George Orwellin romaanilla Vuonna 1984 on länsimaisessa kaanonissa erityinen asema. Se pysyy vuosikymmenestä toiseen ajankohtaisena, mutta vain neloseen päättyvinä vuosina.
Tänäkin vuonna epäilemättä vertaillaan Venäjän ja Kiinan oloja Orwellin Oseaniaan, joka tahallisesti tyhmistää kansalaisiaan ja kirjoittaa historian aina poliittisten suhdanteiden muuttuessa uusiksi. Tarkkana kannattaa olla varsinkin kesäkuussa, jolloin kirjan julkaisusta on kulunut 75 vuotta.
1984 on 1900-luvun vaikutusvaltaisin dystopia. Suomessa kirjaa on pitänyt esillä muun muassa Jussi Halla-aho. Monet sen ilmaukset – isoveli, uuskieli, ajatusrikos – ovat siirtyneet yleiskieleen, vaikka Orwell nimenomaan vastusti kielen köyhdyttämistä väkinäisillä uudissanoilla.
Harmi vain, ettei 1984 ole romaanina kovinkaan hyvä. Juonta on novellin tarpeiksi, mutta yli 300-sivuista kirjaa ei yksinkertainen tarina jaksa kannatella. Hahmot ovat päähenkilö Winston Smithiä lukuun ottamatta latteita ja epäuskottavia. Smithinkin luonteesta selviää lähinnä se, että hän on rohkea ja arvostaa totuutta.
Romaanin todellinen päähenkilö on tietysti miljöö, jonka esittely on useimpien kohtausten syy ja sisältö. Kömpelöimmin tämä näkyy kohtauksessa, jossa Smith saa käsiinsä tulenarkaa kirjallisuutta ja lukee sitä tyttöystävälleen ääneen. Totalitaarisen talouspolitiikan analyysiä lainataan peräti kolmen luvun verran, kunnes ajatuspoliisin rynnäkkö keskeyttää romanttisen lukuhetken. Myöhemmin koko kirjaepisodi paljastuu virkavallan masinoimaksi jutuksi, jonka ainoa tarkoitus oli tuottaa Smithille mielipahaa.
1984:n maailmassa kurjuus ei ole yksinvallan edellytys tai sivuvaikutus vaan itsetarkoitus. Talouden tehottomuus on suunniteltua, sillä näin estetään kalifiksi kalifin paikalle mielivän keskiluokan synty. Aate on puolueen sisäpiirille pelkkä kulissi ja politiikka peliä, jonka pelaaminen tuottaa sadistista mielihyvää.
Kun Orwell 1940-luvun lopulla kirjoitti romaaninsa, Euroopassa oli yli 30 vuoden ajan eletty jatkuvien mullistusten aikaa. 1984:n mukaan natsit ja kommunistit menettivät lopulta valtansa, koska heillä ei ollut älyllistä rohkeutta tunnustaa omaa vallanhimoaan. Hirmuvalta vesitettiin ideologisella haihattelulla ja utopioilla.
Nykypäivän diktatuureista vain harva muistuttaa 1984:n brutaalin harmaata stalinismia. Summittaisen väkivallan sijaan ne tyytyvät tekemään kärkkäimmistä kriitikoista varoittavia esimerkkejä. Pitkäikäisimpiä ovat olleet järjestelmät, jotka kykenevät talouskasvulla lahjomaan keskiluokan tyytyväiseksi. Jopa Pohjois-Koreaan on syntynyt harmaan talouden vaurastuttama keskiluokka.
1984:n puoluepamput ovat hirviöitä, tietävät sen ja nauttivat siitä. Tosielämässä tällaiset ihmiset lienevät harvinaisia. Diktatuurit eivät aiheuta loputonta kärsimystä siksi, että kärsimykseen tieten tahtoen pyrittäisiin, vaan oman sisäisen logiikkansa ajamina. Julmuuksia ei perustella sillä, että ne olisivat toivottavia, vaan sillä, että ne ovat välttämättömiä.
Ääriliikkeet eivät vedä puoleensa pelkkiä kyynisiä omaneduntavoittelijoita ja hyödyllisiä idiootteja. Myös älykkäät, valistuneet, hyvää tarkoittavat ihmiset voivat uskoa järjettömiin asioihin ja tehdä kauheita tekoja.
Tämä on diktatuurien tragedia, jota Orwell ei ymmärtänyt.
Mikael Tuominen
jatko-opiskelija
Euroopan ja maailmanhistorian oppiaine
Turun yliopisto
