Vuonna 2014 luin artikkelin, jossa psykoanalysoitiin yksilöiden sijasta valtioita. Tein tuolloin töitä kuorma-auton kuljettajana samalla, kun hain opiskelemaan venäjän kieltä. Näihin aikoihin tapahtui Venäjän Krimin niemimaan valtaus.

Vuosia myöhemmin graduani viimeistellessä olisin tarvinnut tuota artikkelia. En onnistunut sitä löytämään, mutta sen verran hyvin se painui mieleen, että uskalsin siihen kuitenkin epäsuorasti viitata. Artikkelissa analysoitiin, miten Venäjä eristäytyy yhä etenevässä määrin omaan erityislaatuisuuteensa ja vaatii tälle kunnioitusta, vaikka se jääkin muille paljolti selittämättömäksi. Minulla oli tästä erityislaatuisuudesta tuolloin jo oma intuitiivinen, toistaiseksi lähinnä alitajuinen käsitys.

Olin muutama vuosi aikaisemmin viettänyt puolisen vuotta Pietarissa kieliopintojen ja vapaaehtoistyön parissa. Vaikka ymmärrykseni Venäjän kulttuurihistoriasta oli tuolloin vielä hyvin hataralla pohjalla, tunsin jo tuolloin, että tässä maassa on tosiaankin jotain ”erityislaatuista”.

Tästä tuli minulle jonkinlainen pakkomielle. Jauhoinkin asiasiasta uusille tuttavilleni kyllästymiseen saakka. Kysymykseeni “Onko Venäjä osa Eurooppaa?” sain lähes aina venäläisiltä vastaukseksi: ”Ei, venäläisten maailmankuva on erilainen, mutta Pietari tavallaan on.”

Teemasta gradun kirjoitettuani voin yhtyä kommentteihin. Venäjällä todella on länsimaista eroava perinne. Aihetta sivuavia yleisteoksia on suomeksikin kirjoitettu monia.

Mauno Koiviston Venäjän ideassa käsitellään muinaisia kronikoita, joiden pohjalle perustuu käsitys tšaarin hallitsemisesta Jumalan armosta, ei siis kansan valitsemana.

Lähipiiriini kuuluu vuosikymmeniä sitten Suomeen muuttanut jo eläköitynyt venäjän kielen opettaja, jolta opintojeni alkuvaiheessa kyselin valtiovallan ja kansan suhteesta Venäjällä. Hän kertoi orja-mentaliteetista. Tsaari on kuin Jumalan sijainen maan päällä.

Vladimir Putin on virallisesti (vain) presidentti, mutta Venäjän hyökkäyssodan alettua hänen esiintymiseensä on tullut enemmän tsaarillisia piirteitä. Hän on verrannut itseään muun muassa Pietari Suureen.

Koiviston mukaan Pietari ei ollut pelkästään tsaari. Hän oli ensimmäinen imperaattori, mikä länsieurooppalaisessa mielessä tarkoitti, että hänellä tuli olla alaisuudessaan monia kansoja. Täten myös kuninkaita, kaaneja sekä emiirejä.

Ollessani Pietarissa keväällä 2011 Putin oli nimitykseltään pääministeri. Venäjän opettajani mukaan kaikki kuitenkin tiesivät hänen palaavan presidentiksi. Luin tähän aikaan kokoelmateosta murhatun toimittaja Anna Politkovskajan artikkeleista, joiden punaisena lankana oli Putinin vallan vertikaali. 2000-luvun puolenvälin aikaan Putinin retoriikkaan ei ollut vielä tullut tsaarillisia piirteitä, mutta artikkeleissa käsiteltiin sitäkin enemmän Putinin pakkomiellettä Neuvostoliiton aikaisen suurvalta-aseman palauttamisesta.

Politkovskajan kuvaus länsimielisestä presidentti Mikheil Saakašvilista ja miten hänen esiintyminen saa duuman kiehumaan raivosta, kun profetoi vuoden 2008 Georgian sodan. Ukrainassa oli tuolloin vielä vallassa Venäjä-mielinen Viktor Janukovitš. Konfliktin siemenet olivat siinäkin suunnassa jo olemassa.Vuosi ennen Politkovskajan kuolemaa Putin piti pahamaineiseksi tulleen linjapuheen Neuvostoliiton hajoamisesta vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Duuma pyrki tekemään tästä Venäjän virallisen ideologian joulukuussa 2021.

Putinin ajan Venäjän historiaan vetoava propaganda menee paljon kauemmaksi kuin Neuvostoliittoon tai edes Pietari Suureen. Opintoihini kuuluvan kielivaihdon aikana keväällä 2016 muistan nähneeni Moskovan Sheremetovan lentokentällä julisteen Kiovan Rusin ensimmäisen kristityn hallitsijan Vladimir Suuren ottamasta kasteesta Krimin niemimaalla vuonna 988.. Uskonnolla propagoiminen näyttäisikin uppoavan traditionaalisesti ajattelevaan kansanosaan. Sen lukumäärä on väestön vanhenemisesta kärsivässä Venäjässä merkittävä.

Venäläisessä historiantulkinnassa mikään ei kuitenkaan ole spahempi tabu ja pyhäinhäväistys, kuin “faktan” kyseenalaistaminen, että Venäjä pelasti Euroopan fasismilta suuressa isänmaallisessa sodassa. Neuvostojoukkojen massiivisista sotarikoksista on tietoinen vain harva ja jokavuotisen 9. toukokuuta juhlittavan voitonpäivän mielekkyyden kyseenalaistajat ottavat todellisen riskin. Jos ei nyt joutua vankilaan, niin ainakin sosiaalisesti eristetyksi.

Ukrainalaisten kutsuminen natseiksi ja Zelenskyn vertaaminen Hitleriin ei ainakaan itselleni ole tullut yllätyksenä. Se sopii Venäjän kehittämään narratiivin jatkoksi täydellisesti.

Palataan kuitenkin itse Putiniin. Pietarin aikoinani ei paikallisten kanssa politiikkaa juuri puhuttu, mutta vanhemmat suomalaiset puhuivat siitä, miten ”se Putin on kuitenkin saanut täällä aikaan paljon hyvää”. Nykyisessä maailmantilanteessa tämä kuulostaa räikeän epäkorrektilta. Jo tuolloin Putinilla oli Suomessa hyvin kyseenalainen maine, mutta oli selvästi käsinkosketeltavaa, miten yleinen käsitys – jos ei nyt Venäjästä valtiona, niin ainakin venäläisistä ja venäläisyydestä oli reilussa 10 vuodessa muuttunut.

Käydessäni ensimmäistä venäjän kielen kurssia viidesluokkalaisena vuonna 1999, oli yleinen mielikuva lähinnä sekasortoinen ja levoton maa täynnä alkoholismia, narkomaaneja, skinhead-jengejä, löyhästi organisoituja mafia-järjestöjä ja prostituoituja. Muistan itsekin tulleeni ryssitellyksi etunimeni vuoksi. Olen täysin suomenkielisestä perheestä.

Venäjä todella oli 90-luvulla kaoottisessa tilassa: valtiovallan ollessa löyhää yhteiskuntaa pyörittivät pitkälti mafian tavoin toimivat nopeasti yksityistetyt entiset valtionyhtiöt. En iollut paikan päällä todistamassa, mutta monia tarinoita olen kuullut. Asuessani ja matkustellessani eri puolilla Venäjää Pietarista Yakutskiin ja Habarovskiin olen nähnyt niukkuutta, likaisuutta, jonkin verran juoppoja, muutamia uhkaavia tilanteita, sitäkin enemmän yleistä apatiaa, mutta en mitenkään erityisen runsaasti kodittomia tai narkomaaneja: itse asiassa törmäsin näihin enemmän muutama vuosi sitten Kaliforniassa.

Yhteiskunnan siistiytyminen ja talouden vakauttaminen on tapahtunut autoritaarisuuden hinnalla. Tässä ei ole mitään uutta. Venäjällä on muutamaa lyhyttä poikkeusta lukuun ottamatta ollut aina autoritaarinen johtaja.

Lyhyet vapauden ajat ole tuoneet rivikansalaiselle usein muuta kuin niukkuutta, turvattomuutta ja epävarmuutta. Niin arvo- kuin valtatyhjiöt tuppaavat kuitenkin täyttymään. Jos Putin saikin oligarkit kuriin, alkoi valtio itse toimia mafian tavoin. Keskivertokansalaiseen tämä ei kuitenkin samalla tavalla vaikuttanut kuin aiempi sekasorto. Jos pelättävää olikin, tiesi ainakin ketä pelätä ja suunnilleen miksi. Inho valtion virkamiehiä kohtaan säilyi syvänä, mutta tuki Putinille kansan syvien rivien parissa säilyi ainakin nimellisesti vankkana.

Se mikä erottaa Putinin muista johtajista sitten Stalinin on hänen itsensä luoma, tai hänelle luotu henkilökultti. 2000-luvun venäläisestä pop-kulttuurista löytyy Putinia parhaana ystävänä ylistäviä räppäreitä ja sitäkin enemmän nuoria nais-poppareita joille Putin on ihannepuoliso.

Venäjän suurhyökkäyksen alettua julkisuudessa on kuitenkin esiintynyt nuupahtaneen oloinen Putin. Suomalaisessa mediassa asiantuntijat ovat analysoineet Putinin kovan jätkän -imagon peruuttamattomasta murenemisesta. Seurannaisena myös hänen lähtölaskentansa on alkanut.

Venäjän kirjallisuuden kaanoniin kuuluu 1800-luvun klassikko-pamfletit Mitä on tehtävä? ja Kuka on syyllinen? Nämä ovat yhä venäläisten vakiokysymyksiä yhteiskunnan ongelmiin.

Varsinkin jälkimmäinen kysymys on ollut viime aikoina pinnalla Venäjällä. Suomessa on pohdittu ja kiistelty tavallisten venäläisten osuudesta sotaan. Venäjällä tämänkaltainen pohdinta on poikkeuksellista. Venäläiset ovat perinteisesti kansakunta, jonka “omatunto on puhdas”.

Esimerkiksi Aleksandr Solženitsynin aikoinaan ehdottama kansallinen katumus kommunistivallan hirmuteoista saavuttanut laajempaa vastakaikua. Venäläiset pitävät kansallisia tragedioitaan maansa ”erityistien” tuloksena. Kun alkaa vahvasti näyttää sodan päättymisestä katastrofiin, on syyllisten etsintä joka tapauksessa alkanut. Sodan alettua huomasin Pietarin aikaisen tuttavani Facebook-postauksen, jonka viesti oli suurin piirtein tämä: ”Tämä hullu mies pitää meitä pelossa ja panttivankeina. Emme voi tehdä tilanteelle mitään. Euroopan pitäisi sen sijaan luopua pelosta ja toimia”.

Mielestäni Euroopan pitäisi todella toimia enemmän. Pelko sodan eskaloitumisesta toimii Venäjän pussiin. Venäläisten kohdalla pelko on tietysti aivan eri tavalla konkreettinen, mutta sama periaate toimii myös siellä. Jos tarpeeksi moni lähtee protestoimaan, ei vankilapaikat yksinkertaisesti riitä.

Itseäni tuossa postauksessa ei yllättänyt niinkään syyllisen etsiminen Venäjän ulkopuolelta kuin Putinin nimittäminen hulluksi. Tämä ”hullu” on kuitenkin edelleen liian suosittu Venäjällä.

Suomessa olen jo vuosikaudet kuullut puhuttavan Putinista flipanneena jätkänä. eikä tämä silloinkaan herättänyt minussa kuin lähinnä pään puistatusta. Monet Putinin henkilökohtaisesti tavanneet asiantuntijat kuvailevat häntä kylmäveriseksi ja laskelmoivaksi, sen sijaan että hänellä olisi ruuvi löysällä.

Valmistellessani muuttoa nykyiseen asuinmaahani Japaniin tein opettajan sijaisuuksia eri kouluissa Turun alueella. Erään neljännen luokan käydessä riehakkaaksi otin puheeksi alle kaksi kuukautta aikaisemmin alkaneen sodan.

Pelottaako se, kysyin? Ei pelota, kuului yhdestä suusta. Jatkoin kysymällä, että mikä sitä Putinia oikein vaivaa. Onko hän pohjimmiltaan paha ja verenhimoinen?

“Ei kun sillä on liikaa valtaa”, vastasi eräs tyttö. Luettuani tuhansia sivua Venäjän yhteiskunnasta, historiasta ja kulttuurista ja kirjoitettuanikin varmaan jo satoja, se on edelleen paras – tai ainakin ytimekkäin vastaus, minkä olen saanut käsissämme olevaan nyky-Venäjän ongelmaan.

Miska Vilhunen

filosofian maisteri

Turun yliopisto