Anton Valtonen
Suomen väestö vanhenee lähitulevaisuudessa Euroopan nopeinta tahtia. Syynä tähän on jo 1970-luvulta saakka yhtäjaksoisesti alle väestön luonnollisen uusiutumistason ollut syntyvyys yhdistettynä keskimääräisen elinajan pitenemiseen.
Tilastokeskuksen väestöennusteen mukaan yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä tulee nousemaan nykyisestä 21%: sta noin 30 %:iin vuosisadan puoliväliin mennessä ja yli 75-vuotiaiden osuus taas nousisi 10 %:sta jopa 18 %:iin. Maan väestön kokonaismäärän odotetaan väistämättä kääntyvän laskuun 2030-luvun aikana.
Tämä luo selkeän kontrastin edellisten vuosikymmenten Suomeen, jota määritti loputtomalta näyttävä kasvu sekä työvoimassa että elintasossa. Nykyisille opiskelijoille ja tuleville ikäluokille kehitys tarkoittaa alati suurempaa taloudellista vastuuta kasvavasta vanhusväestöstä ja vähenevää poliittista vaikutusvaltaa suhteessa suurempiin ikäluokkiin.
Pitkän aikavälin kokonaisarviota ikääntymisen kustannuksista ei ole mahdollista tehdä, mutta esimerkiksi sosiaali- ja terveysmenojen lasketaan kasvavan kolmanneksella pelkästään vuoteen 2030 mennessä. Samanaikaisesti nuorten ikäluokkien kutistuminen mekaanisesti kasvattaa vanhusväestön poliittista painoarvoa politiikassa äänestäjäryhmänä, ja kehitystä jouduttaa myös vanhemman väestön korkeampi äänestysaktiivisuus.
Näin poliittiset puolueet ovat entistä riippuvaisempia kasvavan vanhusväestön suosiosta, mikä selittää esimerkiksi nykyisen hallituksen päätöstä tehdä indeksikorotus työeläkkeisiin samalla kun opiskelijoiden ja työttömien etuuksien indeksit jäädytetään säästötoimenpiteenä. Nuorten mahdollisuuksiin kohdistuvat myös leikkaukset lastensuojeluun ja ensiasunnon ostajien verovapauden poisto.
Sen sijaan valtavaksi paisuneista julkisista eläkemenoista säästäminen on suoranainen tabu suomalaisessa politiikassa puoluekannasta riippumatta. Toisaalta panostuksia ikäihmisiin tulevien sukupolvien kustannuksella ajavat myös muiden äänestäjäryhmien itsekkäät kannustimet. Jokainen tietää kohtaavansa vanhuuden ennen pitkää, mutta kukaan ei tule saamaan nuoruuttaan takaisin.
Pienenevien ikäluokkien maassa kansakunnan hyvinvointia kannattelevat aina vain pienemmät työikäiset sukupolvet, joten muutos nostaa siten jokaisen nuoren arvoa yhteiskunnalle. Näin myös poliittisesti vaikutusvaltaisten suurten eläköityvien ikäluokkien tulisi selvemmin huomioida nuorten hyvinvointi ja menestys edes oman etunsa tähden, jotta maa kykenee tulevaisuudessa vastaamaan heidän palveluntarpeeseensa.
Nyt nuorten rajusti kasvanut pahoinvointi ja näköalattomuus uhkaavat jo tätä yhteiskunnan tulevaisuuden kantokykyä. Koronakriisin jälkeen jo joka viides nuori kärsii mielenterveysongelmista, joihin tarvittaisiin ulkopuolista apua, ja mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkettä saavien alle 25-vuotiaiden osuus on yli kaksinkertaistunut 2000-luvun aikana.
Noin 17 %:a alle 25-vuotiaista onkin joutunut työn ja opiskelun ulkopuolelle, ja yli kolmanneksella tästä joukosta ei ole lainkaan minkäänlaista peruskoulun jälkeistä tutkintoa. Tällaiseen nuorten menettämiseen yhteiskunnasta vanhenevalla maallamme ei yksinkertaisesti ole enää varaa.
