Emma Aav

Pakkaan kangasreppuuni pyyhkeen ja vaihtovaatteet. Kuluvan kesän aikana olen oppinut nauttimaan juoksemisesta, mutta nyt haluaisin saada sen osaksi arkeani.

Erillisten hikiaherrusten sijaan haluaisin juosta yliopistolle ja töihin, mutta siten, että kenenkään muun ei tarvitsisi liiemmin häiriintyä iloisista aherruksen odööreistäni. Hölkkään joenrantaa ja ylitän Martin sillan kautta toispuol.

Aamuaurinko hehkuu oranssina ja liikenne pauhaa tuttuun tapaan ja säännönmukaisuudesta poikkeamatta. Joen pinta väreilee lämmönvaihtelussaan ja sen yllä leikittelee kylmän ja kostean aamun usva.

Pian saavutan Ruissalon ja sen tuulessa keinuvat vaahteranlehdet. Luonnonsuojelualueen värit vihjaavat odotuksesta. Vielä ei ole ruska, mutta lehtivihreä ei ole uuden elämän kirkas enää. Se odottaa luvattua levon aikaa.

Painan mieleeni kultaisena kuultavan valon siivilöitymisen tammien ja vaahteroiden täyttämän metsän läpi: sen valossa hehkuvat kasvistot ja aamuisessa tuulessa väreilevän ruskeiden lehtien maaston.

Puikkelehdin kapealla polulla Ruissalon halki, ohitan golf-kentän ja saavun lopulta perille Kuuvannokkaan. Männyt kehystävät kallioista maisemaa, jonka takana turkoosi meri hehkuu aaltojen liikkeessä. Lieneekö tulevan syksyn vaiko suomalaisen mentaliteetin vaatimaa itserangaistusta, mutta päätän selvittää puhuuko meri kesän vai syksyn kielellä.

Helpotuksekseni huomaan, että meri ei ole kylmä. Se ei ole kesäisen lämminkään. Meren lämpöä vaivaa omituinen levottomuus, aivan kuin se ei osaisi päättää ollakko vai eikö olla. Syksyä edeltää päättämättömyyden aika, loppukesän levottomuus.

Syksy on: ruskan värimeri, runsaat sateet, sienisato ja kenties villasukat. Ilmatieteen laitoksen sivuilta selviää, että tähtitieteellinen vuodenaika määritetään suhteessa aurinkoon. Maapallon akselin ollessa poispäin auringosta, koittaa pohjoiselle pallonpuoliskolle talvi ja eteläiselle kesä.

Termiset vuoden ajat määritellään lämpötilan mukaan ja syksy alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvämmin +10 asteen alapuolelle. Sisäinen kelloni väittää nähneensä syksyn merkit, mutta kylmä data kumoaa arveluiltani perustan.

Katson kelloani ja nopeutan askeliani, sillä olen sopinut kahvilatreffit Ruissalon Kasvitieteellisen Puutarhan ylipuutarhurin kanssa. Ylipuutarhuri Simo Laine huokuu sellaista rauhallisuutta ja onnea, jonka automaattisesti yhdistän luonnon kanssa työskentelevien ihmisten olemukseen.

Löydämme rauhaisan ja varjoisan paikan ulkopuutarhasta. Simon mukaan kasvikunnan syksy alkaa, kun lehtivihreä hajoaa ja muut värit nousevat esiin. Lehtivihreän hajoaminen liittyy siihen, että puu varastoi typpeä talvea varten.

Valon väheneminen on puulle siis merkki siitä, että on aika valmistautua talvea varten. Keskustelumme johdattavat meidät pohtimaan myös järjestystä. Muun luonnon ekologian vaatima systeemi ei aina vastaa ihmisen esteettisen silmän vaatimuksia.

Pyhän hengen ja ympäröivän metsä inspiroimana päätän möläyttää, että ihmiset voisivat antaa oman luontonsa rehottaa avoimemmin ja vähentää takapihojensa pakonomaista järjestelyä. Simo toteaa tähän, että on monia tapoja hoitaa puutarhaa eikä kaikille tarvitse olla yhtä muottia. Juuri näin. Jään kuitenkin miettimään ihmismaiseman järjestystä ja sitä, mitä se meistä paljastaa.

Kiitän Simoa keskustelusta ja kierrän vielä tovin puutarhassa. Kasvitieteellinen puutarha on kaunis pakopaikka arkiselle kulkijalle. Lähellä keskustaa sijaitsevan Ruissalon pieni paratiisi antaa mahdollisuuden levätä kasvikunnan ihmeellisessä maailmassa.

Samalla se on kuin pieni metropoli. Täynnä erilaisia ja eri kolkista noudettuja toisiaan lähekkäin sijoitettuja kasvimaailman ihmeitä. Kasvikunnan kaupunki. Se on täynnä sitä vierautta, josta rikastuneena on niin mukava palata omaan tutulla tavalla pimenevään ja viilenevään kaupunkiin.

Istun bussissa ja seuraan kuinka villi tammimetsä ja mäet vaihtuvat tasaiseen betonimaisemaan, jota koristaa säännönmukainen puurivistö. Koin rauhaa Ruissalon luontopoluilla ja viilenevän meren läheisyydessä, mutta yhtä lailla tavoitan jotain miellyttävää kaupungin kaavoissa, sen symmetriassa ja järjestyksessä.

Tämä järjestys vetoaa minussa siihen, että kaikille asioille on oma paikkansa, ja voin keskittyä yhteen kerrallaan. Suuntaan kohti kahvilaa ja samanaikaisesti lähelläni baarit, toimistot, yliopisto, kirjastot ja kaupat pysyvät omissa sopeissaan.

Kahvila on täynnä keskustelevia pöytäkuntia, omasta rauhastaan nauttivia lukijoita ja sen kosmista yhtenäisyyttä kuvaa rento ilmapiiri, jonka vuoksi täällä ei tarvitse ahdistua työpaikan kiireestä, ostoskeskuksen melusta tai edes omasta saamattomuudestaan. Samalla tavoin syksyllä on meidän vuosikalenterissamme oma paikkansa – mutta mikä?

Me ihmiset olemme vastavirtaan uimisen taitureita. Kun muu luonto tekee yhteistyötä ja sopeutuu toisiinsa, me rakennamme kaupungille muurit ja tehostamme luonnon hyötykäyttöä.

Kun muu luonto menee nukkumaan talviunille, me aloitamme työvuoden ja laitamme vaihteen nollasta sataan. Vastaavasti kun kesällä luonto on herännyt eloon, me päästämme irti elämästä ja siirrymme kirkkaaseen vapauteen. Se on humalaisiin sfääreihin nousua, loputtomia öitä painottomuuden tilassa, päiviä riippumatossa tai omaehtoista aherrusta puutarhan kukintojen keskellä.

Ei ihme, että ihminen vaikuttaa niin luonnosta irtaantuneelta. Emme edes elä samassa ajassa. Toisaalta mekin varastoimme kesän aikana ravintoa syvälle sielun sopukoihin: sen satokauden tarjontaa, sen valoa, sen huolettomuutta. Milloin syksy alkaa ihmiskunnan kannalta?

Syysmasennuksen yhteydessä puhutaan siitä, kuinka melatoniinin määrä lisääntyy ja serotoniinin ja dopamiinin määrä vähentyvät. Valonmäärä siis vaikuttaa meihin, kuten me melankolikkoina ja D-vitamiinilisän suurkuluttajakansana tiedämme.

Kun siis masennut, on syksy. Kun palaat lomilta töihin, on syksy. Kun vapaus on ohi, ja arjen rattaat pyörivät, on syksy. Ihmisen vuotuisessa rytmissä syyskevät vaikuttaisi olevan varsinaisen elämämme aikaa, arkea. Se on samanaikaisesti itse elämää, mutta myös aikaa, jolloin varastoimme kesää varten.

Teemme töitä ahkerasti, jotta kesällä saisimme levätä. Ja lepäämme, jotta talvella jaksaisimme tehdä töitä. Syksy sallii meille psykologista tilaa lomilta palaamiseen ja työn teon ääreen orientoitumiseen, mutta samalla se saa ojentaa meitä varsinaisella pilkan ruoskalla. Melatoniin määrä saa meidät väsymään samanaikaisesti, kun onnellisuushormonimme romahtavat.

Ehkä typen varastointiin perustuva ruskan kauneus voisi opettaa meidät hyväksymään syksyn tuoman viestin. Voimme antaa talven hidastaa meidät, nauttia pimeyden suomasta hiljaisuudesta ja kylmän vaatimasta rauhallisuudesta, ja olla syyttämättä itseämme silloin, kun yksi aamu ei lähdekään käyntiin täydellä tarmolla.

Kotimatkani kulkee jokirantaa pitkin ja huomaan päivän kääntyneen kohti illan hämärää ja viileyttä. Tässä levottoman auringon illassa huomaan ihmisten nauttivan viimeisistä kesän lämmöistä. En lainkaan tavoita haikeutta tai synkkänä syksyn hämäriin hiljentyvää tunnelmaa.

Vuodenajat ovat veressämme, rytmissämme, ja ne tuovat turvaa ja omanlaista säännönmukaisuuttaan kalenterikuukaudesta toiseen soljuvaan elämäämme. Syksyä edeltävää iltaa värittää ilo ja uuden vuoden alun odotus.

Syksy on aina myös uusi lukuvuosi koulussa, lukiossa, yliopistossa tai ammattikorkeakoulussa. Uusi vuosi työpaikalla. Palaamme työpisteillemme virkistyneinä ja tuomme kesän sadon arjen voimavaraksi. Valonmäärä ei ehkä kerro meille, milloin kasvaa, milloin syödä ja milloin nukkua.

Olemme kuitenkin kuin puut, joiden kerroksiin jokaisen vuoden lämpötilat ja valonmäärät tallentuvat. Sieltä ovat löydettävissä myös ensimmäinen koulupäivä, ensimmäinen ihastus, ystävät, rakkaus, häät, erot, hautajaiset, keväät, kesät, syksyt ja talvet.

Spring-time, Summer and Fall: days to behold a world. Näin runoilija W.H. Auden aloittaa runonsa In Due Season. Syksystä löydämme myös ajan, tuon ikuisen mysteerin, joka ottaa muotonsa elämämme kokemuksissa ja jonka poljentoa vuodenajat maisemoittavat ja tahdittavat.

Kun ulkoiset olosuhteet muuttuvat ja saavat meidätkin varastoimaan, pitämään huolta D-vitamiinin saannista, riittävästä rasvakerroksesta ja vapaan tahdon illuusiosta, sisäinen kokemuksen kello sykkii elämän ajassa ja pohtii, etsii ja luo omaa hetkeään. Kun eläinkunnassa syksyllä vietetään häitä, on ihmisen mielessä rauhoittumisen sesonki. W.H. Auden kuvaa kukkien ajattelua konkreettisena tuoksujen ja värien leikkinä ja ihmisen arkea horisontaalisena elämänä, jossa jumalalliseksi nousemisen tavoitteet eivät toteudu.

Talvi tarjoaa itsereflektion ajan. Pysähdyksen kesän tapahtumien pohdinnalle. Vuodenaikojen muutokset ovat Audenin runossa muistutus omasta pienuudestamme, asettaen älykkyytemme rinnakkain luonnon syklin kanssa: onko barbaarinen luonto meitä vähäisempi vai onko tapamme ajatella vain yksi sen monista lakastuvista ja keväällä uuteen elämään heräävistä kukista?

Vanhetessa huomaa jokaisen vuoden tapahtumien vilahtavat nopeammin ohi. Matka läpi tuntemattoman maiseman vaikuttaisi aina vaativan meiltä enemmän aikaa, mutta reissu omaan kantabaariin vilahtaa ohi ennen kuin huomaa sinne lähteneensäkään.

Löydämme itsestämme vuosien kerrokset ja nämä ajan renkaat vaikuttavat siihen, kuinka tämänkin syksyn otamme vastaan. Ehkä yliluonnollisen ihmisyyden tavoittelemisen sijaan syksyn aika tarjoaa meille luontoon palaamisen teeman sijaan illan hämäriin rauhoittuvan, kesän tapahtumia reflektoivan ja kurssivalikoimaa selailevan opiskelijan.

Ajan mysteeriin syventyessämme voimme löytää toisen, ikuisesti kiehtovan tai kahleiden lailla meitä paikoillaan polkemassa pitelevän leikkikentän: mielen ja ruumiin yhteistyön. Syksy tarjoaa lääkkeen ja herättää meidät tuosta kankean ajattelun jäänteestä.

Voimme kuvitella sulautuvamme kauniiseen maisemaan ja olemaan onnekkaita, jos kompasteleva ajatuksenkulkumme edes hetkeksi tavoittaisi sen korkeudet. Vuoropuhelussa mielen ja ruumiin välillä, kuten vanhojen ystävien kesken konsanaan – yksi koputtaa toista olkapäähän ja kertoo, että on aika mennä talviunille.

Osaamme tapella ja laittaa kampoihin, jatkaa iltaa, vaikka väsyttäisi, tehdä työpäiviä, kunnes palamme loppuun tai jaksaa loputtomiin työpäivän jälkeisestä suklaakakusta tai yksistä haaveillen. Ympäristössä tapahtuva väriloisto ja illan pimeneminen muistuttavat meitä siitä, että rytmimme ei ole vain kellonviisareiden ja kalentereiden sanelema ja voimme jollain tapaa hyväksyä ja vaalia syksyn tuomaa rauhaa. Voimme löytää mielemme kehosta, erottamattomana, ja oppia sisäistämään syksyn merkit.

Saamme väsähtää, rupsahtaa ja oikutella. Syksyn muuttuvien värien loisteessa meillä on vapaus tuntea rakkautta, haikeutta, kaipuuta ja iloa. Saamme kadota sammalmaiseman vihreään taustaan, huomaamattomiksi, ja nousta sieltä, kun siltä tuntuu.

Vapaus ei jäänyt kesään vaan kulkee läpi vuoden, samassa ajassa ruskassa hehkuvien puiden kanssa. Meidän ajan renkaisiimme mahtuvat talven kokemisen tarve, elämän kukkaan puhkeaminen, talvivarastojen täydentäminen, satunnaiset syyshäät ja talven pimeyteen rauhoittuminen.

Syksy tulee kutsuttaessa. Se alkaa, kun huomaamme tarvitsevamme sen tuomaa rauhaa.