Kalle Toivonen

Opiskelija kulkee kampuksen vihreitä nurmikoita. Hänellä on hartiat lysyssä ja syli täynnä oppikirjoja. Urheilustipendillä opiskeleva jenkkifutisjoukkueen kapteeni kävelee reteänä vastaan.

Yliopiston joukkueen takki on auki. Kapteeni taklaa kirjoja kantavan opiskelijan kevyellä olkapääkosketuksella. Oppikirjat leviävät nurmikolle. Veljeskuntatalolla on bileet. Gallonan oluttynnyristä juoksee letku hauskan jätkän maineessa olevan urheilujoukkueen maskotin suuhun.

Cheerleaderit kikattelevat. Pilvipäinen kämppäkaveri on tapetoinut oman puolensa huoneesta salaliittoteorioita koskevilla lehtileikkeillä. Opettajat kiusaavat oppilaita samalla ilkeydellä kuin toiset opiskelijat. Tältäkö opiskelijaelämä näyttää?

Edeltävä kohtaus ei ole mistään tietystä elokuvasta. Amerikkalainen populaarikulttuuri dominoi mielikuvitustamme. Sen luomat kuvat opiskelijaelämästä ovat kaikille tuttuja jo ihan yliopistoalueen ulkonäöstä lähtien: sanasta kampus ei tule ensimmäisenä mieleen Turun vanha kasarmialue tai Helsingin Kaisaniemi, vaan yhdysvaltalainen Ivy-league yliopisto ja sen vehreät puistot punatiilisten yliopistorakennusten välillä.

Oma arkemme ei hallitse mielikuviamme omasta elämästämme. Miten on kotimaisen elokuvan laita?

Toinen kohtaus: ylioppilaslakkiin ja vaaleaan kesäpukuun sonnustautunut nuorukainen polkee pisin hiekkatietä. Kesä on alkanut ja loma. Hiekka pöllyää ja verhot heilahtelevat ikkunoissa.

Palvelusväki supisee: tuolta se tulee se ylioppinut, Helsingistä asti, takaisin kotikylälle. Kotiin palaava opiskelijapoika saa kuninkaallisen vastaanoton. Isännät läimivät selkää, tyttäret pitävät silmäpeliä. Saatiinhan me Ruikonperäänkin ihka aito ylioppinut, tuleva maisterismies, tuleva nimi- ja rahamies.

Tämäkään kohtaus ei ole mistään tietystä elokuvasta. Kuva ei ole niin kulunut kuin näky amerikkalaisista frat house -dorkista, mutta yhtä kaikki jollain tasolla tuttu. Yhtä lailla tuttu, mutta kaukainen.

Opiskelijuus on aiheena sekä lavea että rajattu. Opiskeleminen ja oppiminen ovat universaaleja, ikuisia aiheita. Mitä laajemmin käsitteen ymmärtää, sitä suuremman osan ihmisenä olemisesta se kattaa.

Perinteinen draaman kaari muodostaa tietynlaisen oppimisprosessin: hahmo ja hahmon maailmankuva muuttuu tarinan käänteiden mukana ja niiden seurauksena. Kokemuksista karttuu uutta tietoa. Tarkemmin rajattuna opiskelu on hyvin kapea ja epädramaattinen ilmiö: istumista kirjastossa, opintojen suunnittelua ja suorittamista.

Käytännön opiskelemista on taiteessa kuvattu hyvin vähän, sillä se on epäesteettistä ja epäkiinnostavaa. Sama pätee työnteon kuvaukseen, jota opiskelemisen lailla nähdään harvoin valtavirtaelokuvissa. Opiskelua kuvataan aina jonkin kulman kautta, jonkin suodattimen lävitse, osana jotain isompaa kokonaisuutta.

Opinnot tapahtuvat sotilas- tai velhokoulussa. Kampuksella on tapahtunut murha. Yliopisto on kulissi koukeroisille ihmissuhdekuvioille. Toisaalta tämä on todenmukainen lähestymistapa opiskeluun. Opiskeleminen on vain osa opiskelijan elämän kokonaisuutta, siihen sisältyy subjektiivinen filtteri: kunkin omat suunnitelmat ja ongelmat, halut ja pelot.

Kotimaisen elokuvan opiskelijakuva muodostaa Suomen historiallis-yhteiskunnallisia olosuhteita seurailevan kaaren. Viime vuosisadan alkupuoliskolla vain muutama prosentti ikäluokasta asetti ylioppilaslakin päähänsä. Silti ylioppilas, opiskelija, on vanhan suomiviihteen vakiohahmoja. Varhaisen suomalaisen elokuvan ylioppinut pyörii vuositolkulla lakki päässä, pummii rahaa ja hummailee.

Suomifilmin pioneerien Erkki Karun Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus vuodelta 1920 ja Teuvo Puron Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa vuodelta 1921 olivat ensimmäisten pitkien kotimaisten elokuvien joukossa. Molemmissa komedian keskiössä on ylioppilaan valkolakkinen hahmo. Opiskelua ei elokuvissa kuvata.

Ylioppilas oli sopiva keskushenkilö komedialle tai farssille. Nuorukaiselle, jolla on vielä luvut kesken, sallitaan toilailu toisin kuin jo valmistuneelle, täysipainoiselle yhteiskunnan jäsenelle. Ylioppilas ei ole ehtinyt sitoutua avioliittoon tai työuraan. Hän voi etsiä ja eksyä, kompuroida, saada rukkaset tai potkut.

Hahmoa määrittävät vapaus ja kaikesta sekoilusta huolimatta perimmäinen kunnollisuus. Valkoisen lakkinsa alla hän on kuitenkin tyhjähkö taulu, johon voi kiinnittää milloin mitäkin, milloin mihinkin kontekstiin sopivia ominaisuuksia.

Vapaa toilailu oli vain yksi juonne vanhan suomalaisen elokuvan opiskelijakuvassa. Terveitä arvoja vaalinut kansallinen elokuva korosti usein opiskelijoiden reippautta, ahkeruutta ja tulevaisuudenuskoa. Opiskelijat olivat puuhakkaita, kirkasotsaisia hahmoja: partiopoikia ja reservinupseereita. Opiskelijaelämä oli sekä välietappi tuulitunnelissa kohti työelämää, että oma itsenäinen kilvoittelun kenttänsä.

Varhaisin elokuva, jossa tämä toimelias opiskelijuus on läsnä, on teekkarien omatekoinen vuoden 1924 Polyteekkarifilmi. Hupailussa teekkarit järjestävät rahankeruutempauksen Suomen olympiajoukkueen hyväksi. Vaatimattomasti itse antiikin jumalat innostuvat touhusta ja rientävät avuksi.

Puuhakkaat teekkarit kilpailevat leikkimielisissä urheilukisoissa yliopisto-opiskelijoita vastaan Yrjö Nortan elokuvassa Sisulla ja sydämellä vuodelta 1947. Teoksen opiskelijahahmot solahtavat kitkatta aikakauden ihanteelliseen muottiin: he ovat kauniita, urheilullisia ja kunnollisia.

Luentosaleissa istumista tai tentteihin valmistautumista ei elokuvassa nähdä. Katsojalla ei silti ole epäilystäkään, etteivätkö elokuvan opiskelijat olisi tulevia laudaturin maistereita.

Vanhan suomifilmin muistettavin opiskelukertomus on Hella Wuolijoen näytelmään pohjautuva Valentin Vaalan ohjaus Juurakon Hulda vuodelta 1937, jossa todella nähdään varsinaista opiskelemista. Elokuvassa nimihenkilö matkustaa maaseudulta paremman elämän perässä Helsinkiin. Vastoin ympäröivän yhteiskunnan odotuksia köyhä nainen urakoi tiensä aina maisteriksi asti.

Aikakauden keskivertokuvauksessa opiskeleminen oli osa ennalta määrättyä uraputkea. Opiskelija meni sinne, minne hänen oletettiinkin menevän ja teki sitä, mitä hänen odotettiinkin tekevän. Juurakon Huldassa opiskelemaan ryhtyminen on uskonloikka ja luokkahyppy. Huldan opiskelijuuteen suhtaudutaan penseästi, pilkallisesti ja torjuvasti.

Sinnikäs opiskeleminen on keino murtaa yhteiskunnan luokka- ja sukupuolirajoja. Vihaajille ja epäilijöille tarjotaan järkähtämätöntä tahtoa ja priimuksen todistusta.

Opiskelu on usein ollut keino paeta mennyttä elämää. Esimerkiksi elokuvissa Kotia päin (Ilkka Järvi-Laturi, 1989) ja Veturimiehet heiluttaa (Kari Paljakka, 1992) pikkukaupungin pikkurikollisten keskellä kasvaneet päähenkilöt karkaavat opiskelemaan.

Opiskelupaikka, nimenomaan Helsingistä saatu, on keino välttää väistämättömältä tuntuva kohtalo, ottaa oman elämänsä ohjaksista kiinni. Lukusalien rauha ja opiskelijakämpän yksinäisyys asettuvat vasten kotiseudun kaljabaarien melua ja melskettä.

1960-luvulla opiskelijoista kertovat elokuvat radikalisoituivat yhdessä todellisten opiskelijoiden kanssa. Yhteiskunnallisissa opiskeluelokuvissa, kuten vaikkapa Tie pimeään (Ossi Skurnik, 1962), Lapualaismorsian (Mikko Niskanen, 1967)ja Kesyttömät veljekset (Erkko Kivikoski, 1969) opiskelijan hahmo sai rekisteriinsä harmaita sävyjä.

Aiemmin hahmo oli joko tai, joko kunnollinen supersuorittaja tai joutilas puolijuoppo. Nyt luvut saattoivat edistyä moneen tahtiin, kiinnostus vuoroin herätä ja herpaantua. Opiskeluvuodet muuttuivat selkeästä osasta jatkumoa sekavaksi itsensä etsimisen ajaksi.

Kuusikymmentäluvun opiskelija on molempien vanhojen arkkityyppien vinoutunut, moderni versio. Hänen toimeliaisuutensa ei tapahdu annetulla uralla, yhteiskunnan puolesta, vaan poispäin, yhteiskuntaa vastaan. Terveen reippailun sijasta hän loikoilee, tupakoi ja dokaa. Hän ei ole kuitenkaan vanhanmallinen huoleton hulttio, päinvastoin.

Humalaiset keskustelut pyörivät yhteiskunnallisten kiistakysymysten ympärillä. Päätä painaa pelkän lakin sijaan koko maailman paino. Kuusikymmentäluvun elokuvan realismi ja yhteiskunnallisuus kiinnittävät elokuvien opiskelijakuvaukset lähemmäksi käytännön todellisuutta.

Elokuvissa ollaan fyysisesti läsnä yliopistolla; sen käytävillä, ruokaloissa ja luentosaleissa. Yliopisto tuntuu abstraktin idean sijaan todelliselta paikalta.

Pilkallisen vastaiskun uuden aallon opiskelijakuvauksille antaa Ere Kokkosen Spede-tuotanto Jussi Pussi vuodelta 1970. Elokuvassa Vesa-Matti Loirin esittämä nimihenkilö on kyltymättömän kiimainen häntäheikki ja yliopisto-opiskelija.

Jussi ajautuu kovana naistenmiehenä sekä oikeisto- että vasemmistonuorten suosioon ja lopulta lähes eduskuntaan saakka. Nuorison kumouksellisuus lyödään lekkeriksi. Perimmäiseksi syyksi niin opiskelun kuin yhteiskunnallisen aktiivisuuden takana paikannetaan seksinhimo.

Nykyään Suomessa on enemmän opiskelijoita ja täällä tehdään enemmän elokuvia kuin koskaan aiemmin. Laadukkaita nuorisokuvauksia tehdään paljon (esimerkiksi Eden (Ulla Heikkilä, 2020), Tytöt tytöt tytöt (Alli Haapasalo, 2022 ja Kupla (Aleksi Salmenperä, 2022). Itseään etsivät nuoret ovat niissä nuorempia. Kriisi tapahtuu yläasteella tai lukiossa yliopiston sijaan.

Korkeakoulussa opiskelemisesta on tullut niin tuikitavallista, että se on populaarikulttuurissa hävinnyt jonnekin taustalle: se on itsestäänselvyys, arjen taustamattoa, vettä ympärillämme. Modernista opiskelijasta ei ole selkeää karikatyyriä.

Opiskelijat opiskelevat omatoimisesti, sivutoimisesti, ikuisesti tai vain hetken. Opiskelu ei välttämättä suuntaudu mihinkään tai merkitse mitään. Opiskelija ei ole eksoottinen harvinaisuus kuten viime vuosisadan alkupuoliskolla. Opiskelija ei pönkitä yhteiskuntaa kuten suomifilmin kulta-aikana, taikka pyri mullistamaan sitä kuten uuden aallon ja radikalismin aikana.

Vaikka opiskelijat ovat edelleen poliittisesti aktiivisia, elokapinan kaltaiset liikkeet eivät ole muodostaneet 60-luvun vastakulttuurin kokoista ilmiötä, johon taide tarttuisi. Tai sitten elokuvataide on vajonnut yhteiskunnalliseen apatiaan, katse on kääntynyt ympäröivän maailman sijaan yksilöön itseensä.

2000-luvun elokuvia opiskelijoista on tullut yllättävän vähän. Muutamia esimerkkejä aiheen tiimoilta ovat esimerkiksi: Suden Vuosi (Olli Saarela, 2007), Musta jää (Petri Kotwica, 2007) tai 21 tapaa pilata avioliitto (Johanna Vuoksenmaa, 2013), joiden opiskelijahahmoja yhdistää se, että he vain sattuvat opiskelemaan.

Viime vuosien arvostetuimman kotimaisen elokuvan, Juho Kuosmasen Hytti Nro 6:n (2021) päähenkilö on geologian opiskelija. Oireellisesti elokuvan opiskelija on moninkertaisella pakomatkalla opiskelijaelämästä: opintonsa keskeyttäneenä, nostalgisessa menneisyydessä ja vieraassa maassa.

Suden Vuodessa pyöritään paljon yliopistolla. Kuva tuntuu silti vielä 20-luvun farssejakin kaukaisemmalta. Päähenkilö on kirjallisuuden opinnot aloittava epileptinen nero. Ensimmäisellä luennolla hän osaa vastata luennoitsijan Baudelaire-kysymykseen.

Luennon jälkeen hän astelee Helsingin yliopiston vanhan päärakennuksen käytävää kohti ulko-ovea. Opettaja ja oppilas katselevat kaihoisasti hänen peräänsä. Oppilas toteaa opettajalle siinä kulkevan fiksuimman ja seksikkäimmän naisen, joka on koskaan näitä käytäviä kävellyt.

Uskon ja toivon, että kotimainen elokuva pystyy parempaan. Opiskeleminen on epäfilmaattista ja tylsää. Opiskelijat ovat kuitenkin ihmisiä ja ihmiset ovat joissain tapauksissa filmaattisia ja mielenkiintoisia. Ehkä tavallinen ihminen ei kuulu valkokankaalle. Ehkä elokuvista haetaan pakopaikkaa arjesta arjen samastuttavan kuvauksen sijaan.

Keskiverto-opiskelijan elämästä ei paljon äksöniä löydy. Toisaalta Kalle Päätalo kirjoitti metrikaupalla proosaa metsä- ja rakennustöistä ja myi miljoonittain. Toissavuotisen Sight and Sound -äänestyksen maailman parhaasta elokuvasta voitti Chantal Akermanin Jeanne Dielman (1975),  jonka 201 minuutista suurin osa kuluu arjen askareita, tiskaamista, siivoamista ja perunoiden kuorimista kuvatessa.

Aika ei kuitenkaan käy pitkäksi. Suurta suomalaista opiskeluelokuvaa odotellessa käy.