on yhtä virikkeetön.

Helppo valvoa kuin normaalit ala-asteen pihat. Rauma kuvaili näitä asfalttikentäksi, jossa on yksinäinen hopeapaju, ja jatkoi ihmetellen, miten voimmekaan olla niin hölmöjä, että emme ymmärrä virikkeettömän ympäristön, jossa kokee alati olevansa valvonnan ja kontrollin kohteena aiheuttavan stressiä ja häiriökäyttäytymistä.

Rauma myös kertoo virikkeettömistä koulurakennuksista. Miten ne heijastavat yhteiskuntaa. Hän on huomannut usein koulurakennusten arkkitehtuuria leimaavan kauhistuttava tehokkuusajattelu. Kaikki kaunis ja inspiroiva tulkitaan valheelliseksi ja tehottomaksi haihatteluksi.

Ainoastaan ankea ja lattea mielletään hyödyllisenä hyvänä. Rauma toki kertoo myös jostain valtavan hienosta, joka liittyy inspiroiviin koulurakennuksiin ja maanalaiseen Turkuun. Kun Katedralskolanin jumppasalia korjattiin, paljastui asalin alta suuria holvikellareita, ja paloa edeltävän Turun pohjaa, jonka päälle koulu on aikanaan rakennettu.

Taivaalla julmana helottava aurinko, ja huonojen kaavoitusratkaisuiden seuraamuksena syntynyt sekamelska paljastaa vain yhden asian. On taas suunnattava maan alle.

Legendaarinen sadevesitunneli, jonka ovelle on aikanaan kirjoitettu Bandit Cave. Maanalainen maailma avautuu edessämme ahtaana ja vähäeleisenä. Ahtautuessani tunnelissa eteenpäin ainoastaan taskunlampun valoa käyttäen, tajuan jotain kirjailijan mainitsemasta kontrollista ja tarkkailusta.

Kun lampun sulkee, tuntuu tunneli turvalliselta ja rauhalliselta. Heti kun valon pistää päälle, tuntee loistavansa kuin majakka pimeällä merellä. Katseleekohan joku minua ohuen valokeilan tuolla puolen? Ja jos katselee, niin kuka tai mikä?

Toisaalta valokeila saa ajattelemaan paljon vilkkaammin sen ulkopuolista maailmaa. Ikään kuin ledivalo jatkuisi käsivarren verisuonia pitkin ylös aivoihin. Saisi asiat tuntumaan luonnottomilta ja kiireisiltä. Mieleen juolahtaa jälleen Rauman kertomus, miten maanalaiseen mieleen päästään käsiksi.

Kirjoittaessaan Hävitystä hän kertoo tehneensä valtaosan hahmoistaan lapsuuden päiväkirjamerkintöjen pohjalta, jotta dialogi ja hahmot olisivat realistisia. Sen sijaan päähenkilön kirjoittaminen oli erilainen prosessi, jossa oli päästävä käsiksi alitajuntaan.

Kirjoittaessaan Rauma huomasi jotain ihmisyydestä ja ympäristöstä. Siinä missä me usein heijastamme maailmaa ympärillämme, myös ympäröivä maailma heijastelee meitä.

Retkikuntamme yläpuolella kulkee tie, jonka ikeestä vapautuminen merkitsee pimeässä kahden mielenosan yhdistymistä. Yhtäältä pimeässä mönkiminen on lapsellista seikkailunhalua ja kiellettyä. Toisaalta täällä on täysin irti valvonnan piiristä oman itsensä herra. Vastuussa teoistaan.

Mikäpä sen aikuisempaa. Ja kuten Rauma kertoi, aina sääntöjen noudattaminen ei ole pelkästään hyvästä. Monet Turun palosta säilyneet kirjat olivat niitä, joita opiskelijat olivat salaa vieneet pois Turun alueelta. Kun liekit nielivät kirjaston, salaa viedyt kappaleet säilyivät.

Yllämme risteilevä tieverkosto kertoo omaa tarinaansa siitä, miten kaupunki heijastelee sitä mitä me kannamme sisällämme. Modernin Turun kaupunki-infrastruktuuri on pitkälti arkkitehti Olavi Laisaaren käsialaa. Laisaari kaavaili pamfletissaan Tehokas kaupunki (1962) ajatusta automiehen kaupungista. Keskustassa olisi helikopteri- ja lentokenttä.

Ajatus harhailee Fritz Langin Metropolis-elokuvassa esiteltyyn maanalaiseen kaupunkiin Moloch-koneineen kuumeunimaisine kohtauksineen ja sieltä tosimaailman maanalaiseen kaupunkiin eli toriparkkiin. Autoilijan unelmaan. Outoon reliikkiin menneen maailman kaupunkisuunnittelusta.

Takaisin kosteaan ummehtuneeseen maanalaiseen tunneliin. Vaikka tunnelissa hengailu menee ehdottomasti hämärähommien puolelle, uskon tietyn hämäryyden kuuluvan väistämättä Turkuun.

Asiasta kanssani samaa mieltä voisi olla ehkä itse Porthan, Turun akatemian alumni ja Aurora-salaseuran perustajajäsen, jonka toiminta oli melko harmitonta hämäräveikkojen puuhastelua. Seurakin lainasi nimeään antiikin Aurora-jumalalta, joka tunnettiin aamuhämärän jumalattarena.

Aurora-seuran talo tai siitä jäänyt kivijalka sijaitsee vain muutamia metrejä Läntisen Rantakadun alla. Noin sadan metrin päässä Turun pääkirjaston kuuluisasta kellarista, jossa kerrotaan kummittelevan ankarasti.

Kaipa koko Turussa kummittelee. Ainakin Jacques Derridan hauntologian käsitettä soveltaessa kaupunkitilaan. Joen rannoilla kummittelee vanhoista rakennuksista Laisaaren pamfleteista tyhjiin maanalaisiin luoliin.

Niissä kummittelevat mahdollisten, mutta toteutumattomien tulevaisuuksien aaveet. Missä nykyään on kauppatori, kummittelee kenties toteutumaton helikopterikenttä. Missä kulkee Yliopistonkatu, kummittelee ehkä pienlentokenttä.

Tai kenties koko kantakaupungin alueella kummittelee keskiaikainen Turku. Kangastus sellaisesta historiasta, jossa kohtalokkaana yönä vuonna 1827 porvari Helmannin talossa Aninkaistenmäellä palo ei olisi saanutkaan ensimmäistä kipinäänsä.

Kenties toriparkissa rakennetaan uusia aaveita. Ehkä siellä on kahdenkymmenen vuoden päästä taidegalleria tai skeittihalli. Nykyiset autot ovat kadonneen tulevaisuuden haamuja. Kenties merenpinta lopulta nousee vuosisatojen vieriessä. Kellarit, talot ja parkkihallit peittyvät pinnan alle.

Itämeren vesi säilöö ne tuleville sukupolville löydettäväksi Kakolansaaren, Vartiosaaren, Puolalansaaren ja Yliopistosaaren välisille suoalueille.