Anton Valtonen
Euroopassa melko tarkasti vuosisata sitten maailmansodan ja espanjantaudin jälkeen uusi aika tarkoitti lähinnä poliittisia mullistuksia, taantumia ja totalitarismin nousua. Aikaa ennen suursotaa alettiinkin kaihoisasti kutsua belle epoqueksi, kauniiksi ajaksi.
Nimitys tuli siitä, että sotaa seurannut kriisien aika vei ihmisiltä aiemman elämisen keveyden ja tulevaisuudenuskon. Nyt 2020-lukulla on ajan hengessä paljon samaa, kun pandemian tuomaa poikkeustilaa seurasi käytännössä välittömästi raaka tuhoamissota vain noin 1500 kilometrin päässä meistä.
Myöskään Euroopan poliittinen johto ei ole kyennyt uskottavasti pysäyttämään Venäjän etenemistä ja nyt Venäjä on varustautumassa jopa suursotaa varten.
Nämä nykyajan uhat tulevat myös yhteiskuntamme ulkopuolelta kuin luonnonvoimat, ja ihmisyksilö onkin niiden edessä jatkuvasti voimaton sivustaseuraaja. Ei olekaan yllättävää, että maailman tulevaisuuteen suhtautuukin pessimistisesti EVA:n tutkimuksessa jo yli puolet suomalaisista ja alle 25-vuotiaiden joukossa tulevaisuuden näkee edes jollain tavalla positiivisena enää vain joka viides vastaajista. Varsinkin nuorten pessimismi on kansainvälinen ilmiö, ja esimerkiksi Ruotsissa nuorista noin 70 %:a uskoo, että maailma on kehittymässä väärän suuntaan.
Huolestuneisuus ja pessimismi tulevasta eivät silti aina ole pelkästään haitallisia ilmiötä, vaan ne ovat usein kanavoituneet muutosvoimaksi yhteiskunnallisen tilanteen korjaamiseksi. Nykyinen pessimismi kuitenkin näyttäytyy suoranaisena apatiana yhteiskunnallisissa kysymyksissä.
Suomessa äänestysaktiivisuus on ollut laskussa koko 2000-luvun ja äänestysaktiivisuus on alempi nuorilla kuin vanhoilla ikäluokilla. Ruotsissa on myös havaittu jo voimakasta laskua alle 25-vuotiailla uskossa demokraattiseen hallintomuotoon.
Jotta kokemus tulevaisuuden heikkenemisestä muuttuisi eteenpäin vieväksi toiminnaksi, vaatisi se vähintään uskoa siihen, että omalla toiminnalla pystyy vaikuttamaan kehitykseen. Syynä tällaisen uskon puuttumiseen onkin todennäköisesti kriisien kansainvälinen mittakaava, joka saa ne täysin tavanomaisten vaikuttamiskeinojen, kuten omien arjen valintojen ja Suomen kaltaisen pienen maan politiikan, ulottumattomiin.
Kuitenkin Suomi on Euroopan unionin jäsenmaana osa yli 450 miljoonan asukkaan valtioliittoa ja yhteenlaskettuna maailman toiseksi suurinta taloutta, joka pystyy myös muuttaman kansainvälisen kehityksen suuntaa. Näin loppukevään europarlamenttivaalien kautta on tavallisten ihmistenkin mahdollisuus kyetä pienellä panoksellaan vaikuttamaan ajan kriisien ratkaisemiseksi.
Esimerkiksi tänä keväänä Euroopan komissio on laatinut EU:lle ensimmäisen puolustusteollisuusstrategian ja ehdottanut rahallista avustuspakettia unionin puolustusteollisuuden ylösajamiseksi. Näiden hyväksymisestä ja toimeenpanosta vastaavatkin vaalien jälkeinen europarlamentti ja komissio. Seuraavalla viisivuotiskaudella otetaan myös käyttöön hiilitullit, joilla voidaan ohjata alas tuotannon hiilidioksidipäästöjä kansainvälisesti.
Kuitenkin EU-vaaleissa suomalaisten äänestysaktiivisuus on jäänyt edellisissä vuoden 2019 EU-vaaleissa 42 %:n ja alle 25-vuotiaiden keskuudessa alle 10 %:n eikä tällainen epäkiinnostus Euroopan politiikkaa kohtaan luo euroedustajille myöskään kannustimia vastata yksilöiden kokemiin nykyajan uhkiin. Huolen tulevasta toivoisikin kanavoituvan nyt mahdollisuuksia näkemättömän pessimismin sijaan vaikuttamisen haluksi, vaikka edes yhden annetun äänen verran.
