Populaarikulttuurin sukupolvikokemuksilla on kyky sekä yhdistää että erottaa ihmisiä. Koko ikäluokan jaetut kokemukset lienevät kuitenkin nykyään yhä harvinaisempia.
Minua vaivataan usein Disney-klassikkoanimaatioilla. En ole nimittäin nähnyt niistä yhtäkään. Omalle sukupolvelleni Disney-universumin unohtumattomat bambit, leijonakuninkaat ja pocahontakset ovat itsestään selvää kulttuurista pääomaa. Kaikilla on jokin tunneside elokuviin, ja omia kokemuksia puidaan alituisesti.
Disney-leffat ovat vakiopuheenaiheita, joihin voi tarttua hyvänpäiväntuttujen seurassa tai aamuyön raukeina tunteina. Jos sen sijaan käy ilmi, ettei ole nähnyt yhtäkään, reaktiona on usein tyrmistys ja selittelyvaatimukset.
Varttuessani kotonamme ei ollut televisiota. Tietokone hankittiin ehkä joskus oman alakouluaikani puolivälissä. En siis ole jättänyt Disney-leffoja katsomatta tarkoituksella.
Näyttöpäätteettömyys ei kuitenkaan minua häirinnyt, luin pinoittain romaaneja, joiden parissa aika kului mainiosti.
Myöhemmin olen ollut koko asiasta varsin kiitollinen, sillä oletettavasti juuri televisiottomuus vaikutti siihen, että ajauduin tiiviisti kaunokirjallisuuden pariin nuoresta saakka.
Selvennettäköön lisäksi, että tämä kaikki oli aikaa reilusti ennen suoratoistoa, silloin kun DVD-levy alkoi vallata Suomen kotitalouksissa hyllytilaa VHS-kaseteilta. Teini-iässä kirin leffatuntemustani, ja nykyään olen ihan keskiverto elokuvataiteen ystävä.
Disney-animaatioihin en ole kuitenkaan edelleenkään tuntenut vetoa. Olen kuullut valtavan paljon niistä parhaimpien fantastisuudesta, mutta ehkäpä juuri se saa minut kavahtamaan.
Valitettavan tuttu kokemus on nimittäin jonkin yleisesti rakastetun sarjan tai leffan katsominen ajastaan jäljessä, jolloin hehkutettua kokemusta on vaikeaa tavoittaa. Kyseessä saattaa olla nykynäkökulmasta sopimaton tai ilkeä huumori, tai pelkästään eri ikäluokalle tai sukupolvelle suunnattu tuote.
Disney-kokemuksiin limittyy epäilemättä myös lapsuudesta heijastuva nostalgia, joka luo osan tunnesiteestä. Tuohon kokemukseen ei voi päästä käsiksi enää myöhemmin.
Varmaankin aion joskus katsoa Leijonakuninkaan. Sillä välin kuitenkin toivon, että uudet tuttavani pysyisivät housuissaan kuullessaan, etten ole nähnyt Disney-elokuvia.
Olennaista onkin se, että oma kokemukseni Disneystä on jonkun toisen kokemus vaikkapa Harry Pottereista, Star Warsista tai Aku Ankasta. Onneksi uusissa kulttuurituotteissa ulossulkeva ilmiö lienee lievempi, kun katsottavaa on koko ajan tarjolla niin valtavasti, ettei kaikkea voi mitenkään ehtiä seuraamaan.
Populaarikulttuurin suotuisin luonteenpiirre on lopulta kuitenkin se, että melkein kaikki voivat löytää sen ääreltä jotain yhteistä. Nauttikaamme niistä lukuisista jaetuista kokemuksista!
Joel Suontama
kotimaisen kirjallisuuden pääaineopiskelija
Turun yliopisto
