Oona Seppänen

Filosofian maisteri Maria Syväniemi pohdiskelee vähävaraisten historiantutkimuksen puutetta. Hän suuntaa Suomen historian väitöskirjatutkimuksensa niukasti aineistoa tarjoavaan aiheeseen: lasten, varsinkin huutolaislasten kokemuksiin köyhyydestä.”Köyhien ihmisten elämästä on harvemmin säilynyt heidän itse tuottamaansa aineistoa, mikä asettaa haasteita tutkimukselle.”, Syväniemi kommentoi

Huutolaisuusjärjestelmässä kunta antoi lapsia elätettäväksi heidän ylläpidostaan vähiten pyytävälle. Huutolaisten lapsuutta väritti usein väkivalta, laiminlyönti ja häpeä. Järjestelmä kiellettiin vuonna 1923, mutta huutokaupat jatkuivat tämän jälkeenkin.

Köyhien lasten historian tutkimisessa on selvä aukko. Varsinkin ennen toista maailmansotaa eläneiden lasten kokemuksia on tutkittu vähän. Turun yliopiston Suomen historian oppiaine ja sosiaalityö aloittivat vuonna 2021 yhteistyönä hankkeen ”Lasten ja nuorten arjen kokemukset köyhyydestä ja huono-osaisuudesta kriisien jälkeisessä Suomessa 1800-luvulta nykypäivään” täyttämään tätä rakoa. Aikarajaus ulottuu vuoden 1827 Turun palosta aina koronapandemiaan. Koneen säätiön rahoittama hanke pyrkii selvittämään, onko kriisien ja köyhyyden kokemuksella samaa ajasta riippumatta.

Hankkeeseen kuuluvaa Syväniemen väitöstutkimusta kehystävät sisällissota ja pulavuodet. Aiheeksi muodostui 1920–30-luvun lasten kokemukset köyhyydestä suomalaisella maaseudulla. Lähdemateriaaliksi valikoituivat valokuvat ja muistitietoaineistona toimiva Sosiaalihuollon perinnekeruu vuodelta 1985.

Syväniemi toteaa keskustelun lapsiperheiden köyhyydestä sekä kokemuksista koronakriisin ja sodanuhkan keskellä nostaneen aiheen ajankohtaiseksi. Myös Lastensuojelun Keskusliiton tekemä selvitys “Kovemmin käsin – suomalaisten kasvatusasenteet ja kuritusväkivallan käyttö 2021” herätti väitöstutkijan pohtimaan tutkimuksen merkittävyyttä.

”Osa kyselyyn vastanneista ei edes tajunnut, että tukistaminen lasketaan ruumiilliseksi kurittamiseksi”, Syväniemi kertoo.

Hänen mukaansa asiaa on hyvä pitää pinnalla, ettei vanhemmilta unohtuisi positiivisen ja hellän kasvatuksen tärkeys.

Väitöstutkimus pyrkii syventymään myös siihen, miten lapset ovat selvinneet kriiseistä. Syväniemen mielestä onkin tarpeellista tutkia mitä olisi voitu tehdä tai mitä tulevaisuudessa voitaisiin tehdä toisin, jotta jokainen voisi kokea turvallisen lapsuuden.

Tutkija peilaa 1920–30-luvun huutolaisten, köyhien ja kodin ulkopuolelle sijoitettujen lapsuuskokemuksia heidän myöhempään elämäänsä.

Väitöstutkijan mukaan tuohon aikaan lapsuutta eläneet ovat olleet nuoria aikuisia joutuessaan toiseen maailmansotaan ja aloittaessaan tämän jälkeen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen.

”On mielenkiintoista, miten lapsuuden köyhyyden kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, millainen yhteiskunta meillä on tänään.”

Lapsuuskokemuksia ei ole helppo tutkia. Mutta vaienneetkin äänet ansaitsevat oman historiankirjoituksensa.