Tiede
23.03.2016

Hermosodan poteroissa

Teksti:
Ilkka Hemmilä
Kuvat:
Konsta Hormia

Informaatiovaikuttaminen tuntuu internetin ongelmalta, mutta sota-ajan sensuurin keskellä sitä vasta huhuja levitettiinkin. 

"Venäjä tekee propagandahyökkäyksen Suomeen."

Hätkähdyttävä otsikointi pysäyttää yhä, vaikka sen uutisarvo on hälvennyt. Lauseen sisältö on jo liian tuttu.

Venäläisestä informaatiosodankäynnistä on Suomessa puhuttu puoli vuotta sen jälkeen, kun puolustusvoimien pääesikunnan tutkija Saara Jantunen julkaisi syksyllä 2015 teoksen Infosota

Siinä hän esitti Venäjän käyvän järjestelmällistä ja keinoja kaihtamatonta mediakampanjaa poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi. Jantunen esitti, että venäläismieliset ja eliittivastaiset tahot pyrkivät vääristelemään julkisten keskustelujen aiheita ja luonnetta Suomessa.

Uutisiin nousseet väitteet herättivät huolta suomalaisten mahdollisuuksista varautua informaatiovaikuttamiseen. Suomen arvioitiin astuneen uudenlaisen propagandasodan aikaan.

Tosin edellinen lainaus ei ole Infosodasta eikä sen synnyttämästä keskustelusta. Lauseen kirjoitti sanomalehtitoimittaja Jaakko Leppo kirjaan Propaganda – ratkaiseva ase. Teos ilmestyi alkuvuonna 1939, aivan talvisodan kynnyksellä.

Propagandan käyttömahdollisuuksia käsitellyt kirja oli huolestunut Suomen turvallisuustilanteesta ja eritteli Venäjän historiallista propagandavaikuttamista. Leppo laskee onnistuneen propagandan piiriin esimerkiksi Viaporin komentajan antautumispäätöksen Suomen sodassa.

 

Propagandasta puhuttiin Suomessa varsin aktiivisesti 1930-luvun lopulla, jolloin Suomen arveltiin olevan propagandistisesti kehittymätön valtio. Puolustusvoimat alkoi järjestää toimittajille ja mainostajille erityisiä tiedotusalan kertausharjoituksia. Niihin Leppokin osallistui. Venäläispropagandasta huolestuminen ei siis ole Suomessa uutta. 

Muiden historiallisten ilmiöiden tavoin propaganda mukautuu kulloiseenkin aikaan ja tilanteeseen. Jo termi propaganda on taipunut moneen. Käsite syntyi 1600-luvulla katolisessa kirkossa, joka pelkäsi uskontokuntansa jatkuvaa hajoamista uskonpuhdistuksen seurauksena.

”Alun perin propagandalla on tarkoitettu sellaisen järjestön viestiä, joka vaalii jonkun sanoman tai opin puhtautta”, kertoo maanpuolustuskorkeakoulun opettaja Mikko Streng, joka on perehtynyt propagandan historiaan.”Myöhemmin termissä on alkanut viestin sijaan olla kyse menetelmistä, joilla sanomaa levitetään.”

Mukautuvaista termiä on käytetty avoimestikin. 1930-luvun Suomessa propaganda edusti mainonnan kaltaista markkinointia. Esimerkiksi joukko maan viestintäammattilaisia perusti erillisen järjestön edistämään Suomen maakuvaa. Varhainen maabrändiyhdistys nimettiin Propagandaliitoksi.

Maailmansotien aikaan valtiot tarttuivat innokkaasti propagandaan. Vastustajia mustamaalannut viestintä leimasi käsitteen hyökkääväksi ja valheelliseksi toiminnaksi. Termin käyttö haudattiin.

”Termiä käytetään enää lähinnä silloin, kun viitataan historiaan tai syytetään jotakuta toista valheellisen tiedon levittämisestä”, Streng arvioi.

 

Käsitteenä propaganda tuntuukin kaukaiselta, maailmansotien aikaiselta. Siltä ajalta on myös kotoisin suomalaisten viimeisin omakohtainen kokemus sotapropagandasta. Heti talvisodan alettua Neuvostoliitto pyrki aggressiivisella propagandalla iskemään kiilaa sisällissotamuistojen erottaman kansan keskuuteen.

Propagandaan kohdistuneet pelot osoittautuivat turhiksi. Suomen kansa taisteli kuuluisat sataviisi päivää huomattavan yhtenäisenä.

Vielä maailmansotien aikana propagandan keskeisin elementti oli perussanoman toistaminen. Tämä vastasi ajan viestintäkäsityksiä: koska ihmisten oletettiin olevan hyvin alttiita virikkeille, yksinkertaisen toiston uskottiin riittävän sanoman hyväksymiseen.

Talvisodassa Neuvostoliiton viesti kompastui yksinkertaisuuteen ja siihen, ettei sanomaa kohdennettu suomalaisille. Sodan alussa neuvostoarmeija väitti löytäneensä valtaamiltaan alueilta suuria kuvia pääministeri A.K. Cajanderista, jotka olisivat vastanneet Stalinin henkilökulttia Neuvostoliitossa. Kun toistettava sanoma ja todellisuus eivät kohdanneet, karikatyyrisestä propagandasta tuli epäuskottavaa. 

”Neuvostoliiton Suomeen kohdistama propaganda oli hirvittävän jäykkää ja tökeröä läpi sodan", summaa Tuomas Tepora

Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa työskentelevän historiantutkijan tuorein tutkimus käsittelee talvisodan aikaista mielialaa Suomessa, erityisesti siviiliväestön parissa. Tepora havaitsi, että suomalaisten yhtenäisyyden joukkoon mahtui runsaasti epävarmuutta, jota sota-aika synnytti ja sensuuri ruokki.

Puutteellisen tiedonkulun aikana kömpelökin propaganda eli omaa elämäänsä. Teporan arvion mukaan suuri osa sodan aikana liikkuneista huhuista oli todennäköisesti peräisin Moskovan radion suomenkielisistä propagandalähetyksistä. 

"Huhut eivät välttämättä aina olleet haitallisia, eivätkä huhujen levittäjät itse aina uskoneet niihin. Huhut olivat vaihtoehtoista tietoa – tavallaan juoruilua aikana, jolloin normaalit tiedonvälityskanavat eivät toimineet."

Suomalaiset täyttivät huhuilla sensuurin synnyttämää epätietoisuutta. Informaatiopimennossa mikä tahansa väite kelpasi niin tiedonjyväksi kuin ajanvietteeksikin. Huhu ei saanut voimaansa sisällöstä vaan kertomuksen levittämisen merkityksestä: valtion tiedonvälitysmonopolin haastamisesta.

"Huhuilla tuotetaan vaihtoehtoista tiedonvälitystä, ja vaihtoehtoinen tarkoittaa tässä samaa kuin uskomushoidoissa. Siinä on tärkeää oppositioasenne virallista totuutta vastaan."

 

Juuri merkitykset ja tarinat ovat Mikko Strengin mukaan tärkeitä työkaluja nykyajan mainonnassa ja propagandassa. Tiedottajat ovat havainneet, että tarinat vetoavat ihmismieleen pelkkää toistoa paremmin. Ylipäänsä ymmärrys ihmismielen toiminnasta ohjaa viestintäteorioiden kehitystä.

Viestintään vaikuttaa myös teknologia. Nykypäivän avoin somemaailma tarjoaa hyvin toisenlaiset keinot viestinnälle kuin sotavuodet viime vuosisadan alkupuolella. Viestintäkeinot ovat monipuolistuneet, ja mediat ovat sirpaloituneet palvelemaan pieniä intressiryhmiä. Tiedon tuottaminen, seuraaminen ja jakaminen on paitsi välitöntä myös persoonallista.

"Viestinnällinen kenttä on pirstoutunut mikrotason tarinoihin, joita on valtava määrä. Nykyinen informaatioteknologia antaa mahdollisuuksia kaikennäköisille toimijoille, myös yksittäisille ihmisille", Streng kuvailee.

Kuka tahansa voi siis päästä ääneen tarinoineen, kokemuksineen ja uskomuksineen. Tarinat vetoavat lukijoihin ja kuulijoihin, jotka voivat samaistua kertojan elämäntilanteeseen. Omakohtaisuus myös haastaa perinteisten mediayhtiöiden uutisoinnin sisällöt ja tavat. Huhujen tavoin ne tarjoavat vaihtoehdon auktoriteettien sanomalle.

Vaikka netissä kiertävien uskomusten sisältö on varsin erilainen kuin sotahuhujen, Tuomas Tepora näkee niiden tarkoitusperissä samanlaisia piirteitä. Huhut nimittäin vetoavat ihmisiin ajasta, paikasta ja henkilökohtaisesta taustasta riippumatta – vain huhujen sisällöt vaihtelevat.

"Yhdysvaltalaistutkimuksessa huomattiin, että toisessa maailmansodassa huhuihin uskoi niin koulutettu kuin kouluttamaton väestö. Eri ihmisryhmillä vaan meni läpi erityyppisiä juttuja. Hallitukseen luottaneet uskoivat huhuihin, joissa huijarit käyttivät sota-ajan palveluita hyväkseen. Epäuskoisesti virkavaltaan suhtautuneet puolestaan uskoivat huhuja, joiden mukaan valtiovalta pimitti tietoa ja niin pois päin. Huhut vastasivat kertojansa maailmankuvaa ja vahvistivat sitä."

Kilpailevat henkilökohtaiset näkemykset ovat propagandistille oivallinen temmellyskenttä. Ne antavat mahdollisuuden kääntää yhteiskunnan avoimuuden itseään vastaan.

”Mitä suljetumpi yhteiskunta on, sitä avoimempaa propaganda voi olla. Mitä avoimempaan yhteiskuntaa siirrytään, sitä paremmin se on pidettävä piilossa. Nykypäivän maailmassa on hyvin vaikea tunnistaa jokin asia propagandaksi. Propagandalta tuntuvan väitteen taustalla saattaa olla yksittäisen ihmisen ajatus, jonka hän haluaa vain tuoda julki,” Streng pohtii.

Propaganda on terminä käynyt epämuodikkaaksi tutkijoidenkin parissa. Saara Jantunen puhuu kirjassaan informaatiovaikuttamisesta. Siinä on kyse julkisuudessa käytävän keskustelun aiheiden ja niiden tulkinnan ohjaamisesta.

Yhdestä tapahtumasta luodaan tarkoituksella kilpailevia kertomuksia. Ken saa oman tulkintansa määräävään asemaan, kykenee hallitsemaan käsityksiä todellisuudesta ja sitä kautta saavuttamaan päämääränsä.

Vaikka propagandisti ei kykenisi luomallaan narratiivilla käännyttämään vastaanottajaa puolelleen, hän voi silti kyetä tuottamaan epävarmuutta todellisuuden luonteesta. Esimerkiksi Venäjän toiminta Ukrainassa nojaa sodan luonteen häivyttämiseen. Infosota edeltää ja täydentää perinteisiä taisteluja.

Propaganda on siis sekä kuollut että elämässä kukoistuskauttaan. 

Kuplayhteiskunnassa elävät senkaltaiset laiskat stereotypiat, joilla Neuvostoliitto yritti talvisodassa ratsastaa. Perinteinen käsitys talvisodassa yhtenäistyneistä suomalaisista tuntuu nykypäivän eripuraisuudessa tervetulleelta. Tepora tosin muistuttaa, että talvisodan henki vaati myös pohjatyönsä.

"Usein unohtuu, ettei talvisota itsessään takonut kansaa yhtenäiseksi. Kansa oli alkanut eheytyä jo 1930-luvun aikana. Nykyään sen sijaan ollaan menossa eri suuntaan: kun talvisodan alla kansa oli yhtenäistymässä, niin nyt puhutaan eriytymisestä."

Ennen kaikkea talvisodan hengen peräänkuuluttaminen nykyhetkeen ontuu, koska sota-ajan kokemusmaailma on radikaalisti erilainen kuin rauhan ajan. Siksi Tepora varoittaa liian yksioikoisista keinoista oppia historiasta.

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, jos talvisodan hengestä pystytään löytämään positiivisia eteenpäin katsovia arvoja, mutta on aika vaarallista hahmottaa menneisyyttä pelkän sodan kautta."

Kun Jaakko Leppo halusi parantaa Suomen turvallisuustilannetta, hän lähestyi ongelmaa oman aikansa median ehdoin. Lepolle ratkaisu Suomen puutteelliseen propagandavalmiuteen olisivat olleet ammattilaiset, jotka olisi koulutettu vastaamaan maan virallisesta propagandasta. 

Nykypäivän infosodassa toimijoita eivät kuitenkaan ole pelkät valtiot. Harhatietoa laativat ja levittävät myös yksilöt. Sen vuoksi disinformaation kitkemisen keinona puhutaan lähdekriitikin ja medialukutaidon opettamisesta kansalaisille.

Näiden oppien ohella Mikko Streng toivoo ihmisten sitoutumista yhteiskuntaan. Sitä edesauttaa hänen mukaansa viranomaisasioinnin luontevuus. Kohdatessaan viranomaisen kansalaisella on mahdollisuus kokea, että hän tulee ymmärretyksi ja kuulluksi.

”Luottamus on yhteiskunnan koossapitävä voima, niin kuin minkä tahansa sosiaalisen ryhmän. Jos kasvattaa aitoa luottamusta järjestelmää kohtaan, se ruokkii positiivista mielikuvaa järjestelmän toimivuudesta.” 

Saara Jantunen puolestaan ehdottaa oman kirjansa päätteeksi avoimen yhteiskunnan arvoihin sitoutumista. Sen hengessä hän kehottaa suomalaisia ensi töikseen siivoamaan luurangot kaapeistaan.