Milloin minusta tulee aikuinen? Oikea aikuinen?

Lapsena parikymppiset olivat kiistatta aikuisia. Kuvittelin, että 20 vuoden kypsässä iässä minulla olisi omia lapsia, oma koti, ehkä jopa koira ja kaikki muut aikuisuuden kliseet.

Pieni lapsi toki hahmottaa maailmaa lähtökohtaisesti vinksahtaneesti. Tuntuivathan päiväkodin keinujen hurjapäiset eskarilaiset hirvittävän vanhoilta, kun he aloittaisivat seuraavana syksynä koulun.

Äitini nauroi minulle taannoin, kun jossakin keskustelussa viittasin hänen ikäpolveensa aikuisina. Etkö sinä sitten ole aikuinen? Hyvä kysymys.

Totta kai olen aikuinen. Olen 24-vuotias. Opiskelen yliopistossa. Muutin lapsuudenkodistani omilleni viisi vuotta sitten. Hoidan laskuni ja käyn töissä. Usein en kuitenkaan tunne itseäni aikuiseksi.

Sijoitan itseni jonnekin epämääräiseen nuoruuteen, täysi-ikäistymisen ja sen oikean aikuisuuden välimaastoon. Termi nuori aikuinen resonoi. Se ottaa jotain aikuisuudesta pois. Vähentää vastuuta ja antaa aihetta odottaa vielä lopullista aikuisuutta.

Eihän tuossa ollut mitään järkeä.

Mitä asioita aikuisuuteen kuuluu? Akkuporakoneen omistus? Jos meillä täytyy laittaa taulu seinään, joudun soittamaan isälleni tai vaarilleni, sillä huushollistamme ei löydy kapinetta, jolla saisi aikaan reiän kiviseinään. Oma sanomalehtitilaus? Luen äitini jakamilla tunnuksilla Helsingin Sanomia.

Toisaalta äiti katsoo minun maksamillani tunnuksilla HBO:ta. Ehkä asiassa on jonkinnäköinen tasapaino.

Kahvin juonti? Ei kiitos. Omistusasunto? Juu, katsellaan asiaa myöhemmin. Nuorten ensiasunnon ostajien määrä ei varsinaisesti ole ainakaan räjähdysmäisesti kasvussa.

Ajokortti? Moni suorittaa sellaisenkin siinä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja huristelee muutaman kilometrin aikuisuuden sille puolen. Itselläni on tämä operaatio vielä niin sanotusti työn alla. Teoriatunnit olen aloittanut! Aikuisuuden liikennesäännöt siis alkavat hahmottua.

Valmistuminen? Palataan vaikka asiaan sitten joskus.

Haahuileminen on kai tälle sukupolvelle ominaista. Omaa paikkaa etsitään. Omaa juttua kokeillaan montakin kertaa, kun halutaan olla varmoja siitä, että tulee täysosuma.

Meillä on aikaa enemmän kuin vaikkapa isovanhemmillamme, jotka oikeasti minun ikäisinäni pyörittivät jo kovaa vauhtia kotia.

Toisaalta eivät ne oikeatkaan aikuiset kovin aikuisilta näytä kun avaa Twitterin, anteeksi Äksän. Se vaikutta varsinaiselta aikuislasten temmellystarhalta, johon tarvittaisiin holhousta ja huolenpitoa.

Pyydäpäs nyt anteeksi. Tuo ei ollut kivaa käytöstä. Näetkö? Toiselle tuli nyt tosi paha mieli.

Aikuisuus on mielentila, päätän. Mutta mielikuvissani vähän harmaa, sellainen virastonvärinen. Tai sitten vauvanruoanruskea. En ole siihen ihan vielä valmis.

Helmi Henell

toimitusharjoittelija

Turun ylioppilaslehti