Sanni Ojala
Ylen teettämästä Suomalaisten pelot ja haaveet -kyselytutkimuksesta (2022) selviää, että tulevaisuus herättää ihmisissä huolta. Tutkimuksesta käy ilmi, että suomalaisia huolettavat tällä hetkellä erityisesti kansainvälisen politiikan vaikutukset Suomeen, sodan uhka, vanhusten hoito, eriarvoistuminen ja syrjäytyminen sekä ilmastonmuutos.
Ylen mukaan yli puolet suomalaisista kokee maailmankuvansa muuttuneen koronapandemian ja Ukrainan sodan aikana.
En voisi olla tutkimustulosten kanssa henkilökohtaisesti enempää samaa mieltä. Myös minä olen viimeisten kahden vuoden aikana ollut huolissani tulevaisuudesta. Ajatuksiin on ajoittain hiipinyt murhe tulevasta: Mitä tapahtuu seuraavaksi? Mikä on seuraava kriisi, jonka synkkään silmään joudumme?
Tulevaisuus on ajoittain tuntunut jopa toivottomalta. Miten tässä maailmassa voisi mitenkään olla levollisin mielin, kun tuntuu, että jatkuvasti tapahtuu ei-toivottuja, suorastaan pahoja asioita?
Murheeni tulevasta hellittivät hitusen sattumalta viime kesänä, kun luin erästä kirjaa. Kirja kertoi kotikaupunkini lähihistoriasta ja joistakin merkittävistä Suomea koskevista tapahtumista. Lukiessani palasinkin mielikuvissani aikaan, jolloin Tarja Halonen oli presidenttinä ja jolloin Lordi voitti Euroviisut. Aikaan, jolloin kotikaupunkiini perustettiin keilahalli, jolloin paikallinen jumppaseura täytti 80 vuotta ja jolloin pääkatu koki massiivisen muodonmuutoksen.
Ylipäätään kirjassa kerrottiin sellaisista tapahtumista, jotka lapsuudestani jotenkuten muistan. Tapahtumista, jotka joskus olivat ajankohtaisia, mutta eivät enää. Kirja sai minut pohtimaan aikaa ja sitä, millä tavalla me ihmiset suhtaudumme siihen; miten suhtaudumme menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan.
Kun olin lapsi, paikallisen pääkadun massiivinen uudelleenrakentaminen oli minulle iso murheenaihe. Muistan ajatelleeni epätoivoisesti silloin, ettei rakentamisesta tule ikinä loppua. Oli vaikeaa uskoa, että valtavasta määrästä rahisevaa soraa ja kolkonharmaata kiveä tulisi jonakin päivänä oikea katu liikenneympyröineen.
Huoli rakkaasta pääkadusta hiipikin alituisesti ajatusmaailmaani silloin. Vaan ei enää. Nyt on kulunut yli viisitoista vuotta siitä, kun uusi pääkatu liikenneympyröineen saatiin valmiiksi. Eikä pääkadun massiivinen muodonmuutos viivästymisineen enää tunnu isolta asialta, päinvastoin – ei se tunnu enää oikeastaan miltään.
Kirjaa selatessani aloinkin pohtia seuraavaa kysymystä: miten on mahdollista, että asia, joka joskus tuntui suurelta, jännittävältä ja merkitykselliseltä, ei tunnu suurelta, jännittävältä eikä välttämättä edes merkitykselliseltä, kun aikaa on kulunut tarpeeksi?
Aloin miettiä asiaa laajemmin. Oli kyseessä sitten huoli paikallisen pääkadun valmistumisen viivästymisestä tai vaikkapa pelko kolmannen maailmansodan syttymisestä, tulevaisuus on aina herättänyt ihmisissä enemmän tai vähemmän huolta.
Tulevaisuus on ollut ja tulee aina olemaan epävarmaa, ja erilaisina aikoina ihmisiä huolettavat eri asiat. Toisinaan elämää suurempana murheenkryyninä on pieni paikallinen pääkatu, toisinaan taas isot maailmanmurheet. Siinä missä meissä 2020-luvun ihmisolennoissa pelkoa herättävät muun muassa Ukrainan sota ja sen mahdollinen laajentuminen, luontokato ja ilmastonmuutos, jossakin toisessa eletyssä ajassa uhkakuvat ovat olleet toisenlaisia.
Koemme huolta tulevaisuudesta vuonna 2022, mutta niin kokivat myös esimerkiksi ydinsodan syttymistä pelkäävät nuoret kylmän sodan aikaan – ja minä silloin viisitoista vuotta sitten, kun murehdin paikallista pääkatua. Kautta aikain ihmiset ovat nyt-hetkeä eläessään olleet murheissaan vaikka minkälaisista tulevaisuudenkuvista.
Kärjistetysti voisikin todeta: ihmisten huoli pysyy, mutta huolenaiheet vaihtuvat.
Millä tavalla edellinen pohdintani kevensi tulevaisuuteen liittyviä maailmanmurheitani? Ensinnäkin siten, että oivalsin seuraavan asian: Vaikka meistä vuonna 2022 nyt-hetkeä elävistä ihmisistä toisinaan tuntuukin siltä, että juuri meidän aikanamme tulevaisuudesta joutuu aidosti kantamaan huolta, ei 2020-luku ole loppujen lopuksi sen erikoisempi tai pelottavampi ajanjakso kuin muutkaan eletyt ajat.
Nyt-hetkestä käsin arvailtu tulevaisuus on aina, ei ainoastaan nyt 2020-luvulla, tuntunut ihmisestä epävarmalta. Esimerkiksi vuonna 2001 terrori-iskut World Trade Centerin kaksoistorneihin horjuttivat kansainvälisesti turvallisuuden tunnetta pitkäksi aikaa.
Varmasti joku mietti toivottomana jo silloin, että maailma on muuttunut turvattomaksi, ennalta-arvaamattomaksi paikaksi, jossa ei enää uskalla elää rauhallisin mielin. 1980-luvulla pelättiin aidosti ydinsodan puhkeamista, ja siitä noin 60 vuotta aikaisemmin huolta aiheutti espanjantautipandemia.
Pelkästään sadan vuoden ajalta tulevaisuudenuskoa laajasti koetelleita tapahtumia voisi listata vaikka kuinka paljon, aina Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommituksista sotiin, kulkutauteihin ja valtaisiin
onnettomuuksiin. Kun ajassa mennään vielä kauemmaksi, tulevaisuudenuskoa ovat koetelleet niin noitavainot, musta surma kuin 200-luvun kriisikin – ja lukemattomat muut tapahtumat. Ei meidän tule lamaantua ja julistaa vasta nyt 2020-luvulla, että tulevaisuus on pilalla; historian tapahtumien valossa niin olisi pitänyt julistaa jo aikoja sitten.
Kirjaa selatessani oivalsin myös toisen asian: monet ihmiset, yhteisöt ja valtiot ovat aikojen saatossa selvinneet vaikka minkälaisista vaikeuksista. Monet haastavat, jopa mahdottomilta tuntuvat ajat ovat lopulta menneet ohi.
Kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen loppuvuodesta 1939, suomalaiset aikalaiset elivät riipivässä, henkisesti äärimmäisen kuluttavassa epävarmuudessa. Eivät he tienneet, tulisiko puoliso kotiin rintamalta, riittävätkö rahat elämiseen saati sitä, milloin sota loppuu. He tiesivät vain, että vihollinen vyöryy täydellä
voimalla rajan yli tuhoten kaiken mahdollisen. Tulevaisuuden täytyi näyttää vuoden 1939 aikalaisen silmissä valtavan raskaalta, lamauttavaltakin.
Suomi kuitenkin selvisi vaikeista vuosista itsenäisenä valtiona, ja sydänjuuria repivä, äärimmäisen raskas epävarmuuden aikakausi päättyi ja vaihtui toiveikkaaseen jälleenrakentamiseen. Iloinen 50-luku alkoi. Uskonkin, että jonakin päivänä tarkastelemme haastavalta tuntunutta 2020-luvun alkua menneisyytenä ja toteamme levollisin mielin, että siitäkin ajasta selvittiin.
On mielestäni lohduttavaa ajatella myös niin, että nyt-hetkistä arvaamattomine tulevaisuudenkuvineen ja huolestuttavine uhkineen tulee jonakin päivänä menneisyyttä. Turvattomilta tuntuvat, repivän riipivät nyt-hetket katoavat muuttuen vaarattomiksi muistoiksi. Jo tapahtuneet asiat eivät herätä epävarmuutta ja huolta samalla tavalla kuin nyt-hetkestä käsin arvailtu tulevaisuus, sillä menneisyys on jo tapahtunut; tiedämme, miten tarinassa tulee käymään.
Äärimmäisen raskaita menneisyyden tapahtumia tai aikalaisten kokemuksia ei silti sovi vähätellä. Veteraanit, jotka olivat taistelemassa juuri puhjenneessa talvisodassa, saattavat omakohtaisesti vielä tänäkin päivänä muistaa rintaman hyytävät kauheudet. Heidän kokemuksiaan ei tule unohtaa.
Huomattavaa kuitenkin on, että isotkin asiat saavat toisenlaiset, erilaiset mittasuhteet, kun aikaa kuluu. Muistot saattavat olla pelon sävyttämiä, mutta muistot itsessään eivät herätä samanlaista pelkoa kuin silloin, kun tapahtumat olivat ajankohtaisia ja kun huomispäivästä ei tiedetty.
Aika ei paranna kaikkea, mutta melko tehokkaasti se vaikeat asiat kultaa. Paikallista pääkatua isommatkin murheet ovat katoavaisia; mitkään murheet eivät ole ikuisia.
Edellisen valossa väitänkin, että menneen tarkasteleminen voi parhaimmillaan luoda luottamusta tulevaan. Jos ennenkin on asioista selvitty, niin miksei nyt ja tulevaisuudessa? En tarkoita, että menneestä voitaisiin loogisesti päätellä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Siitä, että ennenkin on selvitty, ei voi johtaa päätelmää, että tulevaisuudessakin selvitään. Sen sijaan tarkoitan, että menneen tarkasteleminen voi parhaimmillaan tuottaa ihmiselle tunteen siitä, että nykyisyyteen ja tulevaisuuteen uskaltaa luottaa. Kyse on siis tulevaisuudenuskon luomisesta ja turvallisuudentunteen kasvattamisesta, ei viileän loogisesta päättelystä.
Sotia, kulkutauteja, suuronnettomuuksia, poliittisesti kireitä tilanteita ja niin edelleen on ollut ennenkin vaikka kuinka monia, eikä maailmanloppua ole vielä tullut. Monista mahdottomilta tuntuvista, ikävistä ja jopa pahoista maailmantapahtumista on kautta aikain jotenkin selvitty. Eikö tämä jos jokin ole kannustava ja toivoa luova ajatus siitä, että asioista selvitään myös tulevaisuudessa?
Huojentavaa on mielestäni huomioida myös se tosiasia, että aika saati sen kuluminen ei ole kenenkään ihmisen hallittavissa. Kenestäkään ihmisestä riippumatta nyt-hetkistä tulee menneisyyttä. Kenestäkään riippumatta tulevaisuus muuttuu käsillä oleviksi äärimmäisen lyhyiksi, ainutlaatuisiksi nyt-hetkiksi, katoaviksi ajan palasiksi. Voimakaskaan mahdollisten maailmanlaajuisten kriisien murehtiminen ja vastoinkäymisten vatvominen ei saa ihmistä hallitsemaan aikaa, vaikka hän niin kuinka tahtoisi.
Myönnettäköön, että toki tulevaisuudesta saa ja pitääkin huolehtia. Tulevaisuudessa tapahtuvat asiat ovat pitkälti omissa käsissämme, eikä tulevasta huolen kantaminen ole aina lainkaan huono asia. Ei ole kuitenkaan tarkoituksellista märehtiä murheisena sellaisia asioita,joihin ei voi itse mitenkään omalla toiminnallaan vaikuttaa.
Voi myöhemmin jopa kaduttaa, jos nyt-hetkessä on jatkuvasti liian murheissaan itsestä riippumattomista, mahdollisesti tapahtuvista skenaarioista; vaikkapa siitä, valmistuuko kolkonharmaan kiven peittämästä paikallisesta pääkadusta koskaan oikeaa katua ja liikenneympyrää. Katumusta kasvattaa se, kun ajan myötä ymmärtää, kuinka mitättömän pieniä murehtimisen aiheet olivatkaan.
Ja se vasta kaduttaakin, kun huomaa, että murehtimiseen on käyttänyt elämästään kohtuuttomasti aikaa – että elämä on jäänyt elämättä. Miksi edes olin paikallisen pääkadun tilanteesta niin hirveän huolissani silloin? Miksen keskittynyt johonkin iloa ja energiaa tuottavaan tekemiseen raudanraskaan ruminaation sijaan?
Kallisarvoista nyt-hetkeä, jota me juuri tällä hetkellä elämme vuonna 2022, ei saa enää koskaan takaisin. Miksi käyttää tätä ainutkertaista hetkeä tulevaisuudesta murehtimiseen, kun tulevaisuus joka tapauksessa tapahtuu joskus? Minä en halua vuosien kuluttua joutua katuvana järkeilemään seuraavia kysymyksiä: Miksi tuhlasin ainutkertaista opiskelijaelämääni, katoavaa henkilökohtaista nuoruuttani 2020-luvun maailmankriiseistä murehtimiseen? Miksi kannoin koko maailman murheita vain omilla harteillani?
Haluan vuosien päästä muistaa, mitä kaikkea kivaa sain kaksikymppisenä kokea, en sitä, että aprikoin uutisten äärellä tuntitolkulla Putinin mielenliikkeitä.Juuri siihen meidän kenties tulisikin kiinnittää huomiota – siis siihen, ettemme murehtisi liikaa tulevaa.
Entinen kansanedustaja Ville Komsi kertoo 1980-luvulla esitetyssä Moi-ohjelmassa (Moi-ohjelma: Nuorten pelot ja toiveet (23.12.1984). Yle Areena.) eräästä tilanteesta, jossa hän oli yhdessä lastensa kanssa. Komsi kertoo, että tämän (silloin) alle 4-vuotiaat lapset eivät pelkää kylmää sotaa, vaan mörköä pimeässä.
Hän kertoo sanoneensa lapsilleen näin: “ – – kun sä pelkäät et siel on tiikeri tuol hyllyllä, nii tuu kattomaan, mä nostan sut mun syliin, niin koita itte, siin on vaan vaatemytty. Et siin on sun koko tiikeris.” Vaatemytyn nähtyään lapset olivat rauhoittuneet ja alkaneet nauraa: Eihän tiikerimyttyä tarvitse pelätä! Sehän on vain mytty!
Kysyttäessä Komsi toteaakin ohjelmassa, että toivoisi lastensa omaksuvan samankaltaisen elämänasenteen maailmanmurheita, kuten sodan uhan pelkoa, kohtaan. Komsi toteaa painokkaasti vertauskuvallisen puheenvuoronsa päätteeksi: “Vaatemytylle on uskallettava sanoa, et se on vaan vaatemytty, vaikka sillä olis kanuunoita niin helkkaristi”.
Aika rohkeasti sanottu silloin kylmän sodan aikaan 1980-luvulla, jolloin aidosti pelättiin ydinsodan syttymistä – hän ei paljoa paikallisia pääkatuja murehtinut!
