Olavi Partanen
Nykyisen kaltaisen opiskelijavalintajärjestelmän perään kuulutettiin vuosia. Haluttiin, että lukiossa tehdyllä työllä olisi isompi merkitys. Sellainen järjestelmä saatiin kaksi vuotta sitten. Yli puolet korkeakouluopiskelijoista saa nyt opiskelupaikan pelkän yo-todistuksen perusteella. Vaikka jokaisella uudistuksella kestää aikansa asettua uomiinsa, tähän uudistukseen voidaan olla pääosin tyytyväisiä. Eikö niin?
No ei nyt ihan niin. Seuraukset ovat antaneet enemmän synkistelyn kuin myhäilyn aihetta. Yhdet ovat parjanneet sitä, kuinka kohtuuton pitkän matematiikan arvosanan painoarvo muihin aineisiin suhteutettuna on. Toiset ovat pöyristyneet tuoreista lukiolaisten kuulumisista. Ne kieltämättä maalaavat näköpiirin tummin merkein. Lukio-opiskelijoiden kokema mielenterveys murtuu murtumistaan. Toki uudistus on lykkinyt muutaman vehreänkin vesan.
Uudistusta ennen monelle opiskelijalle tuli toisen asteen koulutuksen jälkeen harmillisia välivuosia. Siinä mielessä harmillisia, että nuo opiskelijat olivat havitelleet useana vuonna opiskelupaikkoja, joihin he olivat päässeet joko useamman yrityksen jälkeen tai ei ollenkaan. Tällaisen kierteen yleinen löysentäminen olikin yksi todistusvalinnan tavoitteista. Siinä näytetään onnistuneen.
Tämän onnen suurin siivittäjä on se, että todistusvalinta on tehnyt hakemisesta mutkattomampaa ja monipuolisempaa. Ei tuota suurta vaivaa samassa haussa rastittaa vaihtoehtoja sekä yliopistosta ja ammattikorkeakoulusta, kun ei tarvitse valmistautua alakohtaisiin pääsykokeisiin. Ensikertalaisten lisäksi hakemisen helppous näyttää koskevan myös jo kertaalleen paikan vastaanottaneita.
Tämä aiheuttikin huolta ennen uudistusta. Entä jos ei haluta ottaa tarjottua opiskelupaikkaa vastaan ensikertalaisuuden menettämisen pelon tähden? Huoli ei näytä isossa mittakaavassa materialisoituneen. Näin VATT:n tutkimustulokset ainakin kertovat. Yhteiskunnan elinvoimaisuuden kannalta on otollista, että nuoret pääsevät opiskeluihin kiinni entistä aiemmin. Se saattaa pidentää tulevaisuuden työuria ja lieventää syrjäytymisen yleistymisen kaivamia sudenkuoppia.
Miltä muilta kanteilta voidaan eritellä nykyjärjestelmästä kehuttavaa? Ainakin se on jokseenkin hyvä asia, että yhden vuosittain järjestettävän pääsykokeen sijaan yo-kokeita voidaan pitää eräänlaisena monitahokkaana pääsykokeena. Sen muodoin vaikkapa englannin kokeen taikka äidinkielen tekstitaidon kokeen voi uusia jo keväällä, jos suoritus alitti syksyllä odotukset. Nopeasti uudesti yrittämään pääseminen antaa lohtua pettymykseen.
Nykyjärjestelmään tähdätyistä kritiikin kärjistä uppoavin lienee se, että pitkän matematiikan arvosanan tärkeys on liiallinen. Historian koulutusohjelmaan hakiessa matematiikan arvosanalla olisi tähdellisempi merkitys kuin historian arvosanalla.
Silti sille voidaan laatia vankat perusteet, että matematiikan opiskelulle on luotu lukiossa kannustimia. Valtakunnallisten testitulosten mukaan yhdeksäsluokkalaisten matemaattinen osaaminen on sekä heikentynyt roimasti että eriytynyt voimakkaasti viimeisten vuosien aikana.
Sen lisäksi asianlaita on tutkitusti niin, että äidinkielen ja matematiikan arvosanoilla on suurta väliä myöhempää opintomenestystä mitatessa. Ei olekaan sattumaa, että molempien painoarvo on suuri yhdysvaltalaisten huippuyliopistojen SAT-testeissä. Matemaattisesta osaamisesta ei ole milloinkaan syytä olla akuuttia pulaa. Hyvä, että asian eteen tehdään jotain konkreettista.
Joku varmasti varmasti pähkäilee, että eihän kukaan varmaan siihen mitään vastaan sano, etteikö matemaattista osaamista kannattaisi pitää arvossaan, Siltikin nykypainotukset ovat kohtuuttomat. Tässä argumentissa on paljon pontta. Ongelmallisen siitä tekee etenkin se, että siinä on ehkä pohjimmiltaan kyse kannustinten olemuksesta, joka ei ole yksinkertaisesti kiteytettävissä. Niiden hyödyt ja haitat ovat lisäksi usein mitattavissa vain seurannaisvaikutuksina, joten tarkasteluun kuluu oma aikansa. Vaikka aikaa siis tarvitaan, niin toisaalta kiirekin on.
Matemaattisen osaamisen voimakas eriytyminen on näet erityisen huolestuttava jyrkkä eriarvoistumiskehitykseltään. Opiskelijat lohkoutuvat testeissä taitureihin, keskivertoihin ja surkimuksiin. Aiempi tilanne muistutti Gaussin käyrää. Toisin sanoen ylivoimaisesti suurin osa kuului harmaaseen, ”ihan jees” -massaan. Sen muodoin oli verrattain mutkatonta valaa kansakunta vankkaan muottiin. Samanlainen yhteneväisyys uhkaa kuihtua lohkareiksi.
Nykytilanne kielii siis musertavasta kehityksestä yhdenvertaisuuden kannalta. Se on arvo, joka tulisi jollakin tavalla huomioida jokaisessa koulutusta koskevassa päätöksessä. Tähän kytkeytyy myös toinen koulutuskeskustelun muotisana, nimittäin itseohjautuvuus. Kaikille pitäisi antaa mahdollisimman yhdenvertaiset mahdollisuudet rakentaa oma toisen asteen koulutuksensa mieleisekseen. Voidaan sanoa, että nykyjärjestelmä lepää noiden arvojen nojassa, sen yhteisvaikutuksen hedelmistä olisi nyt tarkoitus nauttia.
Mutta yhdenvertaisuus taipuu merkitykseltään moneksi. Äskettäin sitä käytettiin lyömäaseena yo-kokeiden puolesta keskustelussa, jossa jälleen nousi esiin ehdotus niistä tyystin luopumisesta. Lukiolaisten liiton kannanoton mukaan yo-kokeet ovat yhdenvertainen ja reilu tapa mitata lukion oppimäärän osaamista.
Sen ytimessä on totuutta, mutta eikös toisaalta ihan samaa argumenttia voida käyttää korkeakoulujen pääsykokeesta? Mitä tällä haluan sanoa? Otan siihen vauhtia toisesta raflaavammasta kysymyksestä.
Kuinka paljon lukion oppimäärällä loppujen lopuksi tekee vaikkapa yliopisto-opinnoissa? Oletettavasti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että lukio on nimellisesti yleissivistävänä oppilaitoksena vain ponnahduslauta jatko-opiskelupaikkoihin. Todellisuudessa lukiossa opituilla tiedoilla ei ole nimeään suurempaa sijaa yliopistossa.
Esimerkiksi lukion englannin kielen opetus ei liity mitenkään siihen englantiin, mitä yliopistossa pääaineena opiskellaan. Jos englantia pääsee opiskelemaan todistusvalinnan kautta, moni perusasia jää oppimatta.
Tämä ei välttämättä iske yhtä näkyvästi silmille kuin koulutusohjelmissa, joiden perusopinnot pohjaavat vahvasti pääsykoekirjojen asioihin. Esimerkkinä kauppatieteet, jonka opinahjoissa nähtiinkin reputusaaltoja todistusvalinnan käyttöönottamisen jälkeen.
Iso kysymys kuuluukin: eikö itse asiassa kaikille yhteinen pääsykoe ole lopulta se reiluin ja yhdenvertaisin tapa mitata osaamista korkeakouluopintoja varten?
Joo joo, mutta sittenhän vain se stressi keskittyy siihen pääsykokeeseen. Niinhän siinä käykin, mutta tuohon ajatukseen on syytä vastata lukiobarometrin tuoreella tuloksella. Sen mukaan lukio-opiskelijoista 62 prosenttia kokee opiskelunsa henkisesti raskaaksi.
Tilanne on kärjistynyt vuoden 2019 lukeman olleen 40 prosenttia. Maalaisjärjellä ajateltuna muutos todistusvalintapainotteisempaan järjestelmään näyttää siis vain kuormittaneen opiskelijoiden taakkaa, kun tiedossa on tulevien yo-kisojen merkitys. Koetilanne on joka tapauksessa ylivertaisen yhdenvertainen tapa mitata osaamista, mutta se aiheuttaa joka tapauksessa myös joskus lähes sietämättömänkin painetilan.
Paha dilemma, joskin sellainen, jota ei voida purkaa. Tässä yhteydessä yhdenvertainen mitattavuus ja henkinen kuormitus ovat kaksi muuttujaa, joiden välille on turhaa odottaa täyttä tasapainotilaa.
Jotkut aina haikailevat menneitä aikoja. Jos on heitä uskominen, lukio-opiskeluja pitäisi muovata takaisin yleissivistäväksi oppilaitokseksi eikä kolmen vuoden valmennuskurssiksi ylioppilaskokeita varten. Nuoren tulisi muutenkin ottaa kaikki ilo irti nuoruudestaan. Häntä ei pidä nähdä vain tulevaisuuden työntekijänä, joka on saatava mahdollisimman äkkiä työelämän ratakiskoille.
Tällainen pohdinta on pääosin ansiokasta. Nykyjärjestelmä todellakin kannustaa nuorta sysäämään liiaksikin energiaansa koulunkäyntiin Kukapa nyt vastustaa ajatusta, että nuoruus tulisi ottaa ainutkertaisena kokemuksensa, irtiottona aikuisuuden vaateista. Tähän ajatukseen sisältyy tietty kosolti nostalgiaa. Luullakseni jokainen haluaa ainakin iän karttuessa palata takaisin nuoruuteen – ihanaan ajanjaksoon, jota ei oikeasti ollut.
Iso osa meistä vain angstasi eikä ottanut juuri mistään iloa irti. Yleissivistävyys on kunnioitusta herättävä tavoite. Siinä varmasti monen mieli avartuisi, jos kaikkien mahdollisten pitkän matematiikan ja fysiikan kurssien sijaan opiskelija valitsisi monipuolisemman kurssivalion. Yhdenvertaisuus on kuitenkin tavallaan ristiriidassa itseohjautuvuuden kanssa. Itseohjautuvaa opiskelijaa ei voida vaatia liiaksi muovata opiskelujaan yleissivistävään suuntaan, jos häntä kiinnostaa lukea vain tiettyjä aineita. Jotta yleissivistävyys palautuisi arvokeskiöön, pitäisi lukio-opetuksen rakentua yhdenmukaistetumman kurssitarjonnan varaan.
Tasapainotilaa ei taaskaan ole, vaan toista pitää painottaa toisen merkityksen kustannuksella. Pitäisikö siis valinnan lukittua itseohjautuvuuteen? Sen muuntamiseksi käytäntöön on kaadettu monta kuppia palaverikahvia ja tulostettu monta liuskaa konseptipaperia. Ansaitsisiko se kunnon mahdollisuuden? Tulisiko itseohjautuvuus viedä niinkin pitkälle, että esimerkiksi matematiikan opiskelusta vietäisiin valtaosa nykykannustimista?
Ajatuksiin sisältyy omat riskinsä. Pienin ei ole yleishyvän loogisen ajattelun puutostila, mutta ainakin se palvelisi itseohjautuvuuden ja tietyssä mielessä yhdenvertaisuuden eetosta. Ensi keväänä todistusvalinta kokee todennäköisesti jälleen muutoksia. Pelko itää rinnassa ajatuksesta, että mitä kritiikin silmässä sitten on? Taasko ovat väärät painotukset väärissä oppiaineissa ja taas kahden vuoden päästä tehdään isoja muutoksia pienten opiskelijoiden kustannuksella.
