Telma Peura

Nyt on taas se aika vuodesta, kun aletaan valmistautua. Opettajat antavat viimeisiä vinkkejä, palauttavat preliminäärejä. Maalataan lakanoita. Nautitaan viimeisistä ilmaisista koululounaista, jotka yhtäkkiä alkavat maistua paremmilta.

Pian kuskataan kuorma-autokaupalla opiskelijoita ensin pienelle (luku-)lomalle ja sitten suorittamaan kansallinen velvollisuutensa loppuun. TJ0!

Muistot huutelevat vuosien takaa. En ole itse käynyt armeijaa, mutta väittäisin, että ylioppilaskirjoitukset ovat lähinnä sellaista koko ikäluokan yhdistävää kokemusta, suorastaan kollektiivista traumaa, josta löytyy puhuttavaa uusien ja vanhojen tuttavuuksien seurassa. Ylioppilaskirjoitukset ovat ehkä kamalin kokemus, jota muistelen lämmöllä. 

Oli huonosti nukuttuja öitä, pilkunviilausta. Yhteisiä pullakahveja muiden kokelaiden kanssa pitkien luku-urakoiden päätteeksi. Sisälmyksissä tunne siitä, että jotakin kamalaa tapahtuu pian. Aina olisi voinut tehdä enemmän tai paremmin.

Ajantaju muuttui. Koko elämä tuntui jakautuvan kuuden tunnin pätkiin, joiden piti määrittää tulevaisuus. Koetilanteessa muutamaan kysymykseen tiivistyi vuosia. Eikä olo kokeen jälkeen helpottunut, vaan epäilys saattoi kalvaa vielä suorituksen jälkeen. Oliko sittenkään edes valinnut oikeita aineita kirjoitettaviksi?  

Yliopistolaisena sitä hymähtelee nuoremmalle itselleen ja pienille huolille, jotka lukioikäisenä täyttivät melkein koko valveillaoloajan. Kun abivuonna luku-urakalle pyhitettiin kuukausia, rysähtävät tentit yliopistossa toisten tenttien, muiden kurssitöiden ja ehkä vielä töidenkin päälle.

Alasta riippuen yliopistossa on luettava ja sisäistettävä satoja sivuja tieteellistä tekstiä viikoittain. Periodin kulminaatio tenttiakvaarion kelmeässä loisteputkivalossa tuntuu antikliimaksiselta verrattuna täyteen kirjoitussaliin, jossa koetilanteen jakoi yhdessä muiden ylioppilaskokelaiden kanssa.  

Äidinkielen esseekokeen alku kirvoitti oman lukioni salissa raikuvat aplodit. Tässä me olimme, koko vuosikurssi toisiamme kannustaen, viimeistä kertaa yhdessä. Tuntui jännittävältä mutta hienolta, että juuri sillä hetkellä koko Suomi oli kiinnostunut minun tekemisistäni.

Esseeaiheet ylittivät kansallisen uutiskynnyksen. Myös matematiikan kysymysten vastauksia spekuloitiin, tehtävänantojen muotoiluja ja ansoja. Lopulta kaikkien uusien ylioppilaiden nimet julkaistiin ja päästiin iloitsemaan valkolakeista.  

Erityisen kirkkaasti muistan itseni jonossa kirjoitussaliin, tarjotin kädessä, teipatut jogurttipurkit ja jo valmiiksi kääreistään avatut energiapatukat esillä, jottei rapinaa kuuluisi. Tarjottimia vertailtiin, eväät olivat yksi suorituksen kuumimmista puheenaiheista. Olihan abivuosi lukion parasta aikaa. Se tähänastisen elämäni valmistelluin eväsretki.  

Pian helpotus vaihtui hölmistymiseen. Näilläkö eväillä sitä oli valmis? 

Lukioaikaiset muistot palasivat mieleeni viime vuoden helmikuussa, kun havahduin keskustassa kävellessäni karnevaalihumuun, joka kaikui muutaman korttelinkulman takaa. Se tuntui keskellä talven pakkasia ja muutenkin varsin epäsuomalaiselta.

Vaihdoin suuntaa ääntä kohti. Ihmetys muuttui kuitenkin nopeasti riemuksi, kun törmäsin penkkarirekkakulkueeseen. Sydän hypähti. Karkkia! Katselin ohiajavia penkkarirekkoja, naamiaisasuisia juhlijoita lämmin nostalgianläikähdys rinnassani. Oi teitä nuoria, oi niitä aikoja. 

Sen sijaan, että tässä esseessä pohtisin, kuinka valmistautua ylioppilaskirjoituksiin, minä vain kirjoittelen eväistä ja penkkarikarkeista. Sille on kuitenkin syynsä.

Pikaisella kokeilulla hakukone löytää hakusanoilla ”yo vinkit” yli 400 000 hakutulosta, joiden jälkeen minulla ei varmasti ole mitään uutta sanottavaa. Syke nousee vielä vuosien jälkeen, sillä jo valmistautumiseen valmistautuminen on tehty hyvin stressaavaksi.

Erilaisilta asiantuntijoilta ja asiaa tuntemattomilta satelee vinkkejä, miten lukeminen kannattaa aikatauluttaa ja mitkä menetelmät ovat tehokkaimpia. Toiset ehkä pysyvät siististi kalenteriin piirretyissä laatikoissa, toisilla suunnitelma jää kauniiksi ajatukseksi.

Monilla juuri lukemiseen valmistautumiseen, kuten mainitsemieni eväiden suunnitteluun ja kalenterin värittämiseen, kuluu helposti enemmän aikaa kuin itse lukemiseen. Koko lukuloman ajan potee huonoa omatuntoa tehottomasta ajankäytöstä. Ja totta kai omissa kavereissa on sekin tyyppi, joka saa rivin älliä täysin lukematta.  

Kirjoituksiin valmistautuminen myös kaupallistuu. Sen myötä näennäisesti ilmaisesta kokeesta, joka asettaa kaikki lukiolaiset samalle viivalle, muodostuu opiskelijoita eriarvoistava prosessi, johon saa henkisen pääoman lisäksi upotettua myös tuhdin summan taloudellista pääomaa erilaisten kurssien ja kertausmateriaalien muodossa.

Parhaat opinahjot listataan vielä kevään päätteeksi valtakunnallisissa medioissa. Tunne siinä sitten olevasi samalla viivalla. 

Muistelen lämmöllä. Nimittäin taukoja kavereiden kanssa. Abitapahtumia. Päivää, jolloin sai pukeutua korkeampien voimien edustajaksi. Jopa hajoamista sen kuuluisan äidinkielen esseekokeen jälkeen, kun luonnosversion palautettuani (kyllä, olen vielä sitä ikäpolvea, joka sai kirjoittaa lyijykynällä ruutupaperille) olin varma siitä, että reputtaisin. 

En muistele lämmöllä kuinka jo kesälomalla mustikkametsässä kuuntelin englanninkielistä podcastia kuullun ymmärtämistä varten. Jälkeenpäin nousi epäilys siitä, ettei pänttääminen ylioppilastutkintolautakunnan “luullun” ymmärtämisen kokeen tuloksiin vaikuttanut pätkääkään.

Vastausten epämääräiset sanamuodot kun noudattivat täysin omaa logiikkaansa, jonka ymmärtäminen ei riippunut kielitaidosta. Lapsuudenhuonetta siivotessani heitin kokonaisen oppikirjasarjan verran biologian muistiinpanoja pois. Vanhentuneet historiankirjat saivat kyytiä. En lukisi niitä enää ikinä. 

Silti tuntuu epäreilulta hokea, ettei ylioppilaskirjoituksilla ole väliä. Lukiossa minua eivät auttaneet ympärillä toistuvat vakuuttelut siitä, että ylioppilaskirjoitukset eivät määritä elämää tai minua ihmisenä. Ei kukaan kysele tuloksia aikuisena.

Eipä, paitsi yliopistot ja muut mahdolliset tulevat opiskelupaikat. Lukioaikaiset ainevalinnat ja erityisesti niiden poisvalinnat määrittävät helposti sitä, minne päätyy hakemaan, vaikka muitakin väyliä korkeakouluopintoihin yhä on. Vasta ajan myötä olen oivaltanut, että yhteinen eväsretki jatkuu jokaisen omana seikkailuna. 

Enemmän kuin neuvoja ylioppilaskirjoituksiin olisinkin kaivannut neuvoja siihen, miten valmistautua kirjoitusten jälkeiseen elämään. Ehkä päivän verran valkolakki päässä tuntui siltä, että tässä sitä ollaan, valmiina, mutta tuttu epävarmuuden tunne alkoi vähitellen kaihertaa uudelleen.

Lakki ei toiminut lajitteluhattuna, joka olisi kertonut, minne minun seuraavaksi olisi kannattanut suunnata. En ollut valmistautunut valmistumiseen. Jo peruskoulun puolella valmistautui lukioon, lukiossa yliopistoon ja yliopistossa, niin, minne? Kukaan ei kehottanut valmistautumaan valmistumisenjälkeiseen aikaan. 

Kuuluin itse niihin, jotka eivät lukiossa tienneet minne halusivat jatkaa. Päädyin siksi lukemaan tuhdin sekametelisopan eri kursseja. Sitä en muuten kadu.

Pikemminkin on ikävä sen yleissivistyksen laajuutta, joka lukiosta oli mahdollista saada. Sai kirjoittaa enemmän kuin yhden aineen, eikä yhdenkään sisällä tarvinnut erikoistua tietylle alalle. Vasta yliopisto pakotti minut oikeasti valitsemaan läväyttämällä vaihtoehtojen spektrin päin näköä.

Pieni eksyminen opintopolulle lamaannutti. Näin paljon opinto-ohjelmia, joista en ole koskaan kuullutkaan! Niin paljon asioita, joita en koskaan tule oppimaan. Pelkästään Turun yliopistossa on kahdeksan tiedekuntaa, joista jokainen tarjoaa muutamasta vaihtoehdosta yli kymmeneen eri tutkintolinjoja. Niitä selatessa kasvoi tunne siitä, että valinnat lukiossa olivat loppujen lopuksi aika helppoja. 

Päädyin lukemaan oman (ensimmäisen) kandidaatintutkintoni Tanskassa puoleksi sattuman takia. Niinkin kaukana etelässä olin suomalaisena hieman eksoottinen ilmestys. Vielä kummallisemmaksi olemassaoloni teki se, että olin jatkanut yliopistoon suoraan lukiosta.

“Miksi?”: tanskalaiset kysyivät. “Miksi ei?”: vastasin. Olin kyseenalaistamatta kasvanut malliin, jonka mukaan lukiosta täytyi jatkaa suoraan eteenpäin.

Kiitos tanskalaisten, minusta on tullut välivuosien ja itsensä etsimisen puolestapuhuja. On okei kokeilla monenlaista ja jättää kesken. Juuri keskeneräisyyden sietäminen ja työstäminen on itse asiassa kullanarvoista. 

Valmistuin kandiksi, sittemmin filosofian maisteriksi enkä sittenkään tiennyt mikä minusta oli tullut. Matkan varrella olen kuitenkin tavannut erilaisia opiskelijoita erilaisista elämäntilanteista. Olen jo valmistautunut siihen, ettei minusta oikeasti koskaan tule valmis.

Silti varmuuden tunne siitä, että jonain päivänä löydän vielä itseni työelämästä kasvaa uhkaavasti, kävi miten kävi. Ajatukset uraputken mutkista ja haaroista tuntuvat jopa helpottavilta. On edelleen okei kokeilla monenlaista ja vaihtaa suuntaa. 

Pian penkkarirekat ajavat taas ohitseni. Aion vilkuttaa ja toivottaa hyvää matkaa. Kenties tapaan jonkun naamiaisasuisista abeista vielä kurssikaverinani, sillä viime syksynä aloitin uudestaan biologian pilttinä täällä Turun yliopistossa.

Tervetuloa, tuleva yliopistolainen! Meillä riittää varmasti puhuttavaa, ylppäreistä ja valinnanvaikeudesta, erilaisiin koitoksiin valmistautumisesta ja valmistumisesta, joka ei lopu. 

Sitä ennen arvon kokelas, tässä ne ainoat vinkit, jotka voin antaa sopraanon rintaäänellä: panosta penkkarilakanoihin, joista voit olla ylpeä ja joiden ansiosta voit tulevina vuosina lempeästi ylenkatsoa seuraavien polvien tekeleitä.

Opiskele, kertaa, mutta kohtuudella. Nauti siitä, että olet tämän kerran huomion keskipisteenä. Yllät otsikoihin. Minkälaisia soveltavia kysymyksiä tai kenties kömmähdyksiä kokeisiin on tällä kertaa lipsahtanut?

Valmistaudu juhlapäivänäsi päivittelemään sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Olithan vasta vauva aivan äskettäin ja yhtäkkiä valmis ylioppilas!  

Ennen kaikkea tee parhaasi, jottet olisi ihan liian valmis.