Julia Siimento
Medialukutaito on päivän sana. Kyseinen kriittistä ja vastuullista median arviointi-, ymmärrys-ja käsittelykykyä kuvastava termi nousee esiin niin poliitikkojen puheissa, asiantuntijoiden lausunnoissa, opetussuunnitelmissa, kahvipöytien keskusteluissa ja iltalehtien otsikoissakin.
Itse kukin auktoriteetti painottaa vuorollaan, kuinka tärkeää on muistaa olla kriittinen mediaa kohtaan, ymmärtää faktojen ja mielipiteiden ero, ottaa vastuu tiedon levittämisestä, kyseenalaistaa saamansa tieto, tarkistaa tietolähteiden ja uutisten luotettavuus ja näin edelleen. Voisikin jopa sanoa, ettei tietoa kannata juurikaan ottaa vastaan kyseenalaistamatta, ja aina tulee soveltaa edes vähäsen sitä kuuluisaa kriittistä ajattelua.
Nykypäivänä enää perinteinen “luin uutiset ja uskon, mitä niissä sanotaan” ei valitettavasti riitä.
Medialukutaidolla siis todellakin on tärkeä roolinsa. Sillä ei ole merkitystä vain esimerkiksi sosiaalista mediaa selatessa, vaan lähestulkoon kaikkialla -esseitä, mielipidetekstejä, kannanottoja, kolumneja, uutisia tai vaikkapa pakinoita lueskellessa, poliitikkojen, asiantuntijoiden, opettajien, tuttavien tai ventovieraiden puheita kuunnellessa sekä videoita, elokuvia tai mainoksia katsellessa.
Medialukutaitoa voisikin kutsua yhtä lailla kansalaistaidoksi, kuin vaikkapa ruoanlaittotaitoa.Eräs kriittisen tärkeä näkökulma medialukutaitoon onkin sen tehtävä demokratian toteutumisen kannalta. Kuten varmasti jokainen tietää, on kansalaisten osallistuminen yhteiskunnalliseen toimintaan ja päätöksentekoon aivan kansanvaltaan perustuvan valtiojärjestyksen ytimessä.
Tämä vaatii tietysti olennaisten vapauksien ja oikeuksien toteutumisen sekä oikeusvaltioperiaatteen noudattamisen lisäksi julkiselta vallalta avoimuutta, luotettavuutta ja paikkansapitävän informaation jakamista, medialta puolueettomuutta ja vallan vahtikoirana toimimista sekä kansalaisilta kykyä kriittiseen ajatteluun sekä halua toimia aktiivisesti yhteiskunnan eteen.
Medialukutaidolla ja erityisesti disinformaation tunnistamisen taidolla tässä puolestaan on oma jalansijansa siinä vaiheessa, kun kansalaisten tulisi kyetä muodostamaan mielipiteitään ja esimerkiksi tekemään äänestyspäätös saamansa informaation perusteella. Kansalaisten tulee myös ottaa vastuuta jakamansa tiedon oikeellisuudesta: disinformaation eteenpäin jakaminen pahentaa tilannetta ja voi luoda jopa merkittävän uhan kansalliselle turvallisuudelle.
Esimerkkinä tästä toimii vaikkapa Ukrainan sota ja Venäjän tehokas tiedon manipulointi, propaganda ja disinformaation levittäminen, joiden myötä on noussut merkittävä uhka ihmisten sananvapautta, lehdistönvapautta ja demokratiaa kohtaan. Sisäministeriön alkuvuodesta julkaisema kansallinen riskiarvio toteaa, että disinformaatiota on levitetty hallituksen päätöksistä, kansalaisten olosta ja kohtelusta sekä viranomaistoiminnasta, ja jopa Suomen historiaa koskevia faktoja on vääristelty.
Ongelmaksi tämä disinformaatio siis tietysti muodostuu, kun kansalaiset alkavat tietämättömänä jakamaan vääristeltyä tietoaeteenpäin. Näin yhteiskunnan levottomuus ja polarisoituminen kiihtyy, ja Suomessa tunnetusti korkealle asettunut luottamus instituutioita kohtaan voikin alkaa rapautumaan.
Disinformaation määrää voi olla haastava hahmottaa, sillä se on todennäköisesti paisunut jo ällistyttäviin mittoihin. Ylipäätään datan ja informaation määrä on muutenkin kasvanut räjähdysmäisesti, ja sen on arvioitu tuplaantuvan joka vuosi -vuonna 2022 arkistoitiin noin 3,5 tsettatavua, ja arvioiden mukaan 2030 arkistoitavaa dataa voi olla yli 18 tsettatavua.
Tsettatavu tuskin on kovin monelle tuttu termi, mutta luvun perään tulee 21 nollaa. Eli ei mistään ihan pienestä datamäärästä kyse. Arvioiden mukaan tuotamme päivittäin noin 95 miljoonaa Instagram-postausta, 500 miljoonaa twiittausta, 65 miljardia Whatsapp-viestiä ja yli 300 miljardia sähköpostiviestiä. Tämä valtava määrä dataa sisältää väistämättä myös paljon disinformaatiota.
Lisäksi disinformaation tuottaminen ei ole enää yksittäisten henkilöiden näppäilyä, vaan automatisoitua ja systemaattista toimintaa, joka vain jatkaa kasvuaan koneälyoppimista ja tekoälyä hyödynnettäessä. Arkinen esimerkki tästä ovattasaisin väliajoin puhelimeen kilahtelevat huijausviestit, joita on toisinaan hyvin haastavaa erottaa oikeasta.
Disinformaatiota eivät kuitenkaan levitä pelkästään trollitehtaat tai Venäjän kaltaiset terroristivaltiot, vaan toisinaan jopa poliitikot. Kiintoisaa on seurata etenkin vaalien alla, kuinka Yle ja muut faktantarkistusta harjoittavat tahot todella löytävät poliitikkojen puheista välillä merkittäviäkin virheitä.
Muutama lukuvirhe sinne tai tänne, mutta oli hieman ironista seurata eduskuntavaalien alla, kuinka yksi toisensa jälkeen politiikan kärkinimet lipsuivat totuudesta: esimerkiksi Harry Harkimo totesi Suomesta puuttuvan 7 000 sairaanhoitajaa, ja vuoden lopussa tarvittavan 10 000 lisää -joka ei pidä THL:n seurannan perusteella lähellekään paikkaansa. Puolestaan Petteri Orpo totesi työllistymisen nousevan merkittävästi työttömyysturvan loppuvaiheessa, jokaei myöskään ole täysi totuus.
Samaa tapahtui kuntavaaleissakin: esimerkiksi Li Andersson totesi tuolloin Suomen käyttävän miljardi euroa vähemmän vanhusten palveluihin muihin Pohjoismaihin verrattuna. Sekään ei pidä paikkaansa.
Joskus poliitikot käyttävät myös lähteitä, joita ei voida pitää kovin riippumattomana. Tällöin faktantarkistusta ei ole niin suoraviivaista toteuttaa.
Esimerkiksi Sanna Marin käytti vaalien alla toisinaan Suomen ammattiliittojen keskusjärjestö SAK:n laskelmia, joita ei voida riippumattomaksi lähteiksi laskea. Aina sisällössä ongelmana ei ole vääristellyt faktat, vaan esimerkiksi puolueellisuus. Muun muassa uutisia tuottavat lehdet tai verkkosivustot ja uutisia varten haastatellut henkilöt voivat edustaa tiettyä poliittista ideologiaa tai maailmankuvaa.
Jos tätä seikkaa ei tuoda ilmi, lukijaa johdetaan harhaan piilotetun agendan avulla. Ongelma pahenee, jos lukija ajautuu lukemaan puolueellisia medioita kerta toisensa jälkeen ymmärtämättä, että sisältö ei ole objektiivista. Mielenkiintoni aiheeseen heräsi luettuani viime syksynä Katleena Kortesuon Journalismin Kuolema -teoksen, joka suhtautui nykypäivän journalismiin ihailtavan kriittisesti.
Kortesuo esitti taitavasti argumentteja tietynlaisesta kriisistä, josta suomalainen journalismi on vuosien saatossa alkanut kärsiä enenevissä määrin sisältöjen objektiivisuuden ja neutraalisuuden murentumisesta aina joidenkin toimittajien ja medioiden puolueellistumiseen. Surullinen esimerkki löytyy jopa Yleisradiosta, joka puolueettomana, verovaroin rahoitettuna mediana tunnetaan.
Yleisradion puolueettomuus on päätynyt kritiikin kohteeksi sen esitettyä poliittisia aktivisteja jutuissaan joko asiantuntijoina tai satunnaisina kansalaisina. Kyseessä on oikein oppikirjaesimerkki puolueellisuuden piilottamisesta.
Valitettava kansalaisten medialukutaidon rappeutumista voimistava tekijä on rajattujen, poliittisten kuplien muodostuminen ja niissä levitettävä valheellinen tieto. Kun ajatuksia ja tietoa vaihtaa vain samanmielisten kanssa, on alttiimpi disinformaatioon uskomiselle ja sen levittämiselle. Tällaisiä syntyy esimerkiksi poliittisesti aktiivisten piireissä, mutta myös ihan tavallisissa, arkisissa kuppikunnissa.
Isoa roolia tässä näyttelee lisäksi sosiaalisen median algoritmit, kun oma etusivu täyttyy vain omaa näkemystä tukevista julkaisuista ja samanmielisten ihmisten letkautuksista, ei välttämättä tilanteessa tajua kyseenalaistaa tiedon oikeellisuutta. Voi syntyä myös harha, että kaikki vastakkaista näkemystä edustavan henkilön julkaisema sisältö onkin valheellista disinformaatiota. Näin ennakkoluulot ja vastakkainasettelulle rakentuva kulttuuri vahvistuvat, ja tämä jos jokin on uhka demokratialle.
Mielenkiintoinen näkökulma medialukutaidosta puhuttaessa on myös psykologinen puoli. Monesti tahdomme uskoa, että se mitä luemme, pitää todella paikkansa. Törmäsin hiljattain itse Twitterissä kuvaan ala-asteikäisistä katsomassa liikuntasalissa luentoa aiheesta ”Onlyfans urapolkuna”.
Ehdimpä siinä jo triggeröitymään, että miten tämä maailma nyt tällaiseksi on mennyt, että lapsillekin jotain Onlyfansin perustamista suositellaan. Onneksi tajusin vilkaista kuvaa vähän tarkemmin. Muokattuhan se oli.
Tästäkin kuitenkin huomasin, kuinka valtava merkitys sillä hetken tunnekuohulla disinformaation leviämisessä on. Kun ärsytyksessä tai muussa voimakkaassa tunnetilassa ei ajattele rationaalisesti, lopputulos voi olla esimerkiksi holtiton disinformaation levittäminen.
Tietyt psykologiset mekanismit vaikuttavat medialukutaitoomme, ja niistä onkin hyvä olla tietoinen. Yksi olennainen on esimerkiksi lumetotuusvaikutus, jolla tarkoitetaan ihmisen alttiutta uskoa mitä tahansa, kunhan sitä vain toistetaan tarpeeksi. Näin ollen esimerkiksi kuplautuminen ja X:n kaltaisissa palveluissa pyöriminen algoritmin syöttäessä juuri omaa näkemystä tukevaa sisältöä on hyvin vahingollista ja voi aiheuttaa lumetotuusvaikutuksen suurellekin joukolle.
Kun kymmenet, sadat ellei tuhannetkin julkaisut hokevat samaa mantraa, on omaa käsitystä enää hankala lähteä oikaisemaan. Toinen medialukutaidon kannalta olennainen psykologinen efekti on uskomusten pysyvyys. Ihmisen on hankala olla uskomatta ensimmäiseen kuulemansa tietoon, vaan monesti siinä pitäytyy kiinni sen aiheuttaman voimakkaan tunnereaktion vuoksi.
Puolestaan väärän tiedon korjaaminen ei enää aiheuta tarpeeksi voimakasta tunnereaktiota, joten ensimmäisenä kuultu tieto jättää ns. “uskomuskaiun”, eli negatiivisen käsityksen, voimaan. Näin ollen esimerkiksi lehtien oikaisut eivät aina riitä väärän tiedon korjaamiseen tarpeeksi hyvin.
Tästäkin löytyy oiva esimerkki -kesän lopulla Ilta-Sanomat uutisoi virheellisesti Elina Valtosen ja Sari Essayahin kannattaneen Junnilan aloitetta Waffen-SS-sotilaiden perinneyhdistykselle myönnettävästä 45 000 euron lisärahoituksesta. Väitehän ei missään määrin pitänyt paikkaansa, mutta virheellinen uskomus jäi osittain elämään joidenkin alkuperäisen otsikon lukeneiden keskuudessa. Kaikenlaisia näkökulmia siis liittyy medialukutaitoon, ja disinformaation keskellä eläminen vaatii itse kultakin malttia ja älykkyyttä. Uskon, että kuitenkin sivistyneen, länsimaisen demokratian kansalaiset ovat samaa mieltä siitä, että demokratiaa tässä ei kukaan ainakaan toivottavasti halua lähteä rapauttamaan.
Siksi vaihtoehtona on vain ja ainoastaan medialukutaidon kehittäminen. Kiinnitä siis mediassa seikkaillessasi huomiota esimerkiksi sisällön ristiriitoihin, erikoisiin konteksteihin, mahdollisesti harhaanjohtavaan sisältöön ja ilmoitettuihin tai ilmoittamatta jätettyihin lähteisiin.
Venytä myös kuplasi rajoja, älä jaa informaatiota ennenkuin perehdyt siihen huolellisesti ja toimi ylipäätään vastuullisesti. Näin pääset jo pitkälle, ja näytät samalla mallia muille.
