Olavi Partanen

Oma elämäntarina ja sen varrella käydyt vuorovaikuttamiset ympäristön kanssa saa vaivatta kuulostamaan epärehelliseltä kahdella tapaa. Joko asiakas on toistuvasti tullut kaltoinkohdelluksi, minästä riippumattomien ulkoisten voimien uhriksi, tai hän suurentelee omaa osuuttaan ongelmiensa aiheuttajana.

Runsaasti melodraamaa, vähäisesti rehellistä itsereflektiota. Onneksi on olemassa rehellistäkin itsereflektiota lietsova terapiamuoto. Se on muoto, joka on henkilökohtaisesti tärkeä myös romanttisten komedioiden sankarille, Hugh Grantille.

Oli vuosi 1995 Los Angelesissa, kun poliisi koputti taskulampulla auton ikkunaa. Sen sisältä yllätetyksi tulivat Grant ja seksityöläinen. He jäivät kiinni housut nilkoissa.

Tapausta puitiin yhdysvaltalaisessa keskusteluohjelmassa. ”Hugh, käytkö psykologilla?”, kysyi ankkuri. ”En,” kuului vastaus. ”Me englantilaiset luemme romaaneja.” Lähes kolmekymmentä vuottahan tässä välissä on kulunut; onko Grantin pointilla muuta kuin anekdootillista arvoa?

Perustellusti voidaan väittää, että on. Tilastokeskuksen mukaan ensinnäkin aktiivinen kaunokirjallisuuden lukeminen on vähentynyt. Tässä aktiivilukija on sellainen, joka ei ainoastaan aloita kirjaa, vaan lukee sen loppuun asti.

Muuten tilanne näyttää päinvastaiselta, siis että kirjojen lukeminen olisi jopa lisääntynyt. Toisin sanoen trendi on sellainen, että romaanien lukeminen on vieläkin yleistä, mutta luettujen romaanien määrä on vähäisempi.

Tämä trendi on erityisen sattuva nuorten ja nuorten aikuisten kohdalla. Syy lienee selvä. Onko romaania edes luettu, saati aloitettu, jos siitä ei postaa kuvaa instaan tai tee TikTokia?

Joka tapauksessa yksi aikamme suurimmista ongelmista on opiskelijoiden kokema työ- tai opiskelu-uupumus. Asiasta saa kuulla päivittäin kampuksella, ja mediakin on kunnostautunut raportoimaan siitä. Helmikuun nettihesarissa oli pitkä juttu, jonka mukaan ilmiöllä on vakavia kansantaloudellisia seurauksia. Jotain on siis syytä tehdä asialle.

Yhtä lailla media on kunnostautunut perkaamaan ilmiön syitä. Lyhyenä kertauksena mainittakoon, että niiksi luetaan joko yksilön omat syyt, kuten mielenheikkous, tai yksilöllistymisen syy.

Ensiksi mainitun ongelma on se, että niin laajalle levinnyttä ilmiötä on turha typistää vain yksilön omaksi syyksi. Ehkäpä yksilöllistymisen syyllä on järeämmät juuret?

Sillä viitataan kulttuurin tilaan, joka korostaa yksittäisen ihmisen vastuuta tehdä tietoisia valintoja oman elämänkulun rakentamisen kannalta sen sijaan, että ihminen noudattaisi ympäröivän yhteisön valintoja ja perinteitä.

Mitä merkittävämmäksi yksilöllistyminen kohoaa kulttuurissa, sitä vähäisemmäksi käy yhteisöjen rooli. On puhuttu jopa liiallisesta yksilöllistymisestä, sillä nykykulttuurin ilmapiiri muka kannustaa itsepohdiskeluun ja oman ainutlaatuisen identiteetin rakentamiseen. Koska kyse on nollasummapelistä, kehityksen voi nähdä nakertavan yhteisöllisyyttä ja pitkäkestoisia vuorovaikutussuhteita.

Yksilöllistymiseen liittyvien paineiden ja heikentyneen yhteisöllisyyden yhteisvaikutus saattaakin johtaa jopa uupumukseen tai masennukseen asti, Suomen kansallissairaudeksi. Mutta olisiko kenties viisaampaa kiinnittää mieli siihen, millaista herkkyystilaa vasten yksilökeskeisen kulttuurin vahvat vaatimukset kumahtavat?

Väitänkin, että romaanien lukeminen on sellainen selviytymiskeino, kädenojennus, johon terapia ei pysty. Kädenojennuksella viittaan J.D. Salingerin Sieppari Ruispellossa -kirjan päähenkilö Holden Caulfieldin tokaisuun, että hyvä romaani on sellainen, jonka luettuaan lukija haluaisi lyödä kättä sen kirjoittajan kanssa ja puhua tälle säännöllisesti.

Asiasta tekee ongelmallisen se, että romaaneja arvotetaan kulttuurissamme nurinkurisesti. Kärjistäen sanottuna klassikoihin suhtaudutaan vakavasti. Nykyromaaneja pidetään usein alempiarvoisena, viihteenä.

Ongelma ei ole nykyromaaneissa, vaan siinä, että klassikotkaan ovat harvoin vakavia. Esimerkiksi he, jotka sanovat, että Don Quijote on vakava romaani, eivät ymmärrä, mistä siinä on kyse. Kaiken syvällisen on oltava vakavin sanoin puettu, nämä ihmiset erehdyksissään luulevat.

Don Quijote on tuulimyllyjä vastaan taisteleva hullu, mutta hänessä on myös rutkasti maalaisjärkeä ja viisautta. Hän tekee itsensä naurunalaiseksi, mutta pystyy myös jaloihin ja urheisiin tekoihin.

Mitä tällainen kahtalaisuus merkitsee? Sitä, että tie totuuden porteille on ironian päällystämä. Ironia paljastaa, että totuus on melkeinpä poikkeuksetta monitahoinen, että asiat eivät välttämättä makaa vain yhdellä tapaa, vaan eräällä tavalla ja sen vastakohtaisella tavalla.

Kaunokirjallisuuden lukemisessa onkin kyse siitä, kuten Merete Mazzarrella eräässä esseessään kirjoittaa. Se kutsuu lukijaansa ajattelemaan kaikkea, mitä vain ajateltavissa on. Hyviä ja pahoja, rumia ja kauniita ajatuksia.

Tässä kohdin on syytä mainita, että kaunokirjallisuus sinänsä ei, vaikka toisin usein väitetään, paranna ihmisen empatia- tai tunnetaitoja. Toki sen kautta voi eläytyä, antautua henkilöhahmojen vietäviksi, mutta se ei velvoita eettisesti tuntemaan empatiaa.

Mazzarella mainitsee esseessään ruotsalaisen Nobel-kirjailija Selma Lagerlöfin sanat ystävälleen kirjeessä, jonka hän oli kirjoittanut luettuaan Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus: ”Toivon, että saisin olla kuin Raskolnikov (romaanin päähenkilö) ja murhata vain siksi, että tietäisin miltä se tuntuu.”

Siis myös murhilla mehustelevaan fiktiiviseen yhteiskuntaan kannattaa uppoutua kädenojennuksen saamiseksi todelliseen yhteiskuntaan. Se yllyttää tutustumaan rajuimpiinkin ajattelutapoihin ja rohkaisee pakenemaan itseään, mikä ei tarkoita samaa kuin eskapismi.

Yksilöllisen egomme rajojen ulkopuolelle pääseminen on vapauttava kokemus ja pääsy toiseen universumiin kirjoitetun sanan välityksellä voi olla joillekin, esimerkiksi mielimurteiselle nuorelle turvallisempi reitti kuin tosimaailman kohtaamisen kautta.

Ravistelevinta uutta kaunokirjallista näköpiiriä tähystäessä on luultavasti erään yllättävän havainnon tarkkaaminen. Muut ihmiset, joskin kuvitteelliset sellaiset, ovat usein hyvin samanlaisia kuin me itse olemme. Tolstoin Anna Karenina -romaanin avauslause “Kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan” resonoi laajemminkin.

Ihan kaikki onnettomat ihmiset ovat onnettomia omalla tavallaan. Itsensä paljas kohtaaminen on hyvin vaikea saavutus. Lisäksi itsensä ymmärtäminen siihen vaadittavine sanastoineen on suuren työn takana.

Terapeutilta saadun palautteen voi ohjailla sanavalinnoilla itseään välittömästi myötäileväksi. Toisin on laita romaaneissa, joiden kertomukset parhaimmillaan tekevät kipeää. Kutsun näitä kertomuksia herkkyystiloja virittäviksi kertomuksiksi.

Hyvä esimerkki tällaisesta kertomuksesta on Virginia Woolfin Mrs. Dalloway -romaanissa. Sen ydinihmissuhdekuvion pyörteissä on nainen, jota yhtä aikaa rakastaa kaksi miestä.

Toinen heistä on naisen sielunkumppani, toinen kaikkea muuta. Nainen kuitenkin valitsee näistä jälkimmäisen siksi, että elämä sielunkumppanin kanssa olisi liian intensiivistä.

Tämän kolmiodraaman dynamiikka oli niin taitavasti kirjoitettu, että lienee helppo arvella, että useammankin lukijan on jätettävä kirja vähäksi aikaa syrjään. Saako yhtä välittömän rehellistä, omiin kokemuksiini heijastavaa palautetta terapiassa, vaikka vatvoisi ihmissuhdekuviota siellä tuntikaupalla?

Yhtä kaikki, muun muassa tuonkaltaisten herkkyystilojen virittämiseen kytkeytyy toinen aiheeseen liittyvä ongelma. Nimittäin se kohoaa ani harvoin puheenaiheeksi, että yleisesti hyväksytty lukutaidon määritelmä ei juuri ota huomioon tällaista virittävää tai luovaa lukemistapaa.

Yleensä lukutaidolla viitataan medialukutaitoon, monilukutaitoon tai oppilaiden ja opiskelijoiden lukutaitoon, jota mitataan esimerkiksi PISA-tutkimuksissa. Ensimmäisenä ja toisena mainitut, vaikka ovatkin tärkeitä taitoja, eivät liity tämän esseen aiheisiin, mutta jälkimmäinen liittyy siten, että juuri tämä mielletään poikkeuksetta kaikenkattavaksi lukutaidoksi.

Mutta sehän on vain tietynlaista lukutaitoa. Se on analyyttista lukutaitoa, jonka tarkoituksena on opettaa lukemista objektiivisin kriteerein

Analyyttisesti lukutaidokas on siis sellainen, joka osaa poimia teksteistä eri lauseenjäseniä taikka eritellä, mitä erilaisia retorisia keinoja kussakin kolumnissa kolumnisti hyödyntää. Sen sijaan luova lukemistapa, käsite, joka on peräisin kirjallisuudentutkija Siru Kainulaiselta, tähtää tuottamaan lukijassa miellyttävän kokemuksen.

Lukemisen ei tule maistua puulta, sen ei tule palvella jotain tiettyä hyötyä tai tarkoitusta. Lukeminen on luovan herkkyystilan virittämistä, ei suorittamista.

Auttaisiko luovan lukemistavan laajempi sisäistäminen selviytymään faktojen hallitsemassa maailmassa? Hän, joka elää 2020-luvun hyvin monimutkaisessa ja -tulkintaisessa tietoyhteiskunnassa ja joka ei lue romaaneja, toisin sanoen saa viritetyksi luovia herkkyystilojaan, on vaarassa tulla faktojen murskaamiksi.

Faktathan ovat vain faktoja: ne eivät itsessään kerro mistään mitään. Pelkillä faktoilla pärjää korkeintaan Trivial Pursuit -lautapelissä. Niiden varaan ei voi rakentaa elämään merkityskenttää, joskin sellainen voidaan niillä romuttaa. Esimerkkejä löytyy vaikkapa Neuvostoliiton valtiokehityksestä.

Yhteenvetona todettakoon, että moni terapiassa käyvä yrittää saada vastauksen samaan ongelmaan, mitä kaunokirjallisuuden parhaat palat esittävät. Sen lisäksi, että kaunokirjallisuuden avulla voi luoda pohjaa elämän merkityskentälle, sen lukeminen opettaa totuuden sijaintipaikan.

Se nimittäin on lähempänä kuin uskotkaan: et vain ole koskaan uskaltanut poistaa verhoa silmiesi edestä. Terapia sen sijaan lisää keinotekoisesti verhoja ja uskottelee, että tämän verhon takaa löytyy totuus. Mutta sieltä löytyykin vain uusi verho.