Olavi Partanen

Alkuperäinen ajatus Euroviisuista perustui kahteen tavoitteeseen. Se oli ensisijaisesti seitsemän Euroopan valtion yhdistämisharjoitus sodanjälkeisinä vaikeina vuosina. Toissijaisena tavoitteena oli venyttää suorien televisiolähetysten tarjoamia mahdollisuuksia äärimmilleen.

Lähtökohtaisesti kilpailijoiden tuli laulaa omalla äidinkielellään. Poikkeuksia tähän vaatimukseen alkoi kuitenkin vähitellen ilmaantua. Tyystin unholaan se painui kuitenkin vuoteen 1974 mennessä. Voiton tuonut kappale, ABBA:n Waterloo oli täysin englanninkielinen.

Sittemmin vuotuisesta laulukilpailusta on tullut neljänkymmenenneljän valtion viikonlopun mittainen tapahtuma. Sen virallisena päätavoitteena on, että tapahtuman ajaksi poliittiset erimielisyyt jäävät syrjään, jotta Euroopan (ja Australian) kansalaiset pääsevät nauttimaan yleiseurooppalaisesta popista.

Euroopan yleisradiounioni eli Euroviisujen järjestävä taho onkin linjannut, että Euroviisuissa on kyse kulturellista tapahtumasta, joka edistää kansainvälistä vaihtoa ja ymmärrystä. Euroviisut ovat myös täysin epäpoliittinen tapahtuma.

On kuitenkin ilmeistä, että nämä arvot eivät toteudu. Itse asiassa väitän, että Euroviisut ei ole ainoastaan poliittinen tapahtuma. Kilpailun poliittisuus ottaa kaksi sävyeroa. Yhtäältä kilpailu on joidenkin silmissä poliittisen propagandan väline, jonka räikeimmät muodot tulee sensuroida. Toisaalta kilpailu on arvokas kulttuurisen diplomatian väline, joka voi parhaimmassa tapauksessa yhtenäistä Eurooppaa.

Historiallisia esimerkkejä riittää molemmista. Aloitetaan propagandasta. Vuoden 1974 kilpailussa toiseksi sijoittui Italia, Gigliola Cinquetti balladillaan Si.

Laajalti laulun myöntyvän vastauksen tulkittiin Italiassa ottavan kantaa maan silloiseen sisäpolitiikkaan. Toukokuussa 1974 näet järjestettiin kansanäänestys pitäisikö avioeron salliva laki kumota. Kyllä toistuu laulussa niin monta kertaa, että jotkut puhuivat jopa alitajuisen viestin ujuttamisesta italialaisten mieliin. Lopulta Italian viralliset tahot sensuroivat kappaleen. Sitä ei soitettu hetkeen radiossa.

Viisi vuotta aiemmin Itävalta oli valjastanut toisenlaiset sensuurin otteet. Maa oli kieltäytynyt tyystin osallistumasta vuoden 1969 viisuihin vastustuksena Espanjan diktaattori Francon fasistiselle politiikalle. Vastaavasta toiminnasta on kaksi tuoreempaa esimerkkiä.

Turkki ei ole osallistunut viisuihin vuoden 2013 jälkeen eikä myöskään Unkari vuoden 2019 jälkeen. Taannoisen Espanjan tavoin maissa on ollut pitkään hallinto, joka henkilöityy Turkissa vahvasti Erdoganiin ja Unkarissa yhtä lailla Viktor Orbaniin. Virallista lausuntoa asiaan kumpikaan maa ei ole julkaissut, mutta boikotoinnin arvellaan johtuvan viisujen vapaamielisen leiman, eli siis poliittisen propagandan vuoksi.

Itse asiassa Krista Siegfredsin ”Marry Me” -kappaleen esityksen koreografia taisi saaneen Turkin pasmat lopullisesti sekaisin. Kappaleen koreografiassa Krista suutelee toista naista. Tästä Turkin radion ja television viralliset tahot suuttuivat.

Seuraavana vuonna Turkki ei enää osallistunut. Silloinen Turkin yleisradion johtaja päätti silti suolata kisajärjestäjiä. Hänestä turkkilaisten lapsien ei tule nähdä televisiossa parhaaseen katseluaikaan heilumassa parrakasta naista.

Ironista kyllä Itävallan edustaja Conchita Wurst voitti kyseisen vuoden kilpailun. Vuorostaan vuonna 2020. Unkarin virallisen hallinnon ohjenuoraan tiukasti köytetyn televisiokanavan puhuva pää kuvasi viisukilpailijoita homolaivueeksi.

Seksuaalivähemmistöjen ja viisujen suhteeseen kytkeytyy muukin puoli. Jotkut maat lähettävät nimittäin kisoihin maan virallisien kantojen kannalta päinvastaisia arvoja ajavia musiikkiesityksiä.

Syy on arvatenkin maiden halu kiillottaa kuvaansa kansainvälisellä näyttämöllä. Sitäkin voi kutsua yhtä lailla propagandaksi. Niin kutsutusta pinkkipesusta on ainakin kaksi selvää tapausta.

Vuonna 2020 Azerbaidzhania edusti Efendi, jonka kappaleen sanoituksien sisältämä viesti seksuaalisuudesta ei jättänyt varaa tulkinnoille. Vain vuotta aiemmin ihmisoikeusjärjestö ILGA-Europe oli teettänyt 49 maata kattavan vertailun millaiset olot maissa on elää seksuaalivähemmistöön kuuluvana. Azerbaidzhan jäi tuloksissa jumboksi.

Saman vuoden viisuissa San Marinon edustajan kappale koreografioineen leikitteli seksuaalisella vapaudella. Pelleilyähän se olikin eikä rehti kannanotto. San Marino on avioliittolakiensa suhteen kaksinaismoralistinen. Homot, jotka ovat San Marinon kansalaisia eivät saa mennä naimisiin, mutta ulkomaalaiset saavat.

Pitää kuitenkin tähdentää, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöyhteisöjen arvojen ajaminen ei ole viisuissa pelkkää teatteria. Ensimmäinen avoimesti seksuaalivähemmistöä edustanut esiintyjä oli vuoden 1997 viisujen Islannin edustaja Páll Óskar. Tämän jälkeen viisuihin on osallistunut yhä useampi kilpailija erilaisella taustalla pärjännnyt myös kisoissa hyvin.

Jotain kertoo tämän lisäksi sekin, että viisut ovat keränneet vankan suosion sateenkaaripiireissä. Kiitosta saavat kautta rannan esiintymispukujen ja esitysten räikeä normeja rikkova perinne ja kisajärjestäjien yleisesti pitkään jatkunut suopea asennoituminen erilaisia ihmisiä kohtaan.

Viisujen järjestäjät nostavat osallistujamaiden lisäksi salkoon Euroopan unionin lipun ja sateenkaarilipun. Tämä on linjassa myös esseen pointin kanssa. Viimeistään nyt on selvää, että Euroviisut ovat läpensä poliittinen tapahtuma.

Joku voisi esittää tässä kohdassa vastaväitteen, että yksittäisen taiteilijan sanoman voi irrottaa hänen kansallisuutensa kontekstista. Ei kotimaan asioilla ole niin väliä, jos yksittäisenä artistina ajaa itselleen tärkeitä arvoja.

Tämä väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Puhutaanhan heistä viisuissa yleisesti edustajina, oman maansa sanansaattajina.

Kilpailussa ovat ensisijaisesti vastakkain kansallisvaltiot eivätkä yksilöt. Ja tuossa edustajan roolissa he toimivat myös kulttuurisina diplomaatteina. Kuten todettua, viisujen idea perustuu alkujaan Euroopan yhtenäistämiseen.

Miten tämä diplomatia sitten näkyy käytännössä? Viisuihin osaaottavien maiden lukumäärä on noussut suunnilleen yhtäläisesti suhteessa Euroopan unioniin ja Natoon. Näiden tavoin Euroviisut laajeni Välimeren maihin 1960- ja 70-luvuilla ja Itä-Eurooppaan Berliinin muurin murtumisen myötä.

Vuosien saatossa Euroviisut onkin sekä piirtänyt että jopa muuttanut Euroopan rajoja. Euroopan yleisradiounioni noudattaa vuonna 1932 Madridissa pidetyn kansainvälisen radiopuhelinliiton konferenssin päätöstä.

Tämä määritteli Euroopan itä- ja etelärajat siten, että myöhemmin perustettu Israelkin on oikeutettu osallistumaan viisuihin. Vielä myöhemmin tehtiin muutos, että Kaukasuksen reunavaltiotkin Armenia, Azerbaidzhan ja Georgia mahtuisivat rajojen sisälle. Poikkeuksena sääntöihin on Australia, jonka osallistumisoikeus sinetöityi vuonna 2015.

Takana eivät tietenkään olleet maantieteelliset syyt. Euroopan yleisradiounioni kutsui Australian mukaan kilpalaulun 60-vuotisjuhliin, koska Euroviisut on maassa niin suosittu tapahtuma. Australialaiset nostivat paikan päällä sellaisen tarmon ja hurmion sävyttämän metelin, että he ovat saaneet oman edustajansa siitä lähtien.

Joka tapauksessa osallistujamaiden jatkuvasti kasvava määrä on laajentanut ja venyttänyt käsitystä mitkä maat kuuluvat Eurooppaan kulttuurisena kokonaisuutena. Maantieteellisten rajojen lisäksi Euroviisut on ollut omiaan määrittämään ja lujittamaan Euroopan kulttuuripoliittisia rajoja. Menestys kilpailussa on yleensä johtanut siihen, että kyseinen maa on ottanut askeleen kohti eurooppalaista ajatusmaailmaa: liberaaleja, moniarvoisia ja demokraattisia ihanteita.

Esimerkiksi Itä-Euroopan maat, jotka ottivat viisuihin osaa ensi kerran 1990-luvulla suhtautuivat laulukilpailuun länsimaisen vapauden symbolina. Viro osallistui viisuihin ensimmäistä kertaa vuonna 1993. Odottamaton menestys: viides sija vuoden 1995 kilpailussa oli maassa etusivun uutinen.

Virolaiset ylpeilivät sillä, että heidän äidinkielensä oli tullut kuulluksi. Muut maat olivat äänestäneet heitä. Kuusi vuotta myöhemmin, jolloin valtio otti vakavasti osaa EU:n jäsenyysneuvotteluihin Viro voitti viisut. Silloinen pääministeri Mart Laar sanoi, että Viro vapautti itsensä itäblokin kahleista laulun avulla. Viro liittyi Euroopan unioniin kolme vuotta myöhemmin vuonna 2004.

Jos Euroviisuja ajattelee kulttuurispoliittisena tapahtumana joka vie eteenpäin ”eurooppalaisuuteen”, se jakaa samat uhat ja mahdollisuudet kuin mikä tahansa poliittinen liike. Sekaan mahtuu tahoja, jotka ovat aidosti mukana. Heitä, joiden palo ja rohkeus tarttuu muihin. Tärkeitä asioita nytkähtää eteenpäin ympäröivään kulttuuri-ilmapiiriin vaikuttaen.

Mukaan mahtuu kuitenkin myös teeskentelijöitä. Oman arvonsa tuntevia tahoja, jotka ovat vain naamioituneet poliittisen liikkeen arvojen taakse. Välillä syntyy kitkaa, mutta niin kuuluukin. Ainoa ongelma on se, että Euroviisut julistautuu epäpoliittiseksi tapahtumaksi. Se on valhe.

Tämän vuoden Suomen viisuedustajan Käärijän kappale ei vaikuta järin poliittiselta. Oodi viikonlopun riennoille, jolloin arjen huolet voi jättää syrjään. Toisaalta kappaleen sanat voi tulkita alitajuiseksi viestiksi, joka puhuttelee koronan, Ukrainan sodan ja ilmastokriisin pönkittämän kollektiivisen pelkotilaa.

”En pelkääkään tätä maailmaa”, kappaleessa sanotaan. Se on kuin kutsu tarttua vapauteen. Paitsi että tuokin itse asiassa olisi poliittinen sanoma…