Helmi Henell

On olemassa elokuvakohtauksia, joiden sisällön katsottiin aikanaan olleen sellaista, että suomalaisten katsojien ei ollut niitä syytä nähdä. Esimerkiksi Yks’ kaks’ kolme kuin Sodoman 120 päivääkin kiellettiin aikoinaan Suomessa. 

–Elokuvasensuuri, kuten kaikki muukin sensuuri, lähtee liikkeelle kontrollin tarpeesta, luonnehtii elokuvasensuurista väitellyt Jari Sedergren, elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti.

Suomessa sensuuri on ollut pitkälti valtiollista. Suomen suurruhtinaskunnassa harjoitettiin vuodesta 1911 vuoteen 1919 saakka paikallista sensuuria, jonka toteutti yleensä poliisi. Vuonna 1919 perustettiin valtakunnallinen valtion filmilautakunta. Vuosina 1921–1946 tarkastuselimenä oli  Valtion Filmitarkastamo.

Vuonna 1946 se valtiollistettiin Valtion elokuvatarkastamoksi, jonka tehtävänä oli paitsi asettaa kuvaohjelmille ikärajoja, myös tarvittaessa sensuroida niitä. Lakisääteistä elokuvasensuuria kesti aina vuoteen 2001 saakka, jolloin kuvaohjelmia koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin, ja elokuvasensuurin voi katsoa murtuneen.

Nykyään elokuvasensuuria ei Suomessa ole, vaan Valtion elokuvatarkastamon seuraaja Mediakasvatus- ja kuvaohjelmakeskus tekee niin sanottua lasten ikärajakontrollia. 

Niitä teoksia, joiden yhteiskunta katsoo olevan lainvastaisia ja sopimattomia, kontrolloi rikoslaki. Esimerkiksi väkivalta-, eläin- ja lapsipornoa tai äärimmäistä väkivaltaa edustavia teoksia käsitellään tuomioistuimissa, ja ne voivat määrätä teoksen kielletyksi. Tällaiset teokset voivat päätyä poliisitakavarikon kohteeksi. 

Tunnetuin esityskiellon alaisuudessa edelleen oleva teos lienee Teemu Mäen Sex and Death, joka tunnetaan tutummin kissantappovideona. Vuonna 1988 valmistunut taideopiskelijan väkivaltamontaasi herätti kohua. Mäki sai Helsingin hovioikeudelta tuomion eläinrääkkäyksestä. Teos on nyky-Suomen yksi tunnetuimmista kulttuurikritiikin kohteista. 

Valtion elokuvatarkastamo kielsi teoksen julkisen esittämisen vuonna 1989. Päivänvaloa kissantappovideo ei ole vieläkään nähnyt vaan se on katsottavissa ainoastaan Kansallisgallerian arkistokokoelman tiloissa. 

Elokuvasensuuri on käynyt läpi erilaisia vaiheita eri vuosikymmeninä. Opetusministeriön asetuksella annettiin vuonna 1935 tarkat sensuuriohjeet, jotka koskivat esimerkiksi hyvää käytöstä ja sopivuutta. 

–Ne olivat hyvin yksityiskohtaisia. Siinä määrin, että hameen heilunta suurin piirtein mitattiin, Sedergren sanoo. 

Kauhuelokuvien käsittely Suomessa on ollut kummallista. 1930-luvun alusta alkaen kauhuelokuvat olivat aina järjestään kiellettyjä, eikä niitä hyväksytty edes kaikkein koomisimmissa muodoissaan. 

–Käytännössä kaikki Frankensteinit ja Draculat olivat kiellettyjä 70-luvun alkuun saakka. Sitä kuvastoa ei sallittu, Sedergren sanoo. 

Vähitellen alettiin ymmärtää, että kaikkea kauhukuvastoa ei voi kieltää kokonaan. Pohdinnan alle tuli kuitenkin väkivallan esittäminen tällaisissa kauhuelokuvissa. Sedergrenin mukaan ajatusmalli muuttui sellaiseksi, että mielikuvituksellisia hahmoja voidaan kohdella elokuvissa väkivaltaisemmin kuin oikeita ihmisiä. 

–Nämä ovat kriteereitä, jotka muuttuvat ajan myötä, Sedergren sanoo. 

Tapauskohtaisesti elokuvat saattoivat ajautua sensuurikierteeseen, ja niiden sisällön sopivuutta saatettiin arvioida aina korkeimmassa hallinto-oikeudessa saakka, jos tarkastamon päätöksistä valitettiin. 1960-luvulle tultaessa todettiin, että moraaliopin antaminen ei sovi korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Tällöin elokuvasensuuri muuttui Sedergrenin mukaan jonkin verran vapaampaan suuntaan. 

–Korkein hallinto-oikeus kyllästyi päättämään siitä, mikä kaikki on hyvien tapojen vastaista. 

Entä kuinka paljon Suomessa on aikojen saatossa ollut elokuvia, jotka on kielletty kokonaan? Kokonaan kielletyllä elokuvalla tarkoitetaan elokuvaa, jota ei ole saanut tuoda markkinoille video- tai elokuvateatterilevitykseen. 

Sedergren sanoo, että ei ole laskupuuhiin ryhtynyt. 

–Joka tapauksessa niitä on paljon ja ihan liikaa. 

Sedergrenin mukaan suurimmat kohut ovat liittyneet elokuviin, jotka on kielletty ulkopoliittista syistä tai väkivallan vuoksi. Tällaisten elokuvien kielto johti aina laajan keskusteluun. 

–Harva pöyristyi julkisesti kielletyistä seksielokuvista, Sedergren sanoo.

Sedergren huomauttaa, että vaikka sensuuria harjoitettiin, yritettiin usein viimeiseen saakka leikata elokuvia mahdollisimman hyvin niin, että elokuva läpäisisi sensuurin, mutta katselukokemus ei turmeltuisi täysin. Tässä onnistuttiin vaihtelevalla menestyksellä. 

–Suomella oli tiettyjä ulkopoliittisia periaatteita, kuten että Neuvostoliittoa, suurta suojelun kohdetta, ei saanut hirveästi loukata. Myöskään muita valtionpäämiehiä ei saanut haukkua, Sedergren luonnehtii. 

Sedergren antaa esimerkkinä saksalaiset elokuvat. Koska Saksoja oli kaksi, haukuttiin etenkin dokumentaarisissa saksalaisissa elokuvissa vastapuolta. Itä haukkui länttä natsien jälkeläisiksi, länsi itää kommunisteiksi. 

–Suomi oli ikään kuin tässä välissä ja leikkeli molemmilta puolilta. 

Neuvostoliitolta tuli usein hanakasti pyyntöjä elokuvia koskien. Verbaalinoottien lisäksi saattoi tulla kirjallinen nootti. Lopputulos oli useimmiten, että elokuvia leikattiin. 

Sedergren sanoo, että ulkopoliittisista syistä tehty elokuvatarkistus ei ollut kovinkaan läpinäkyvää. Hyvin usein kun Elokuvatarkastamo kohtasi ulkopoliittisesti ongelmallisen elokuvan, otti se yhteyttä ulkoministeriöön. Ulkoministeriöstä joku katsoi elokuvan ja antoi tarkastamolle arvionsa kaikessa hiljaisuudessa. Päätökset tehtiin Elokuvatarkastamon kynällä, mutta asiasta ei nostettu meteliä. Sedergren luonnehtii toimintatapaa jossakin määrin itsesensuuriksi. 

–Lehtistö taas ei ymmärrä virkamiesten halua salailla tai tehdä asioita rauhassa, vaan tahtoo tehdä asioista julkisia ja mahdollisimman näyttäviä, Sedergren kuvaa.. 

Tämä johti jonkinnäköiseen ristiriitaan. 1960-luvun alussa oltiin tilanteessa, jossa elokuva oltiin valmiita päästämään läpi, koska sen kieltämisestä nousisi isompi kohu kuin läpi päästämisestä. 

–Tällaiset pienet merkit alkoivat vähitellen muokata sitä ulkopoliittista sensuuria sallivampaan suuntaan, Sedergren sanoo. 

Niin sanottu pitkitetty väkivalta näkyy ja vaikuttaa nykypäivänäkin monen genren elokuvissa. Pitkitetyn väkivallan kohtaukset rantautuivat Suomeen 1970-luvulla kung fu- ja italowestern-elokuvien myötä. Väkivalta oli elintärkeä osa näitä elokuvia. Ne joutuivatkin Sedergrenin mukaan herkästi sensuurin hampaisiin ja leikkuriin. 

Nykyään väkivallan määrä on elokuvissa Sedergrenin mukaan kasvanut, ja väkivallasta on tullut yksityiskohtaisempaa. Sedergren pohtii, kuinka tarpeellista väkivalta on, ja kuinka paljon ihmisten on sellaista syytä nähdä. 

–Aikoinaan tutkittiin paljon sitä psykologiaa siinä taustalla, että miten väkivalta vaikuttaa ihmiseen, hän sanoo. 

Sedergrenin oma väite on, että ylivoimaisesti suurin osa ihmisistä ei pidä väkivallan näkemisestä. 

Sedergren sanoo, että sensuurivastaisuus oli 30 vuotta sitten liberaaleiksi itsensä mieltäville perusvelvoite. Annetaan kaikkien kukkien kukkia -ajattelu oli tyypillistä. Toisaalta on kuitenkin ilmiselvää Sedergrenin mukaan, että rikoslaki kieltää tiettyjen asioiden, kuten lapsipornon, esittämisen. 

Sedergren nostaa esille sen, että nykypäivän digiteknologia mahdollistaa entistä yksityiskohtaisempien väkivaltakohtausten esittämisen. 

–Kysyä voidaan, että kuka näitä äärimmäisen väkivaltaisia, pitkitettyjä ja yksityyiskohtaisia kohtauksia haluaa nähdä. Tästä ei oikein keskustella tällä hetkellä, Sedergren pohtii. 

4 poimintaa: 

Toimittaja katsoi neljä eri syistä aikanaan kiellettyä elokuvaa valveutuneen ja jälkiviisastelevan nykykatsojan silmin. Tässä katselukokemuksessa itse elokuvan kerronnallinen ja taiteellinen laatu yritettiin jättää vähemmälle huomiolle, ja pääasiassa huomiota kiinnitettiin niihin seikkoihin, joiden vuoksi elokuva on päätynyt kiellettyjen filmien listalle. 

Texasin moottorisahamurhat (1974)

Texasin moottorisahamurhat oli aikoinaan sensuurin vastustamisen symboli ja aikansa kohuelokuva, joka liikkui ja jota esitettiin niin sanotusti tiskin alta. Elokuva kiellettiin sen raaistavuuden vuoksi. Elokuva vapautettiin Suomessa esitettäväksi vasta 22 vuotta alkuperäisen ensi-iltansa jälkeen. Tosiasiassa elokuvassa lähestulkoon kaikki väkivalta tapahtuu kuvan ulkopuolella. 

Kirjoitin muutama kappale sitten, että en ottaisi kantaa siihen, kuinka hyvä jokin elokuva on elokuvataiteellisesti, mutta jouduin pyörtämään puheeni jo ensimmäisen katsomani elokuvan kohdalla. Texasin mottorisahamurhat on nähdäkseni melko kelvoton elokuva. Juoni on olematon, mikä ei sinänsä ole epätavallista keskinkertaisillekaan kauhuelokuville, mutta tässä teoksessa tuntuu siltä, että käsikirjoittajat eivät ole edes yrittäneet. Päähenkilöt yhtä lukuunottamatta pätkitään päiviltä varsin vikkelästi, minkä jälkeen loppu kolmannes kuluu yhden hahmon pitkitetyn ja toisteisen takaa-ajon ja kirkunan parissa. 

Väkivalta syntyy mielikuvista. Siihen nähden, että elokuva oli niin pitkään kiellettynä, odotin ankaraa splatter-menoa, mutta hyvä jos veri edes muutaman kerran lentää. Leatherface on hahmona kohtuullisen karmiva, mutta moottorisahan kanssa kirmaaminen menee loppua kohden lähinnä koomiseksi. Nykyväkivalta on mädättänyt aivoni, enkä kyennyt järkyttämään tästä elokuvasta. 

Lohikäärmeen kidassa (1973)

1970-luvun alussa markkinoille ilmestyivät taistelulajielokuvat, jotka edustivat vuosikymenelle tyypillistä kiellettävien elokuvien genreä. Taistelulajielokuvissa ongelmiksi muodostuivat potkut, lyönnit, ilmeet ja äänet. Elokuvissa esitettävirn tapojen pelättiin leviävän yleisempäänkin katukäyttöön. 

Lohikäärmeen kidassa oli amerikkalaisvastine hongkongtuotannoille. Elokuvaa tarjottiin esitettäväksi lyhennettynä versiona, mutta se hylättiin. Elokuva ei päässyt leikeltynä myöskään videolevitykseen. 

Lohikäärmeen kidassa on elokuvana juuri sellainen kuin siltä sopiikin odottaa. Kamppailukohtauksia on paljon, ja ne ovat verrattain pitkiä, usein tarpeettoman venytetyn tuntuisia. Väkivalta on kuitenkin lähes sarjakuvamaista, mikä etäännyttää katsojaa sopivasti. Elokuvan kieltäminen väkivallan vuoksi tuntuu nykykatsojan näkökulmasta sangen liioitellulta. Huoli siitä, että kung fu -elokuvien eleet ja liikkeet leviäisivät laajemmin katukuvaan tuntuu ajatuksena varsin koomiselta.

Elokuvan päämääränä tuntuu olevan vain esitellä Bruce Leen kamppailutaitoja niin paljon kuin mahdollista. Juoni on köykäinen, mutta ihan kelpo viihdettä nykykatsojallekin Lohikäärmeen kidassa kuitenkin tarjoaa. Elokuva on tässä mielessä kestänyt aikaa, eikä kalpene paljoakaan nykypäivän toimintahötön rinnalla.

Yks’, kaks’, kolme (1961)

Kylmän sodan ajan jaettuun Berliiniin sijoittuvassa komediaelokuvassa pilkataan idän ja lännen erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä. 

Jari Sedergrenin mukaan tämä elokuva on omalla tavallaan poikkeustapaus, mitä tulee esityskieltoon. Elokuvatarkastamo kiinnitti huomiota muutamaan kohtaan, jotka se halusi poistettavan, jotta elokuvaa voisi Suomessa esittää. Yksi poistopyynnöistä liittyi kohtaukseen, jossa kommunistihahmo syö käsin. Ohjaaja ja tuotantoyhtiö kuitenkin kieltäytyivät tekemästä mitään leikkauksia. Maahantuojalla ei ollut mitään mahdollisuuksia tehdä poistoja, joten elokuva päädyttiin kieltämään Suomessa kokonaan

Elokuvan vitsien ymmärtäminen vaatii edes jonkinlaista perusymmärrystä kylmän sodan aikaisista tapahtumista. Elokuva on nopeatahtista hulluttelua, ja se nauraa sodan kummallekin osapuolelle kohtalaisen tasaväkisesti. 

Suomen poliittista historiaa vasten on helppo ymmärtää, miksi elokuva oli pitkään esityskiellossa, mutta nykykatsojalle huumori näyttäytyy pohjimmiltaan jos ei nyt hyväntahtoisena, jossakin määrin kepeänä. 

Sodoman 120 päivää (1975)

Pier Paolo Pasolinin Sodoman 120 päivää -elokuva kiellettiin epäsiveellisenä ja hyvien tapojen vastaisena. Seksuaalisuutta alistavien valtarakenteiden kautta kuvaavan elokuvan määriteltiin olevan omiaan vaikuttamaan mielenterveyteen vahingoittavasti kauhua herättämällä. Elokuvan tapahtumat on sijoitettu Salón tasavaltaa, italialaisen fasismin viimeiseen turvasatamaan. Elokuvan poliittinen konteksti ei ollut suomalaiselle yleisölle ilmeinen, mikä korostaa elokuvan pornografista ja väkivaltaista kuvastoa. 

Tämän elokuvan kohdalla päästään kiistatta kysymykseen, täytyy taiteen olla sellaista, josta voi nauttia. Yllätyin siitä, kuinka vaikeaa elokuvaa oli katsoa ja miten vastenmielinen kokemus ihan oikeasti oli. Seksuaalinen väkivalta lävähtää kasvoille hyvin groteskisti, eikä sitä pääse pakoon koko elokuvan aikana. Kyseessä on ylivoimaisesti iljettävin elokuva, jonka olen koskaan katsonut. 

Näen kuitenkin jossakin määrin, mikä ohjaajan visio on ollut, kun hän on halunnut kertoa vallan äärimmäisestä vallankäytöstä ja italialaisen fasismin viimeisistä hetkistä liioittelun keinoin. Elokuvassa on silloin tällöin visuaalisesti hienoja hetkiä ja taiteellisesti kekseliäitä ratkaisuja. Mutta on myös hetkiä, joina kyseenalaistan tapani viettää perjantai-iltaa, kun tv-ruudulla syödään jätöksiä monen monituisen kohtauksen ajan – ja pahemmaksi vain menee. 

Ymmärrän täysin, miksi Sodoman 120 päivää kiellettiin aikanaan. Haluaisin, että joku olisi kieltänyt minua katsomasta sen.