Olavi Partanen

Alunperin minun tuli kirjoittaa tämä essee gradun kirjoittamisesta ja siihen liittyvistä lieveilmiöistä.

Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, että minun olisi vaikea keksiä aiheesta mitään sinänsä merkittävää sanottavaa. Lukijan mielenkiintoa on vaikea pitää yllä kirjoittamalla mieleeni juolahtaneista aiheista, kuten gradun yhteiskunnallisesta arvosta.

Mutta tulin oikeastaan maininneeksi tässä tekosyyn. Oikeasti en vain viitsinyt alkaa työstämään tekstiä sen vaatimalla paneutuneisuudella. Aiheesta olisi varmasti voinut keksiä jotain mielekästä sanottavaa. Aina tuli vain jotain ei mielenkiintoisempaa, ei hyödyllisempää, ei parempaa, vaan jännittävämpää eteen.

Jotain, joka saisi mieleni hetkeksi pois kirjoitustyöstä. Jotain, joka tuottaisi hetken mielihyvää. Ja merkillistä kyllä, tämä samahan pätee itse asiassa sen gradunkin kirjoittamiseen. Ehkä siis kirjoittamisessa itsessään on jotain, joka sitoo kaikki tekstilajit yhteen. Ehkä koin jotain, jolla on kaikupohjaa muissakin opiskelijoissa kuin minussa.

Sehän on sinullekin tuttu ilmiö, nimittäin lykkääminen. Lykkääminen, joka tunnetaan myös vitkasteluna on selvästi aikamme opiskelua kuvaava asiakokonaisuus. Siitä kertoo muun muassa alkuvuoden Hesarin pitkä juttu lykkäämisestä.

Me vitkastelijat -nimisessä artikkelissa todetaan, että ylivoimaisesti suurin osa korkeakouluopiskelijoista tunnistaa itsessään lykkääjän. Sitäkin tutumpi ilmiö se on sinulle, joka on saanut lukea hetki sitten varsin ansioikkaan Tylkkärin kolumnin lykkäämisestä.

Sen kirjoittaja puolustaa omaa tapaansa jättää asioiden tekeminen viime tippaan. Näin itsekin tapasin tehdä opiskelujeni alkuvaiheessa, mutta samalla tavalla ei voi jatkaa gradua työstäessä.

Gradua on pakko työstää aktiivisesti kuukausikaupalla. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta olen oikeutettu lähestymään lykkäämistä omasta opiskeluvaiheestani eli loppusuorasta. Tulokulmastani käsin miellän lykkäämisen käsitteeksi, jonka mukaan minä lykkään jonkin sellaisen asian tekemisen väliaikaisesti tulevaisuuteen, vaikka tiedän, että minun täytyisi tehdä nyt tai olisi jo pitänyt alkaa tehdä jotain sen eteen.

Lykkääminen on määritelmäni mukaan aina eettisesti väärin, koska lykkääminen sinänsä ei välttämättä ole väärin tehty. Esimerkiksi jos herään kuumeisena, on järkevämpää toipua ensin ja tehdä gradua vasta sitten. Täten lykkäämiseen liittyy myös valinnanvapaus lykätä tekeminen tuonnemmaksi. Koska lykkäämisessä on kyse itseaiheutetusta, vapaavalintaisesta turhautumista, lykkääminen saattaa tuntua järjenvastaiselta.

Miksi laiminlyödä omia tavoitteitaan? Miten näin on edes mahdollista toimia? Siksi, että tiettyjen tavoitteiden saavuttaminen koostuu viikoista, päivistä, tunneista, yksittäisistä hetkistä. Ajatellaanpa pitkän aikavälin tavoitteita, kuten sitä, että haluaa saavuttaa paremman fyysisen kunnon.

Jos jättää kerran menemättä lenkille, on helppo ajatella niin, että eihän nyt yksi löhöilypäivä vaikuta mahdollisuuteen saavuttaa hyväkuntoisuus. Siispä on houkuttelevaa tehdä tänään poikkeus sääntöön ja siirtää huomiselle se, minkä saavuttaminen välittömästi tuntuu rankalta.

Niin kauan kuin tavoite on edelleen toteutettavissa, tänään voi tehdä poikkeuksen luopumatta tavoitteesta. Mutta jos poikkeuksesta tulee sääntö, tavoitetta ei koskaan saavuteta. Näin ollen lenkkeilyn tai gradun lykkääjä on vapaamatkustaja omalla kustannuksellaan.

Vapaamatkustamista voi harrastaa myös siten, että sillä on kauaskantoisesti hyviä seurauksia, mikä on tuttua meille kaikille vaikkapa koulun tai yliopiston ryhmätöistä. Jos on alusta asti selvää, että jotakin omaa ryhmässä kiinnostaa työn tekeminen enemmän kuin itseä, on helppo ottaa vähän löysästi. Kukin ryhmässä saa joka tapauksessa saman arvosanan.

Mutta entä jos on ainoastaan yksi vapaamatkustaja omien tavoitteiden suhteen? Hän pitää tavoitteen saavuttamisen mielessään, mutta hän ei tee juuri nyt mitään sen saavuttamiseksi. Jos hän toimii toistuvasti kuten ”juuri nyt”, hän paneutuu väistämättä harvoin tehtäväänsä ja täten epäonnistuu pitkän tähtäimen suunnitelmassassaan.

Oletan lykkäämisen määritelmässäni, että suurin haaste pitkän aikavälin tavoitteen saavuttamisessa liittyy tavoitteellisen toiminnan aloittamiseen. Lykkääjällä on aikomus toteuttaa tavoitteensa. Hänellä on vapaus toimia tavoitteensa mukaisesti, mutta hän välttää aikomuksensa toteuttamista.

Aloittamatta jättäminen viittaa sekä siihen, että laiminlyö tavoitteellisen toiminnan – gradun lykkääminen vaikka haluaa saada tutkinnon – että tavoitteen suhteen haitallisen toiminnan jatkamisen – sohvaperunointi , vaikka tavoittelee parempaa fyysistä kuntoa. Ilmiötä on tutkittu tieteellisestikin, erityisesti lykkäämisen kohteesta koettua vastenmielisyyttä suhteessa todennäköisyyteen, että henkilö päätyy lykkäämään tehtävänsä.

Näiden välille on havaittu vahva yhteys, jonka ajatellaan johtuvan houkuttelevien pitkän aikavälin seurausten ja vähemmän houkuttelevien lyhyen aikavälin seurausten välisestä pallottelusta. Lykkääjä voi esimerkiksi vakaasti aikoa noudattaa lenkkeilysuunnitelmaa pysyäkseen hyvässä fyysisessä kunnossa, mutta päätöksentekohetkellä hän päättää jäädä makaamaan sohvalle.

Tämä on lyhyessä katsantokannassa houkuttelevampi vaihtoehto. Saman on todettu pätevän akateemisten tavoitteiden, kuten gradun, täyttämiseen.

Lykkäämiseen sisältyy toinenkin haaste aloittamisen vaikeuden lisäksi. On yhtä lailla yleistä, että lykkääjä ei osaa olla ajautumatta tarpeettomien häiriötekijöiden vietäväksi. Opiskelija voi esimerkiksi alkaa hahmotella gradua, kunnes hänen huomionsa kohdistuu muualle ja hän lykkää toiminnan jatkamista selaamalla feedit tai Netflixiä.

Mitkä ovat syyt tällaiseen viivyttelyyn? Tavoitteelliseen toimintaan kohdistuvat tutkimukset käyttävät tässä kohdin riittämättömän tavoitesuojan käsitettä, joka tarkoittaa selkokielellä puutteellista itsekuria. Sillä viitataan tässä yhteydessä pitkän tähtäimen tavoitteiden suojaamiseen muilta kilpailevilta ja päällekkäisiltä ärsykkeiltä.

Kun tavoitepyrkimys on kauaskantoinen, sitä on suojattava mahdollisesti häiritseviltä ärsykkeiltä, jotka voivat olla sekä sisäisiä (esim. ahdistuneisuus, väsymys tai ylikuormittuneisuus) että ulkoisia (häiriötekijät ja houkutukset).

Pitkällä katsantokannalla lykkääminen voi johtaa hyvin haitallisiin seurauksiin, kuten huonoon terveyteen, olemattomiin säästöihin ja keskeneräiseen tutkintoon. Koska nämä seuraukset ovat hyvin tiedossamme, etsimme usein strategioita, joilla voimme estää lykkäämiseen kietoutuvia kiusauksia. Mitkä ovat sitten parhaita tapoja välttää lykkäämistä?

Kuten olen tähän asti pohtinut, lykkääminen liittyy tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseen. Siksi sitä voi ajatella tavoitteiden pilkkomisen kautta. Sainkin ensimmäisessä yhteisessä graduseminaarissa vinkin, että ei välttämättä kannata yrittää kirjoittaa yhtä kokonaista gradua, vaan yksittäisiä kirjoituksia, joiden kokonaisuus on yhtä kuin gradu.

Kun saa yhden osan valmiiksi, käynnistynee dominoefekti. Toinen yleinen tapa lykkäämisen välttämiseksi on mullistaa oma ajattelutapa. Siten ajateltuna lykkäämisessä on kyse negatiivisesta ajatuskierteestä: vaikka tiedän, että minun pitäisi tehdä toisin, toimin silti päinvastaisesti.

Tehdessäni pohjustusta tämän esseen laatimiseksi satuin löytämään esseen, joka käsittelee lykkäämistä juurikin ajattelemisen ongelmana. Siinä kirjoittajan mukaan suurin sysäys siihen, että hän sai gradunsa valmiiksi, oli työnteon vimman löytäminen negatiivisen ajatuslähteen sijaan positiivisesta ajatuslähteestä käsin.

Vaikka hän silti jäi epäilemään kykyjään saada gradunsa valmiiksi, epäilykset eivät johtaneet turtumiseen. Sen sijaan hän keskittyi siihen, mitä oli tekemässä ja miten oli edistynyt. Ei siihen kuinka paljon oli vielä tekemättä. Työskentely positiivisesta tilasta käsin muutti hänen mukaansa kaiken.

Sen sijaan, että hän olisi tullut häkeltyneeksi tehtävän massiivisuudesta, häntä lohdutti tieto siitä, että jokainen edistysaskel merkitsi vääjäämättä työn loppuunsaattamista. Tämä vähensi huomattavasti ahdistusta. Antoi mahdollisuuden työstää gradua eteenpäin. Kyse oli todellakin mielenkäytöstä. Siitä, että päättää ajatella toisin.

Yleisimmät tavat lähestyä lykkäämisen taklaamista liittyvät siis tavoitteisiin ja ajattelumallien muutoksiin. Kuitenkin väitän, että nämä lähestymistavat ovat eri syistä vääriä. Aloitetaan tavoitekeskeisyydestä. Harva meistä asettaa tavoitteita itselleen muuten vain, ihan läpällä.

Tarkoituksena on niiden saavuttaminen. Mutta tavoitteet eivät sinänsä kytkeydy tavoitteiden saavuttamiseen, vaan ne ovat seurausta tietynlaisesta tekemisestä, pitkäjänteisestä, systemaattisesta työnteosta. Ei ole mieltä kuvailla tällaisen systeemin rakentamista, joka koostuu lukemattomista arkisista valinnoista.

Meille toimivat erilaiset rytmit ja tavat. Pointtini on kuitenkin se, että kannattaa rakentaa arjesta systeemi, joka tuottaa vääjäämättä hyviä tuloksia. Lopulta se tuottaa myös gradun. Väitteeni on linjassa myös sen kanssa, että lykkäämisessä ei ole kyse ajattelun ongelmasta.

Tavoitteiden asettaminen on itsessään ajattelua, ja systeemit eivät rakennu ajattelun varaan, vaan toisteisiin, pitkälti automaattisiin tekoihin. Tätä mielestäni Johann Wolfgang von Goethe tarkoitti vastauksellaan kysymykseen, oliko hän elänyt onnellisen elämän. Onhan minulla ollut onnellinen elämä, mutta en muista yhtä ainutta onnellista viikkoa.

Siinä, että me opiskelijat ajattelemme ja näköjään myös kirjoitamme paljon lykkäämisestä, lienee jokin laajempi viesti. Lykkäämisen ajattelemisessa kun on kyse pitkälti tulevaisuudenhuolesta, ja sitähän me opiskelijat leimaavasti podemme. Ajattelemme paljon omaa tulevaisuuttamme. Kurssien ja lopputöiden tekemistä. Myös suomalaisen yhteiskunnan ja maapallon tulevaisuutta.

Sitä vartenhan olemme yliopisto-opiskelijoita. Tulevaa varten. Mutta tulevaisuus, koska sitä ei voida vielä havaita, sisältää paljon epävarmuutta.