Tiede
19.05.2016

Historia, uusliberalismi ja yhteiskunnan muutos on käsitetty väärin

Teksti:
Lauri Hannus
  • Kuvitus: Konsta Hormia

Tieteen popularisointi on kaunis ajatus, jonka vaalimiseksi on suollettu useita hyllykilometrejä akateemista konsulttipuhetta. Totuus termien kansantajuistamisesta on kuitenkin karu. Arkisessa puheessa rasvabloggarit, valveutuneet kansalaiset ja hätäilevät toimittajat laimentavat tiedekieltä tavalla, joka saisi homeopaatinkin huokailemaan. Pyysimme eri alojen tutkijoita paljastamaan löysäksi käyneitä käsitteitä, joiden käyttöyhteys vaatii kiristyskierroksen.

Myytti

Arkikielessä myytillä tarkoitetaan virheellistä käsitystä. Esimerkiksi ilmaisussa ”Terveellisen ruuan kalleus on myytti” korostetaan, että todellisuudessa terveellistä ruokaa on mahdollista ostaa edullisesti. Uskontotieteessä myyttiä on määritelty eri tavoin, mutta tyypillisesti sillä tarkoitetaan kulttuurin tai yhteisön alkuaikoja tai keskeistä käännekohtaa käsittelevää pyhää kertomusta. 

Tyypillisesti myyteissä on toimijoina jumalia tai henkiolentoja, ja usein niissä saa alkunsa jokin uusi asia. Uskontotieteilijä ei kysy, onko myytti tosi tyyliin ”Syntyikö maailma todella sotkan munasta?”, vaan analysoi esimerkiksi sitä, millainen merkitys kertomuksella on yhteisön kannalta, millaisissa rituaalisissa yhteyksissä myyttiä kerrotaan tai todennetaan sekä millaisia sosiaalisia suhteita ja hierarkioita kertomus legitimoi.

Mielestäni tässä tapauksessa ei ole erityisen ongelmallista, että termiä käytetään eri tavoin arkikielessä ja tieteen teknisenä terminä. Se voi saada aikaan sekaannuksia, mutta usein eri merkityksistä syntyy lähinnä huvittavia tilanteita.

Teemu Taira 
Uskontotieteen dosentti ja Helsingin yliopiston uskontotieteen yliopistonlehtori

Historia

Sana ”historia” on arkikäytössä synonyymi muun muassa seuraaville asioille: menneisyys, historian esitykset ja historiantutkimus. Menneisyys ei ole sama asia kuin historia. Historia tai pikemminkin historiat ovat esityksiä, joissa kerrotaan menneisyydestä.

Historia ei myöskään ole yksi ja jakamaton, vaan se koostuu erilaisista menneisyyttä kuvaavista esityksistä, jotka voivat olla niin perimätietoa, esineitä, kuvia, muistelmia, elokuvia, romaaneja kuin tieteellisiä tutkimuksiakin. Jotkut esitykset kuvaavat menneitä tapahtumia, ilmiöitä ja kokemuksia hyvinkin tarkasti. Edellytyksenä on se, että lähteitä on riittävästi, ne ovat luotettavia ja historiantutkimuksen operatiivisia vaiheita seurataan ammattimaisesti.

Historiantutkijat eivät tarkkaan ottaen tutki menneisyyttä, koska sitä ei enää ole. Sen sijaan he tutkivat menneisyydestä jääneitä jälkiä nykyisyydessä ja yrittävät lähteiksi soveltuvien jälkien pohjalta rakentaa väitteitä, selityksiä, tulkintoja ja esityksiä menneistä tapahtumista. Ja kyllä: kirjaimellisesti ajatellen historiantutkijat tutkivat myös menneisyyttä koskevia esityksiä eli historioita. Historiografia on historioiden ja niiden tuottamisen historiaa.

Pertti Grönholm
Yleisen historian dosentti ja Turun yliopiston tutkijakollegiumin erikoistutkija

 

Uusliberalismi

Jopa jotkut korkeakouluviran saaneet tutkijat käyttävät ideologisista syistä joitain käsitteitä haukkumasanoina ilman, että määrittelisivät käsitteitä. Sen jälkeen termin käyttö on levinnyt ei-akateemisten mutta lausuntoja antavien kansalaisten käyttöön, kun näillä on tarve ilmaista muille, että he ovat ”hyvien puolella” ja ”pahoja vastaan”. Lausuja ei vain kerro omaa kantaansa, vaan samalla haluaa viestittää, että hän on hyvä ihminen ja ehkä parempi kuin jotkut toiset. Tutkijalle tämä lähtökohta on tietenkin vieras. Tehtävä on kysyä, millainen maailma on. 

Otan esimerkiksi termin ”uusliberalismi”. En tunne sille selkeää määritelmää, eikä sellaista tiettävästi kukaan ole esittänytkään. Friedrich Hayekin sanotaan olevan uusliberalisti, mutta en tunne hänen ajatteluaan enkä ole siihen ehtinyt perehtyä. Ei kukaan muukaan taloustieteilijä häneen koskaan vetoa. Eräs Turun yliopistosta valmistunut kollegani on kirjoittanut kirjan uusliberalismista, mutta minulle ei avautunut, mitä uusliberalismi – täsmälleen ottaen – on. Taloustieteessä on paljon tutkimusta ja arvioita siitä, ovatko julkisen sektorin tehtävät ja koko oikein mitoitetut. Tällöin viitataan Arrow’n mahdottomuusteoreemaan, Wagnerin lakiin ja Baumolin tautiin. Tämä keskustelu on asiallista eikä perustu ideologiseen haukkumasanaan.

Termiä kapitalismi valitettavasti käytetään samalla tavalla liian löysästi. Olen omassa työssäni määritellyt kapitalismin hyvin tarkasti. Se on talousjärjestelmä, jota luonnehtivat kolme ominaisuutta: vapaa sopimusoikeus, omistusoikeuksien turvaaminen ja rajoitetun vastuun periaate rahoitussopimuksissa. Näillä käsitteillä mentäessä pysytään asiassa. Se, millaiset instituutiot talouteen on syytä luoda, jotta ihmisen tahto reiluuden ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen voisi toteutua, on asia erikseen. Ja se vaatiikin oman analyysinsä.

Vesa Kanniainen
Kansantaloustieteen emeritusprofessori, Helsingin yliopisto

 

Optimointi

Termejä optimointi ja optimoida käytetään nykyään puhekielessä varsin yleisesti, kun halutaan parantaa jonkun prosessin tai järjestelmän nykyistä tilaa annetuissa olosuhteissa. Käytännössä tämä toteutetaan usein niin sanotulla mutu-menetelmällä yrityksen 
ja erehdyksen kautta ilman mitään takeita lopputuloksen optimaalisuudesta. 

Useimmiten meille riittääkin, että saadaan edes hitusen parannusta aikaiseksi. 

Matematiikassa optimoinnilla tarkoitetaan hyvyyttä mittaavan optimoivan funktion ääriarvojen, globaalien tai lokaalien, minimien tai maksimien etsimistä sallitussa alueessa. Keskeisessä roolissa optimoinnissa on, kuten itse termikin jo kertoo, ratkaisun optimaalisuus. Meidän on kyettävä matemaattisesti todistamaan, että löytämämme ratkaisu on optimaalinen tai, jos käytössä on esimerkiksi numeerinen iteratiivinen algoritmi, että algoritmin tuottamien ratkaisujen jono lähestyy askel  askeleelta optimaalista pistettä tietyllä nopeudella ja tietyn virhearvion puitteissa. 

Ratkaisun parantaminen on usein yksittäisen iteraatioaskeleen tavoitteena, muttei vielä missään nimessä koko totuus optimoinnissa. 

Marko M. Mäkelä
Sovelletun matematiikan professori, Turun yliopisto

 

Yhteiskuntaluokka

Yhteiskuntaluokalla viitataan tarkoitusperästä riippuen milloin koulutukseen, milloin tuloihin, milloin varallisuuteen, milloin poliittiseen kantaan, milloin perhetaustaan. Sanalla harvemmin viitataan ammattien kanssa vahvasti korreloivaan ja sen avulla tavallisesti määriteltyyn sosiaaliseen asemaan, niin kuin yhteiskuntaluokkaa empiirisesti tutkittaessa yleensä. Tosin emme me sosiologit ihan syyttömiä tähän epämääräisyyteen ole. Yhteiskuntaluokkien oikea määrittely on vuosikymmeniä kestänyt debatti myös tieteenalan itsensä sisällä. 

Sama koskee myös ilmaisua yhteiskunnan muutos. Oma henkilökohtainen siirtyminen elämänvaiheesta toiseen tulkitaan lähes poikkeuksetta yhteiskunnan muutoksena. Asian todellinen tila valkenee muutamassa sekunnissa, kun pysähtyy pohtimaan sitä, onko kyse oman elämän vai maailman muutoksesta. Kultainen sääntöni onkin, että suhtaudu aina kriittisesti, kun joku spekuloi yhteiskunnan muutoksella. Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö yhteiskunnat muuttuisi – useimmiten ne eivät kuitenkaan muutu sellaisin tavoin ja yhtä nopeasti kuin ihmiset olettavat. Varoituksen sana: tätä periaatetta seuratessa saa kahvipöytäkeskusteluissa nopeasti patakonservatiivin maineen. 

Jani Erola  
Sosiologian professori, Turun yliopisto 

 

Tarina

Mediassa ja mainosmaailmassa on tullut yleiseksi puhetapa, jossa elämä ja tarina samaistetaan aika suoraviivaisesti – tyyliin ”IL:n jättihaastattelu: Cheek kertoo koko tarinansa.” ”Mikä on sun tarina?” -tyyppiset kysymykset olettavat, että elämäntarinan voi kiteyttää lyhyeksi anekdootiksi. Tällainen kiteytys nähdään usein osana taitoa tuotteistaa itseään ja omaa osaamistaan. Oma elämä pitäisi muovata menestystarinaksi, jonka ehtii kertoa hissimatkan aikana. Mainonnan ja markkinoinnin epämääräisessä tarinapuheessa mikä tahansa voi olla tarina, ja käsite alkaa menettää merkitystään. 

Kirjallisuustieteessä tarina ja kertomus erotetaan käsitteinä. Tarina viittaa siihen, mitä kerrotaan (kerrotut tapahtumat ja kokemukset sekä näiden keskinäinen jäsentyminen), kun taas kertomus sisältää tarinan lisäksi kertomisen eli sen, miten tarina kerrotaan (tarinan diskursiivisen jäsentämisen). 

Kirjallisuustieteessä olennaista on hahmottaa, että tarina välittyy meille aina kertomusten kautta. Tarinat eivät vain ole maailmassa kuten kivet tai puut, vaan ne tuotetaan tulkinnallisen toiminnan – kerronnallistamisen – välityksellä. Tarinassa on alku, keskikohta ja loppu, vaikka maailma tai elämä itsessään ei jäsenny näin. Rakennamme tarinan ja valitsemme sille tietyn alun, keskikohdan ja lopun. 

Elämä ei ole yhtä kuin tarina, vaan siitä voidaan kertoa lukematon määrä erilaisia, eri tavoin jäsennettyjä tarinoita – riippuen muun muassa siitä, minkälaisista näkökulmista ja arvoasetelmista käsin sitä tulkitaan. Epämääräisen tarinaintoilun sijaan olisi hyvä kiinnittää enemmän kriittistä huomiota siihen, miten kerronnallistamme elämäämme ja miten maailmaa kerronnallistetaan meille. 

Hanna Meretoja
Yleisen kirjallisuustieteen professori, Turun yliopisto