Arvi Seesjärvi  

Pradon ranta, Marseille, Etelä-Ranska. 15. toukokuuta 2023. On myöhä. Pimeä on jo ottanut kaupungin syleilyynsä. Istuskelemme aallonmurtajalla veljeni kanssa nautiskellen viiniä ja juustoa. Kuohuva musta meri levittäytyy edessä. Se yhdistyy lähes saumattomasti mustaan tähtien puhkomaan taivaaseen. Seitsemän sekunnin välein välähtää majakan valokeila, joka piirtää synkkään massaan horisontin. 

Kohta on viinipullo tyhjennetty, juustot syöty ja alkaa ramaista pitkän päivän jälkeen. Saavuin itse samana päivänä Mulhousesta itä-Ranskasta ja pikkuveljeni Roomasta, joten kilometrejä on taitettu. Hostellia meillä ei kuitenkaan ole. Onneksi on lämmin, eikä yöllä pitäisi sataa. Molemmilla on makuupussit ja -patjat juuri tällaista tilannetta varten.  

Käyn tiedustelemassa rannan puskista majoituspaikkaa. Suurin metsäpusikko on noin 70 metriä pitkä ja 30 metriä leveä kaistale harvaa ja matalaa havupusikkoa. Pusikko on kuitenkin jo asutettu. Kolme telttaa muodostavat kodittomien leirin, jonka edustalla on ostoskärryt, kertakäyttögrilli ja kasat epämääräistä roinaa.  

Leiristä ryntää räksyttäen kaksi koiraa. Varjoissa istuva ukkeli murahtaa niille jotakin ranskaksi. Koiriin tottuneena en säikähdä kerberoskaksikkoa, mutta tuumin, että parempi olla häiritsemättä paikallisten asumuksia.  

Jatkan tiedustelua parinsadan metrin päässä sijaitsevaan pusikkoon. Pusikko on tyhjä, mutta myös pienempi ja suojattomampi. Se ei tarjoa lainkaan sääsuojaa ja siihen pystyy kävelemään joka suunnasta. Ei ole parempaakaan vaihtoehtoa, joten levitämme patjat ja käymme yöpuulle.  

Jotta ei olisi liian mukavaa, astun vielä sukkasillani mojovan kokoiseen ruoansulatuksen jälkituotteeseen, josta en ole varma onko edes koiran. Sukanvaihdon ja makuupussin putsaamisen jälkeen kääriydyn makuupussiin. Löyhkä viipyilee sieraimissa, autot huristavat rantaraittia 30 metrin päässä ja viereisen parkkipaikan valot loistavat puiden oksien välistä.  

Puristan kädessäni retkeilyveistä ja vaivun katkonaiseen uneen. Havahdun välillä katsomaan ympärilleni. Hyvä, veli on vieressä, kukaan ei ole vienyt kamoja, eikä kukaan ole tulossa ryöstämään. Mitään ei tapahtunut, eikä muinakaan viitenä yönä, jotka nukuin ulkona. Kaksi yötä Marseillessa, kaksi Firenzessä ja yksi Mulhousessa.  

Matka alkoi Berliinistä, jonne lensimme pikkuveljeni kanssa kolmas päivä toukokuuta. Kumpikin halusi tehdä itsenäisen interrail-reissun, mutta Berliinissä ja Marseillessa kävimme yhdessä. Yhdistin reissuuni vierailut kahden vaihdossa olevan ystäväni luo Saksan Münsteriin ja Ranskan Bordeauxiin. Lukiokaverini asuu Englannissa, Yorkissa, jossa kävimme kahden muun lukiokaverin kanssa. Se yhdistyi kätevästi matkasuunnitelmiin. Skotlantiin ja Italiaan matkustin yksin.  

Oli hauska huomata, miten tietyt stereotypiat näkyivät katukuvassa. Saksassa, jopa 3,8 miljoonan asukkaan kuhisevassa Berliinissä, ihmiset odottivat kuuliaisesti punaisissa valoissa, vaikka katu oli tyhjä. Poikkeuksena sääntöuskovaiseen ja järjestelmälliseen saksalaiseen yhteiskuntaan on huonoon kuntoon päästetty rautatieverkosto. Se aiheuttaa alinomaa myöhästymisiä korjaustöiden ja lakkojen vuoksi.  

Italiassa ja Ranskassa puolestaan mentiin mistä hyvänsä kohtaa katua yli. Myös liikenne oli kaoottisempaa kuin Saksassa, jossa annettiin hälytysajoneuvoille reilusti tilaa. Ranskassa poliisiautot seisoivat ruuhkassa muiden autojen seassa valot vilkkuen välillä epätoivoisten sireenin vinkaisujen säestämänä.  

Firenzessä kahvilassa istuskellessani seurailin huvittuneena italialaisten huoletonta liikennekäyttäytymistä, kun kolme kertaa noin tunnin sisällä eri autot pysäköivät liian lähelle risteystä tukkimalla tien kääntyvältä linja-autolta. Kuskit löytyivät viereiseltä terassilta siirtämään autoa.  

Kolmannella kerralla kuskia ei kuitenkaan näkynyt missään ja linja-auton taakse alkoi kertyä jono temperamenttisia autoilijoita. Kiivas tööttäily halkoi ilmaa jonon kasvaessa. Ruuhkaan juuttuneita kuskeja tuli ulos heiluttelemaan käsiään ja ihmettelemään tilannetta. Noin 10 minuutin päästä kuski ilmestyi jostakin ja liikenne alkoi taas vetää.  

Suurin osa linja-auton matkustajista oli jo lähtenyt. Näin yhden ensihoitajankin punaisessa asussaan juoksevan kiireellä ulos linja-autosta seuraavaan risteykseen hypäten hälytysajolla olleen ambulanssin kyytiin.  

Matkustamiseen liittyy helposti odotuksia eksotiikasta, jostain aivan erilaisesta mitä koto-Suomesta löytyy. Toki sellaisiinkin asioihin törmää. Kaikilla alueilla on oma historiansa ja omat kehityskaarensa. Muodostuu erilaisia ympäristöjä, erilaisia väestöllisiä piirteitä ja tapoja toimia.  

Tästä huolimatta matkustaessa huomaa, että vaikka päällisin puolin eri kulttuureissa toimitaan eri tavoin, niin olemme kaikki silti loppujen lopuksi aika samanlaisia, ja yhteyden voi löytää monenlaisten ihmisten kanssa. 

Sitä voi löytää yhteisen sävelen 90-vuotiaan ranskalaismummon kanssa, joka on asunut koko ikänsä Alsacen alueella. Hän ei osannut englantia, enkä minä ranskaa. Onneksi hän osasi saksaa ja minä sen verran auttavasti, että pystyimme käymään alkeellista keskustelua. Teräsmummo kävi vieläkin säännöllisillä kävelyillä metsäpoluilla. Kerroin, että nukuin edellisen yön metsässä ja kierrän Eurooppaa. Hän oli huiputtanut Alppeja nuorempana. Hauska kohtaaminen. 

Majoitimme Berliinissä hostellihuoneen tyhjällä petillä nuoren englantilaisen muusikonalun, joka oli matkalla Los Angelesiin, mutta jäi Berliiniin viisumiongelmien takia. Kodittomana paikasta toiseen pyörinyt kaveri tienasi soittamalla baareissa ja kadulla. Hän halusi kotikaupunkinsa ahtaista kuvioista ison maailman musiikkikuvioihin. Epävakaasta tilanteesta huolimatta kaveria ei tuntunut stressaavan mikään. 

Firenzessä ihastelin renessanssitaidetta ja arkkitehtuuria Ruotsissa asuvan venezuelalaisen keski-ikäisen koodarin kanssa. Yorkissa sain tutustua Floridasta kotoisin olevaan runoutta opiskelevaan nuoreen naiseen. Berliinissä portsari päästi minut ja veljeni loppuunmyydylle metallikeikalle, koska olimme suomalaisia.  

Ihmiskohtaamisia syntyi matkalla kohtuullisen paljon, vaikka en suin päin ollutkaan niitä koko ajan hakemassa. Jotenkin matkustaessa on helpompi lähteä juttusille ihmisten kanssa. Siihen vaikuttaa vieraissa paikoissa vallitseva uutuudenviehätys ja tietynlainen virittäytyminen vastaanottamaan enemmän kuin arkisissa kotiympäristöissä.  

Reppureissaajalla on myös tietty irrallisuuden tuoma suoja, kun on koko ajan tien päällä. Oli myös hauskaa, miten kohtaamisten päätteeksi sanottiin näkemiin tai jotain vastaavaa sellaisella asenteella, että jälleennäkeminen voisi olla mahdollinen, vaikka sen toteutuminen olisikin hyvin epätodennäköistä. Kerta-annosteltuja ystäviä, niin kuin Fight Clubissa sanotaan.  

Niin paikallisiin kuin muihin matkaajiin tutustuminen on mielestäni yksi olennaisista elementeistä, jos haluaa tehdä matkustamisesta mielekästä. Olisi jotenkin ankeaa, jos vain siirtyisi paikasta toiseen puhumatta kenenkään kanssa. Usein parhaat kokemukset syntyvät jaettuna muiden kanssa.  

Välillä iski kuitenkin reissuväsymys uusista ihmisistä, paikoista ja ärsyketulvasta, joka hyökyi päälle kaupunkien vilskeessä. Sellaisina hetkinä tykkäsin vetäytyä johonkin tunnelmalliseen kahvilaan piirtämään, lukemaan tai kirjoittamaan. Tai ihan vain olemaan.  

Hakeuduin aina kun mahdollista luonnon äärelle tai jonnekin mistä näki kauas. Firenzessä oli eräs näköalapaikka, mistä näki koko kaupungin. Sinne oli kiva mennä iltaisin ihailemaan vuorten lomassa lepäävää upeaa kaupunkia.  

Skotlannissa olin liian vähän aikaa, että olisin ehtinyt aivan Pohjoiseen ylämaiden vuorille, mutta onneksi Glasgow´sta ei ollut pitkä matka Loch Lomondille, jonka reunamilta ylämaat alkavat. Auringossa kimalteleva järvi, sen Etelärannalta levittäytyvä Ballochin kylä, horisonttiin piirtyvät utuiset vuorenhuiput ja vehreät lähikukkulat maalasivat idyllisen maiseman. 

Montefiascone, Italia. Kukkulalle rakennetussa pienessä etruskiaikaisessa kaupungissa sijaitsee lähetyspappeja kouluttava katolinen pappiskoulu, jossa majoituin kolme vuorokautta. Olin kuullut pappiskoulusta ystävältäni, joka oli yöpynyt nunnaluostarissa samalla alueella. Vaikka pappiskoulu ei ollut varsinaisesti luostari, minua kiehtoi kokea hartaaseen ympäristöön liittyvä yksinkertaisuus, hiljentyminen ja turhista ärsykkeistä pidättäytyminen.  

Siihen olisi hyvä päättää hektinen ja tapahtumarikas matkustelu. Olin ollut yhteydessä pappiskoulun johtajaan Isä Tomakseen ja hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi. En tiennyt täysin mitä odottaa ennen kuin saavuin seminaariin. Olin ollut ehkä siinä käsityksessä, että vastassa olisi uskonnon vakavoittamaa väkeä – päinvastoin. Seminaarilaisten rento, iloinen ja huumorintajuinen asenne yllätti minut. 

Seminaarilaisten vieraanvaraisuus oli ainutlaatuista. Sain oman huoneen, josta sain kulkea vapaasti omia aikojani kaupungissa ja koulun tiloissa. Osallistuin heidän kanssaan aterioille, joista erityisesti myöhään vietetyt päivälliset mahdollistivat antoisia keskusteluhetkiä. 40 seminaarilaisen joukossa oli 20 eri maasta opiskelijoita: Lukuisten Euroopan maiden lisäksi jopa Etelä-Amerikasta, Palestiinan Gazasta ja Syyrian Alepposta.  

En ole uskonnollinen, mutta minulla on taustaa vapaiden suuntien kristillisyydestä, josta tarttuneita oppeja ja kokemuksia oli mielenkiintoista verrata pappisopiskelijoiden omistautuvaan katolisuuteen. Pappiskoulutus kestää seitsemän vuotta. Herätys on kello 5:30 ja vapaa-aikaa on niukasti. Henkilökohtaisia puhelimia ei opiskelijoilla ole, vaan heillä on yhteisesti muutamia puhelimia soittamista varten. Vuodessa on noin kuukauden verran yhteensä lomaa. Kurinalaista toimintaa.  

Vaativien opintojen ja uskonnollisten harjoitteiden lisäksi joka päivälle oli varattu aikaa myös urheilulle. Osallistuin yhtenä päivänä jalkapallopeliin ja oli hauska nähdä, miten intohimoista pelaaminen oli. Isä Tomas innostui usein kuljettamaan koko kentän läpi ja vetäisi saksipotkunkin.  

Kirjoittaessani tätä tekstiä elokuun puolivälissä on jo runsas kaksi kuukautta siitä, kun palasin Suomeen lähes kuuden viikon interrail-matkalta. Päivien, viikkojen ja kuukausien myötä ajan kuluminen työntää matkaa yhä kauemmas minusta. Huomaan, että tavoitellessani ajan loitontamia tapahtumia nostalgian harso värjää ne. Muistoille alkaa muodostua jo kultareunukset. Kaipaan jo takaisin niihin paikkoihin ja hetkiin, joita reissulla sain kokea.  

Nostalgia koteloi suhteellisen tuoreet tapahtumat ja muistot kaukaiselta tuntuviksi omiksi todellisuuksikseen. Eri maat ja kaupungit muodostavat mielessäni omat maailmansa. Oleskelin Saksassa, Ranskassa, Englannissa, Skotlannissa ja Italiassa. Eri paikoissa vietin aikaa eri ihmisten kanssa, erilaisissa ympäristössä, erilaisissa tunnelmissa. Rautatiekiskoilla jopa 300 kilometriä tunnissa kiitävät luotijunat kutoivat nämä erilliset mikrokosmokset yhteen pirstaleiseksi tilkkutäkiksi, josta muodostui kokemani ja näkemäni Eurooppa.