Santeri Saarinen

Ilmari Parviala

Neljäkymmentäkaksi kerrosta ystävyyttä ja avunantoa. Stalinin lahja Puolan kansalle. Kulttuurin ja tieteen palatsin huippu katoaa marraskuun räntäsateessa silmältä piiloon.

Valtava, uhkaava ja piinaava. Vuosituhannen alussa tämä Varsovan päänähtävyys haluttiin purkaa. Puolalaisia Stalinin hammas muistutti – ja muistuttaa kylmän sodan tyranniasta ja neuvostomiehityksestä.

Tuolloin vasta jaloilleen päässeessä Puolassa usko demokratiaan ja eurooppalaisuuteen oli yhä korkealla. Nyt tilanne on toinen, mutta toivoakin on. Maa kamppailee paitsi ulkoisia, myös sisäisiä vihollisia vastaan. Keitä ne ikinä ovatkaan.

Tuuli ja räntä käyvät silmille. Huoneiston vuokraaja Tatjana on luvannut siivota majapaikan etuajassa. Onneksi. Lähdemme etsimään rakennusta. Pilvenpiirtäjä senkin pitäisi olla.

Kuvissa mainostettu toimistorakennus kohoaa korkeana ja tympeänä ja sen ympärillä seisoo kuin aluskasvillisuutena harmaita identtisiä betonikuutioita. Niitä samoja, joita on joka ikisesessä Itä-Euroopan kaupungissa.

Käy nopeasti ilmi, että pilvenpiirtäjä onkin meille vain ikkunanäkymä. Huoneisto sijaitee 70-lukulaisessa elementtikuutiossa, jonka pihalla on jostakin syystä kylpyamme. Huone haisee varmasti direktiivien vastaiselta pesuaineelta. Parvekkeella täydestä tuhkakupista kiemurtelee vielä savu. Täältä on lähdetty kiireellä.

Marraskuinen Varsova ei ole kaunis, mutta ehkä nyt, kun kaikki muut ovat menneet, täällä näkee maan oikean sielun ja tilan. Kauan hallinnut äärioikeistopuolue PiS joutui luopumaan parlamenttivallastaan hiljattain lokakuussa. Nyt hallitusta muodostavat vaikean taloustilanteen ja rajakriisin keskellä liberaalit euromyönteiset ryhmät.

Äärioikeiston ote maasta on silti tiukka. Oikeuslaitos, media ja useimmat instituutiot on miehitetty PiS:n marioneteilla. Jos nykyinen hallitus epäonnistuu, paluu vallankahvaan näyttää vaikealta. Lähdemme etsimään jotakin syötävää. Stalinin hampaasta muodostuu helppo maamerkki. Sen valvova silmä tuntuu kurkistavan jokaisen korttelin välistä.

Lämpimässä ja täpötäydessä Zapiecek-ravintolassa yritämme ylittää naapuripöydän seurueen kanssa kielimuuria poliittisen rupattelun lomassa. Kaksi nuorta miestä ja ilmeisesti heistä toisen naisystävä haukkuvat maan aiempaa johtoa lyttyyn yllättävänkin kärkkäästi. Teksti on tuttua kaikkialta maailmasta: mikään ei suju, kaikki on huonosti.

Uuteen parlamenttikokoonpanoon ollaan sentään tyytyväisiä. Seurueen naisjäsen tylyttää erityisesti aborttilakia. Ensimmäinen näkemämme asia räntäisessä Varsovassa oli Hammasta kiertänyt myrkynvihreä aborttievankelistojen pakettiauto, jonka kylkeen oli maalattu kuolleita sikiöitä. Auton kovaääniset huusivat aborttivastaisia iskulauseita.

Vuonna 2021 Varsovassa marssittiin aborttioikeuden puolesta ja hallintoa vastaan. Aborttioikeuden tiukennukset säilytettiin, mutta pinnan alle jäi kytemään hiljainen protesti, joka nyt realisoitui kahden vuoden jälkeen vaaliuurnilla.

Asetelma on tuttu muualtakin. Kaupunki vastaan maaseutu, kansalliskonservatiivit vastaan uusvasemmisto. Puolassa tiukkaa politiikkaa selittää myös uskonto. Noin 80% puolalaisista tunnustautuu katolilaisiksi. Kirkon rooli kylmässä sodassa puolalaisuuden tukipilarina oli merkittävä.Nykyään katolilaisuus luetaan Puolassa lähes yhdeksi valtiomahdiksi.

Jos ennusteisiin on uskominen, Puolalla on edessään valoisa tulevaisuus. Brittiläinen The Telegraph-lehti ennusti toukokuussa, että Puola on Iso-Britanniaa vauraampi jo vuonna 2030. Maan sotilasmahdin jättiharppaus taas alkaa vasta valjeta.

Puolan asevoimat ovat jo nyt Euroopan vahvimpiin kuuluvat. Puolustusbudjettia kasvatetaan Ukrainan sodan myötä entisestään. Rohkeimpien arvioiden mukaan Puola siis nousisi Saksan rinnalle taloudellisesti ja sotilaallisesti ohitse.

Asetelma muuttaisi Euroopan poliittisia voimasuhteita huomattavasti. Myös Suomessa kannattaa alkaa valmistautumaan Euroopan uuteen vetovaljakkoon. Samalla, kuten keskusteluista ja artikkeleista tulee ilmi Puolaa jäytävät sisäiset ristiriidat. Nopeasti nykyaikaistunut talous, sotilasmahti ja Yhdysvaltain luottorukkasena toimiminen eivät auta, jos maa hajoaa sisältä käsin.

Lounaan jälkeen alamme harhailemaan ympäri Varsovan harmaita katuja. Äänestystuloksesta huolimatta on outoa ajatella, että ollaan maassa, jota osa luonnehtii autoritääriseksi. Vaikutelma on ristiriitainen.

Kaikki on periaatteessa kuin missä tahansa muualla. Ehkä ihmiset ovat vakavampia ja katsovat vähemmän silmiin, mutta kuka nyt hyppisi riemusta räntäsateessa muutenkaan. Tunnelma on aavistuksen painostava, mutta diktatuurissa ei olla, se on varmaa.

Kirkkoja täällä on paljon. Ristikorut roikkuvat kaulassa ja pukeutuminen on selkeästi konservatiivisempaa. Koko matkan aikana kerjäläisten määrän voi laskea yhden käden sormilla. Poliisien määrässä laskut menevät sekaisin. Rautatieaseman edessä eräs kulkija sujautetaan poliisin pakettiautoon alta viiden sekuntin.

Toinen silmiinpistävä asia on historia, jota Varsovassakin hierotaan naamalle joka kadunkulmassa. Muistomerkkejä, laattoja tai Puolan lippuja. Poikkeamme kirjakauppaan ja siellä hyllyt notkuvat miehityshistoriasta kertovia kärsimysnäytelmiä.

Tästä virallinen Puola ammentaa. Niin kutsuttu kaksoismiehityksen teoria on ollut etenkin PiS:n vakiopropagandaa. Puola ei enää koskaan häviä, Puolaa ei enää koskaan miehitetä, eikä määräillä. Totuuden nimissä historiapolitiikalla on perusteensa.

Maan historia on kärjistäen tarina siitä, kuinka suurvaltojen välissä ollutta maata on potkittu paikasta toiseen kuin peltipurkkia. Puola on pyyhitty kartalta, Puola on ilmestynyt takaisin. Viimeisimpänä maata miehittivät ensin natsit, sitten heidät “vapautti” Neuvostoliitto, jonka muistona myös Stalinin hammas seisoo.

Kylmän sodan aikana Puolan itsenäinen asema oli käytännössä teoreettinen. Ohjeet tulivat lopulta Moskovasta. Nyt itsenäinen Puola vihaa sekä Moskovaa että Berliiniä. Maa on ollut jatkuvasti napit vastakkain Länsi-Euroopan kanssa ainakin maahanmuuttajista, energiasta ja demokratiasta.

Nyt Ukrainan sodan myötä suhteet ovat monimutkaistuneet Brysselin näkökulmasta entisestään, kun Puola kuuluu Ukrainan suurimpiin auttajiin ja Venäjän vastaisen rintaman kärkeen. Ilta pimenee ja vuorokauden bussimatkan väsymys valtaa toimittajaseurueen.

Ruokakaupassa myyjän kanssa oikeaa vodkapulloa ostetaan lähinnä elekielen voimalla ja kauniisti hymyillen. Englannista on hyötyä vain vähän. Vetäydymme nauttimaan ostoksista puolalaiseen asuntoomme. Betonielementin sosialistiseen syliin.

Kun aamu valkenee ja eilisestä on toettu, avaimet luovutettu ja tuliaiset ostettu päätämme vihdoin nähdä matkaa värittäneen tornin kunnolla. Neuvostorealismia edustava rakennus on jylhä sisältä ja ulkoa. Kattoterassilla törmäämme suomenkieliseen kaakatukseen.

Puikahdamme karkuun ja keskitymme maisemiin. Vajaan parin sadan metrin korkeudesta katsottuna, harmaan taivaan alle avautuu yhdellä puolen modernit pilvenpiirtäjät, kauppakeskukset, ostoskadut. Vanhan peittää uusi.

Kun katsoo tarkemmin, välissä on betonikuutioita. Niin myös meidän asuntomme. Täällä on Puolan eliitti. Toiselta puolelta näkee Pragan, keskiluokkaisemman ja vapaamielisemmän joen takaisen kaupunginosan.

Jokea ennen vanhakaupunki kattoineen, se pieni osa, joka sodasta säästyi. Alunperin suunniteltiin jopa, että pääkaupunki olisi rakennettu kokonaan uuteen paikkaan. Varsova olisi jätetty raunioiksi valtavaksi muistomerkiksi sodan raakuudesta. Toisin kävi.

Kolmannella sivulla näkyy juuri tuo sodan jälkeen rakennettu Varsova. Yksi toisensa jälkeen rumempia huonokuntoisempia hrutshevska-elementtitaloja ja kauempana kaupungin laidalla hiilivoimala piippuineen. Sekin on yksi kiistakapuloista Puolan ja EU:n välillä.

Maa vaatii kynsin hampain, että ruskohiilen polttamisesta on saatava pitää kiinni. Toistaiseksi Brysselissä on taivuttu. Näin kylmänä päivänä sen savu luikertelee myös kaupungin ylle. Jo tornin huipulta näkee, kuinka tulot Puolassa jakautuvat.

Suurin osa elää edelleen eurooppalaisittain hyvin matalilla palkoilla, samoissa vanhoissa huoneissa. Vieressä kohoavat hulppeat toimistotalot. Söimme eilen viidellätoista eurolla valtavat ateriat juomineen, vodkapullo täällä maksaa vitosen. Zloteja laskiessa ja kaupungin rakennuskantaa katsoessa on selvää, että kaikista ennusteista huolimatta elintasossa saadaan Puolassa vielä kiriä pitkä matka.

Varsovan läntisellä linja-autoasemalla vanha rouva on pakannut tavaransa ostoskärryihin ja lukee Raamattua pahvilaatikolla istuen. Sisällä on puluja. Aseman alla on hämärästi valaistu, käyttötarkoitukseton ruskea halli, jonka perällä ovat vessat ja niitä vahtimassa kurttuinen ovinainen.

Harvahampainen kulkija pyrkii sisään ilman kahden zlotin maksua ja ajautuu kurttuisen naisen kanssa käsirysyyn. Seuraava bussi Vaasaan Riikan, Helsingin ja Turun kautta. Matkalaukussa on muutama pullo vodkaa ja kartonki savukkeita. Tulomatkalla passeja ei kyselty, mutta nyt venäjää puhuva bussikuski tivaa niitä jokaiselta.

Istumme kahden gruusialaisen, raavaan työmiehen viereen ja kaverukset alkavat noukkimaan suuhunsa kuivalihaa. Radio käänetään päälle ja auto matelee iltaruuhkassa itään, kohti Baltiaa. Tulee yö, tulee päivä. Vuorokausi ja saavumme Turkuun.

Ilta on utuinen. Kaskisillalta katsottuna Tuomiokirkon profiili tuo sumuverhossa sen mieleen. Korkean, jykevän tornin ja sen varjon, todellisen ja kuvitteellisen. Varsovan ja idän.