Helmi Henell
Suomalaiset eivät ole enää lukijakansaa. Tämä on tiedetty jo tovin.
Lukemiseen käytetty aika on vähentynyt sekä miehillä että naisilla, terveisin Tilastokeskus. Vuosina 1987–1988 suomalaiset lukivat keskimäärin 53 minuuttia vuorokaudessa. Vuosina 2020–2021 enää 37 minuuttia. Tähän lukemiseen lasketaan kirjojen ja lehtien lukeminen, e-kirjat sekä myös äänikirjat.
Lukukeskuksen vuonna 2022 teettämässä tutkimuksessa 60 prosenttia aikuisista kertoi lukevansa tai kuuntelevansa kirjoja vähemmän kuin tahtoisi.
Turun Sanomat uutisoi viime vuoden maaliskuussa, että osa opiskelijoista pitää kirjojen lukemista liian vaikeana. Opiskelijoilta kerätyissä palautteissa opiskelijat toivovat helpotusta tenttikirjojen lukemiseen, kun kirjan kannesta kanteen lukeminen tuntuu työläältä projektilta.
Julkista keskustelua kuunnellessa lienee selvää, että lukemisesta ja lukutaidosta ollaan huolissaan. Miksi emme jaksa enää lukea?
–Muun median käyttö vie aikaa lukemiselta, sanoo kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Anna Helle Turun yliopistosta.
Helle näkee, että esimerkiksi tv-sarjat ja pelit tarjoavat paljon kiinnostavaa ja korkeatasoista sisältöä, joka kilpailee kirjallisuuden kanssa. Aiemminkin on ollut vaikkapa televisio ja radio, mutta erityisesti suoratoistopalvelut ovat tehneet audiovisuaalisen median kuluttamisesta huomattavan helppoa.
Tekeekö mielesi tässä kohtaa keskeyttää lukeminen, tarkistaa viesti, sähköposti tai kurkistaa uutinen joltain toiselta välilehdeltä?
Yllä olevan tekstin lukemiseen menee keskimääräisellä lukunopeudella noin 47 sekuntia. Vuonna 2023 julkaistun tutkimuksen mukaan nykyihmisen keskittymiskyky on niin rajallinen, että tietotyöläinen keskittyy yhteen asiaan keskimäärin vain 47 sekunnin ajan ennen kuin hyppää tekemään jotakin muuta.
Muun muassa Helsingin Sanomat mainitsi tutkimuksen taannoin omassa keskittymiskykyä käsittelevässä jutussaan.
Aivotutkija Eino Partanen Helsingin yliopistosta tosin suhtautuu skeptisesti 47 sekunnin sääntöön.
–Vaikka leikittäisiin, että se on totta, miettisin, että miksi asia on näin. Kyllähän asiaan vaikuttaa todella paljon se, miten työt on organisoitu, hän pohtii.
Partasen mukaan tietotyöläisen työt rakennetaan sellaiseen muotoon, että keskittyminen katkeaa herkästi, kun näytölle tulee ilmoituksia lukemattomista sähköposteista tai kalenterimuistutuksia.
–Tietotyöläinen on koulutettu siirtämään tarkkaavaisuuttaan jatkuvasti muualle.
Niin tai näin, lukeminen ja keskittymiskyky nivoutuvat pitkälti yhteen. Pitkien tekstien lukeminen vaatii väistämättä keskittymiskykyä. Yksittäisen X-viestin lukemisessa ei kauaa nokka tuhise, mutta kokonaiseen kirjaan syventyminen vaatii aivoilta jo toisenlaista, pitkäjänteistä työtä.
Partanen viittaa Helsingin Sanomissa vuonna 2022 haastateltuun YTHS:n lääkäriin Tommi Väyryseen, joka on havainnut, että adhd-tutkimuksiin tulee paljon enemmän ihmisiä kuin aiemmin.
–Adhd:n ajatellaan kuitenkin oleva neurobiologinen kehityshäiriö. Ei ole järkeenkäypää, että olisimme ihmislajina muuttuneet jotenkin radikaalisti, hän sanoo.
–Mutta tietenkin, kun ihmiset hakeutuvat näihin tutkimuksiin, he kokevat, että heidän on aiempaa hankalampi keskittyä. Se on ihan aito kokemus, eikä sitä käy kiistäminen, hän jatkaa.
Partanen sanoo, että psykologisesta näkökulmasta voi ajatella, että tällä hetkellä meille opetetaan paljon sellaista tapaa olla ja toimia, jossa pitkäjänteinen keskittyminen tai tarkkaavaisuuden ylläpito yhdessä asiassa ei ole kovinkaan keskeistä. Näin ollen keskittymistä ei myöskään opita. Paljon puhutaan myös nykyihmisen ylikuormittuneisuudesta.
–Kun ollaan ylikuormittuneita, voidaan puhua tällaisesta hankitusta tarkkaavuushäiriöstä, Partanen sanoo.
Partasen mukaan on kuitenkin tärkeää toisaalta muistaa, että tarkkaavuushäiriöt voivat olla myös alidiagnosoituja. Esimerkiksi naisten ja tyttöjen autismikirjon oireita on perinteisesti tunnistettu heikommin, ja diagnoosi on monelta voinut jäädä saamatta.
Anna Helle näkee, että nykyään tehdään paljon enemmän tietotyötä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tämänkaltaisessa työssä käytetään samaa kapasiteettia, jota tarvitaan myös kirjojen lukemiseen ja prosessoimiseen.
–Koko tietoyhteiskunta saattaa saada aikaan sen, että aivot väsyvät, Helle tiivistää.
Tietoyhteiskunta kuormittaa ihmisen kognitiivisia puolia tavalla, jota ei välttämättä vielä edes täysin ymmärretä.
Helle jatkaa vielä, että lukemattomuus on yhteiskunnallinen asia. Elämän tahti on niin kova, ja monella arki on niin hektistä, että ajan löytäminen lukemiselle voi olla vaikeaa, varsinkin jos lukeminen ei ole tärkeysjärjestyksessä kovin korkealla.
Juli-Anna Aerila, joka toimii opettajankoulutuslaitoksen Rauman kampuksen yliopistolehtorina äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikassa, uskoo, että monille lukemisen vähyyteen voi olla syynä jokin hyvin konkreettinen asia.
–Esimerkiksi haastatellessani pienten lasten vanhempia osa heistä epäili, että ei osaa lukea oikealla tavalla tai lukee vaikkapa liian hitaasti. Suurimmalle osalle aikuisista aika on isoin este eli lukemiselle ei vain löydy aikaa, hän sanoo.
Alkaako lukutaito taas jakaa ihmisiä?
Helle sanoo, että historiallisesti Suomessa on 1900-luvulla ollut vaihe, kun suomalaiset on tunnettu lukijakansana ja Suomessa on ollut laaja ja korkeatasoinen lukutaito. Historiallisesti se ei ole kuitenkaan kovinkaan pitkä ajanjakso.
Helle uskoo, että tämän hetkinen kehityskulku viittaa siihen, että lukutaito eriytyy Suomessa taas.
Pisa-tuloksien lasku on tuttua kaikille, jotka ovat viime vuosina vilkaisseetkaan uutisotsikoita päin. Niiden mukaan Suomessa on edelleen jonkin verran hyvin taitavia lukijoita, mutta erityisesti poikien lukutaito rapautuu.
Ongelma ei luonnollisestikaan rajoitu pelkästään peruskouluun, koska peruskoululaisista kasvaa aikuisia ja mahdollisesti korkeakouluopiskelijoita, joilla ei olekaan riittävän hyvää lukutaitoa monimutkaisessa yhteiskunnassa toimimiseen.
Helle painottaa, että usein pitkien ja monimutkaisten tekstien sisäistämisen taito korreloi muunkin abstraktin ajattelun ja laajempien asioiden käsittelyn kanssa. Lukutaito linkittyy olennaisesti vallankäyttöön. Ihmiset, joilla on kykyä hallita laajoja kokonaisuuksia, ovat todennäköisemmin myös johto- ja päättävissä asemissa.
–Huonolla lukutaidolla on helposti enemmän toisten armoilla, Helle sanoo.
Pilvi Heinonen työskentelee Juli-Anna Aerilan tavoin äidinkielen yliopistolehtorina opettajankoulutuslaitoksella, mutta Turun kampuksella. Heinonen uskoo, että lukemiskeskustelussa, kuten monessa muussakin yhteiskunnallisessa keskustelussa, on vallalla syyllistymisen kierre.
–Nykyinen lukemiseen liittyvä diskurssi on monin paikoin turhan negatiivinen, hän sanoo.
–Keskustelussa on vallalla hyvin ongelmalähtöinen ajattelutapa. Paljon puhutaan – toki ihan aiheellisestikin – lukutaidon heikkenemisestä ja kirjojen lukemisen vähenemisestä.
Aerila täydentää, että lukemiseen liittyvä keskustelu on myös tiukkapipoista: halutaan määritellä, mikä on oikeanlaista lukemista ja oikeanlaista kirjallisuutta. Voiko tabletilla lukea, onko äänikirja oikea kirja, mikä on roskaa ja mikä laatua, millä kielellä luetaan?
Heinonen pohtii, että nykypäivänä ihmisillä on hirveän suuri tarve itsereflektiolle.
–Meillä on ehkä tapana puhkianalysoida sitä, mitä ympärillä tapahtuu ja miten itse toimimme erilaisissa tilanteissa, esimerkiksi millaisina lukijoina näyttäydymme. Se on mielestäni ajan ilmiö, Heinonen sanoo.
Heinonen liittää reflektion tarpeen myös syyllistymiseen ja ongelmalähtöisyyteen. Heinonen sanoo, että haasteet lukemisen suhteen ovat olemassa, mutta ylianalyysi lisää kuormitusta aiheen ympärillä.
–Tässä kohtaa kääntäisin katsetta myös mediaan, koska meillä on paljon sitä juttutyyppiä, että oletko aina tehnyt nämä ja nämä asiat väärin, Heinonen sanoo.
Palataan vielä siihen paljon puhuttuun keskittymiskykyyn.
Ihmisten keskittymiskyky on kiistatta muuttunut. Heinonen kertoo anekdoottina Ryhmäteatterin kesäteatteriesityksestä, joka kesti Suomenlinnassa aikoinaan kuusi tuntia. Nykykatsojalle tällaista esitystä ei enää tehtäisi. Aerila puolestaan nostaa esille, että jopa kirkoissa saarnojen pituus on lyhentynyt. Näyttää siltä, että 20 minuuttia alkaa olla maksimiaika, jonka ihmiset jaksavat kuunnella.
Eino Partasen mukaan digitaalisilla välineillä ja työkaluilla ja digitaalisella medialla on varmasti osansa keskittymiskyvyn heikkenemiseen, mutta hän korostaa, että se ei yksinään ole asia, joka olisi ihmiskunnan tuhon tie.
–Vaikka haluaisinkin aina ajatella, että olemme pilalla, hän naurahtaa.
Partanen sanoo, että älylaitteet kannustavat ylikuluttamaan aikaa niiden parissa. Mitä enemmän laitetta käyttää, sitä enemmän se saa käyttäjästään tietoa, jota myydään eteenpäin.
Partasella on kuitenkin lohdullisia uutisia. Keskittyminen on samalla tavalla opittava taito kuin mikä tahansa muukin. Hän suosittelee esimerkiksi Mielenterveystalon nuorten keskittymisvaikeuksien omahoito-ohjelmaa, joka tarjoaa konkreettisia vinkkejä oman keskittymiskyvyn parantamiseen. Partanen suosittelee aikuisiakin kokeilemaan ohjelmaa ennakkoluulottomasti.
Vaikka keskittymiskyky riittäisikin, täytyykö kaikkien pitää lukemisesta?
Anna Helle toivoo, että riittävän korkea lukutaito olisi kaikkien saatavissa. Kaikkien ei kuitenkaan hänen mielestään tarvitse pitää kirjallisuudesta. Kulttuuriset merkitykset ja kertomukset välittyvät muitakin medioita pitkin. Kirjallisuus ei ole ainoa kanava niihin.
Helle kuitenkin korostaa, että kaunokirjallisuudella on myös oma erityinen merkityksensä. Kaunokirjallisuus tarjoaa esimerkiksi sellaista esteettistä nautintoa, mitä muu media ei tarjoa. Mielikuvituksen kannalta lukeminen on eri asia kuin televisiosarjan katseleminen.
Kirjallisuudella on tarjota toisenlaisia todellisuuksia ja vaihtoehtoja. Helle siis näkee, että kirjallisuus voi torjua näköalattomuutta. Hän painottaa ennen kaikkea lukuiloa ja sen löytämistä.
–Äkkiseltään ajattelisin, että kaikkien ei tarvitse pitää lukemisesta, sanoo puolestaan Pilvi Heinonen.
–Mutta emme voi välttää sitä, etteikö lukutaidon merkitys olisi kiistaton.
Lukutaito avaa mahdollisuuksia jo koulun alkutaipaleesta saakka. Koulujärjestelmän mekanismit perustuvat lukemiselle ja jokaisen olisi hyvä saada se mekanismi haltuunsa.
Vaade siitä, että kaikkien täytyisi pitää tai nauttia lukemisesta tai että sen pitäisi olla kaikille hauskaa, on mahdoton, eikä edes kovin mielekäs ajatus, ajattelee Heinonen.
Otsikossa luvataan, että tässä jutussa opetellaan lukemaan uudelleen. Kuinka se käy?
Anna Helle kannustaa digipaastoon ja sosiaalisen median kanavien hiljentämiseen. Hän kehottaa luomaan itselleen sääntöjä ja opettelemaan uudelleen siihen, että esimerkiksi puhelimesta ei tule jatkuvasti häiriöitä.
–Kannattaa tarttua kirjoihin, joiden aiheet oikeasti kiinnostavat eikä lähteä väkisin lukemaan sellaisia kirjoja, joita joku muu pitää arvokkaana, Helle sanoo.
Lukeminen ei ole pelkästään velvollisuus. Hellen mielestä tulisi pyrkiä eroon ajattelusta, että lukeminen tai lukemattomuus olisi paremmuuden tai huonommuuden mittari. Kaikkien ei ole tarvitse pitää lukemisesta, toisaalta Helle ajattelee, että käydäkseen sivistyneestä ihmisestä on kuitenkin luettava.
Samaa ajatusta vaalii Pilvi Heinonen. On turha lukea väkisin sellaista kirjallisuutta, joka ei aukea ja hakata päätä sen kanssa seinään. Heinonen ehdottaa tutkimusmatkojen tekemistä erilaisiin kirjoihin ja teksteihin ilman vaatimusta siitä, että ne täytyy lukea kokonaan loppuun.
–Ei ole rikos, jos ei jaksa lukea jotain kirjaa tai ei pidä siitä, Juli-Anna Aerila puolestaan sanoo.
Viihteellisiä “hömppäkirjoja” on paljon. Jos haluaa rentoutua vapaa-ajalla, niitä voi ihan hyvällä omallatunnolla lukea. Niistä on myös helppo lähteä liikkeelle, jos ei muuten lue paljon.
Aerila kehottaa myös miettimään ratkaisuja boksin ulkopuolelta.
–Vessakirjat takaisin! Aerila nauraa.
–Joku meillä Raumalla alkoi lukea iltaisin miehelleen sängyssä, ja se olikin ihanaa, hän sanoo.
Aerila uskoo, että jokaisella on potentiaalia kasvaa lukijaksi, mutta lukemisen täytyy olla henkilölle merkityksellistä, viihdyttävää ja terapeuttista, rituaalista tai tietoa lisäävää.
Lukemisesta voi oppia nauttimaan myöhemminkin. Aerila kertoo 80-vuotiaasta äidistään, joka rupesi lukemaan kirjoja vasta 15 vuotta sitten, kun aviomies kuoli. Lukeminen on kuin mikä tahansa taito, joka voi kehittyä.
Aerila tiivistää vielä:
– Lukutaito on vakava asia, mutta lukeminen ei saisi olla. Sitä ei tarvitse kontrolloida, eikä yksin tarvitse olla.
