Kulttuuri
25.08.2016

Aistit pysäyttävät yksilön

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Taide on syrjäyttänyt kaljakarsinat nykyaikaisen festivaalikokemuksen ytimessä. Maantieteen opiskelijasta tuottajaksi päätynyt Maria Junno tietää, miten rakennetaan kokonaisuus, joka saa kiireisen juhlijan herkistymään.

Kuvitellaan taidenäyttelyn avajaiset, jotka kestävät kaksi päivää melkein kellon ympäri. Viini virtaa, bändit soittavat, ja osa väestä on melkoisessa humalassa. Tästä huolimatta kävijät törmäävät taideteoksiin kuin puolivahingossa. Syntyy kohtaamisia ja uusia ajatuksia. Joku herkistyykin.

Tällaisia tilanteita on toki jo olemassa, sillä taide on saavuttanut vankan jalansijan suomalaisilta, aiemmin pääosin musiikilla väkeä viekoitelleilla kesäfestivaaleilta. Flow Festivalin visuaalista ilmettä suitsutetaan kansainvälisessä mediassa taajaan, mutta monissa kotimaisissa arvioissa turkulaista, vuosina 2014–2016 järjestettyä H2Ö:tä pidettiin taideohjelman osalta edelläkävijänä. Tämä siitä huolimatta, että festivaali tehtiin niukalla budjetilla ja pääosin vapaaehtoisvoimin telakka-alueella: ympäristössä, jossa kaoottisuus on taattua.

H2Ö:n taideohjelmasta vastanneelle Maria Junnolle jatkuva säätäminen on vain osa työn viehätystä. Hän sanoo kasvaneensa paitsi sietämään jännitystä ja epävarmuutta, melkeinpä kaipaamaan niitä.

”Aina kun tehdään taidetta tilaan, joka ei ole niin sanotusti valkoinen kuutio, täytyy sitten myös rehellisesti tuoda esille siihen kuuluva epävarmuus, mutta myös se, että aina löydetään ratkaisu: jos tämä juttu ei toimikaan, niin keksitään jotain muuta.”

Telakka tekikin työstä välillä melko hankalaa. Veneiden, kuljetustelineiden ja satamanosturien viidakkoa tihentämään tulivat vielä viranomaisen vaatimat anniskeluaidat.

Junnolle koko vaikeaselkoinen neliöpeli on vain osa mielekkäiden tuotantotöiden haastetta. Tärkeintä on pystyä tekemään töitä yhdessä.

”Ja se yhdessä voi tarkoittaa niin virolaista raksaäijää, yritysjohtajaa kuin harjoittelijoitakin. Kaikki ovat yhtä varteenotettavia ongelmanratkaisijoita.”

Samalla kun tilaan tehty taide on vähän hankalaa, se tuottaa Junnon mukaan usein kaikkein hauskimmat lopputulokset.

”Viime vuoden H2Ö:ssä joku Hesarin toimittaja ihmetteli, että onko tämä kyseinen kaapelikela taidetta vai ihan tavallinen kela.”
 

Nykyisin Helsingissä asuvalla Maria Junnolla ei ole lainkaan muodollista taidekoulutusta. Yliopistolla suoritetut opinnot ovat kuitenkin loksahtaneet tuottajan työn kannalta kohdalleen.

”Tuotannoissani yhdistävänä tekijänä ovat aina aika ja tila. Olen opiskellut ihmismaantiedettä ja historiaa, ja tämä tausta antaa sisältöjen suhteen selkeää osaamista.”

Junno päätyi yliopistolta taidekentälle Aninkaistenkadun piskuisen B-gallerian kautta, jonka ennakkoluuloton ilmapiiri antoi Junnon mukaan sekä vapauksia että kontakteja. B:ltä Junno meni Turun kaupungin kulttuuritoimeen hallinnoimaan EU-projektia, jossa vietiin taidetta lähiöihin. H2Ö:n edeltäjään, vuosina 2009–2013 järjestettyyn Ilmiö-festivaaliin Junno hymähtää tulleensa huijatuksi mukaan.

Tuomas Sara oli yhteydessä, ja sanoi että ihan sellainen pieni dekojuttu. Eihän siitä tietenkään mitään pientä tullut, vaan iso duuni, ja samaan aikaan itselle tosi merkityksellinen.”

Uittamon rannalla järjestettyä, kotikutoista Ilmiötä seurasi vuonna 2014 saman tekijäporukan H2Ö. Ruissalon telakalle sovitettu vaihtoehtofestivaali nousi heti ensimmäisenä vuonna valtakunnallisen huomion kohteeksi.

H2Ö:stä tuli se juttu, jonne mentiin, vaikka suurin osa bändeistä ei sanonut mitään. Yksi selittäjä oli alueen mielikuvituksellinen ilme, jonka avulla rasvaisesta telakkamiljööstä saatiin kiehtovan kaunis.

Kunnianhimoinen ote tarkoitti käytännössä valtavaa työmäärää. Junno työskenteli H2Ö:n taiteen parissa tiiviisti aina puolet vuodesta kerrallaan.

Tekijätiimi kehitti jokaiselle vuodelle teeman ja etsi teoksia siihen lomittuen. Kolmannen ja viimeisen festivaalin teokset tarkastelivat aineen olomuodon muutosta ja siten heijastivat osiltaan itse festivaalin kohtaloa: telakasta ja siten myös H2Ö-konseptista luopumista.  

”Alue, johon teokset rakennettiin, oli muutoksessa, ja se myös näkyi itse teoksissa. Tämä vuoropuhelu oli mielestäni aivan ihanaa.”

Junnon mukaan olennaista tapahtumataiteessa on se, että sen kohtaaminen on aina hieman suunnittelematonta toimintaa.

”Kaikki ovat hirveän avoimia, vaikka eivät sitä ehkä tiedosta. Yhtäkkiä sitä saattaa vaikkapa huomata ajaneensa virtual reality -venettä, ja ajaneensa sitä aika kauan. Se on parasta! Perusvisiitissä museoon tai galleriaan sosiaalinen puoli on paljon kapeampi.”

Toki installaatio tai performanssi voi myös ärsyttää, jos sen ohi yrittää kiiruhtaa seuraavalle keikalle. Tuottajaa negatiiviset tunnereaktiot eivät haittaa, sillä ne kuuluvat asiaan. Junno kertoo silti tuntevansa ”äidillistä onnea” siitä, että H2Ö:n taiteesta on tullut tekijöille lähes pelkästään positiivista palautetta.

Työkseen prosesseja kontrolloiva Junno nauttii itsekin siitä, kun taide lyö vastoin omia odotuksia.

”Yksi parhaita hetkiä oli kirjailija Charles Bukowskin olois- ja näköiskilpailun voittajaveto, jossa viehättävä nuori neito lausui oman runonsa Bukowskin humalaisen angstiseen tyyliin. Se oli niin uskottava ja oma, että meni suu auki ja jauhot suuhun.”


Sirja Mobergin teos Määrittämätön läsnäolo (2015) oli osa H2Ö:n taideohjelmaa.

Hyväksyvä ja utelias. Ei haluta miellyttää, mutta halutaan, että kaikilla on superkivaa.

H2Ö:n luoneen kollektiivin taidefilosofia kuulostaa Maria Junnon kuvailemana kuin hissipuheen mittaiselta yhteiskuntasopimukselta.  

Teoksissa olennaista ei ole se, ovatko ne jotain kiinteää vai tapahtuvaa. Ne tähtäävät yllättävyyteen, reaktion ja ajatusten herättämiseen. Tapahtumapaikka, telakka itsessään, oli Junnon mukaan ohittamaton ja monessa kohtaa raivostuttava, mutta rakkaaksi muodostunut.

Nyt nosturit ovat jääneet taakse ja H2Ö:n tekijöiden tulevat aikeet ovat vielä hämärän peitossa. Junno ei vielä valota tulevaa, mutta puhuu tilan ja tekijöiden ”uudesta avioliitosta”, jossa paikka määrittää lopputulosta aivan yhtä paljon kuin tekijätkin.

Yhtä olennaisia ovat myös yleisöt, joiden tarpeet sanelevat sitä, mitä taidetapahtumalta nykyisin halutaan.

Nämä tarpeet eivät synny tyhjästä, vaan ne muotoutuvat ajassa. Nykyinen festivaalikonsepti syntyivät suurten joukkoliikkeiden 1960-1970-luvuilla, jolloin muun muassa kotimaiset Pori Jazz ja Ruisrock näkivät päivänvalonsa. Woodstock-ajan lapsille massaan sulautuminen oli voimavara ja valittu joukko identiteetin mittari.

Tällä hetkellä maailmankuvaa seulotaan omillaan, älypuhelimien kautta. Joukoissa seisominen ei tyydytä enää festivaalivierastakaan, mikä aiheuttaa erikoisen ongelman: massatapahtumissa massat ärsyttävät, ja tungoksesta valitetaan helposti.

Maria Junno ei pidä sanasta individualismi, jolla on hänen mukaansa ”ruma klangi”. Jokainen kokee tapahtumat omilla aisteillaan, mutta juuri pysähtymisen kautta muodostuu tunne yhteisöstä.

”Festivaaleilla halutaan kauneutta eri tasoilla, arjesta erottumista. Kokemus on totta kai henkilökohtainen, mutta sen voi kokea yhdessä. Kaikille aisteille suunnattu taide auttaa rentoutumaan ajassa, jossa on pakottava tarve olla koko ajan yhteydessä kaikkiin.”

Hyvin yllättävätkin teokset voivat virkistää mediaähkyn uhria. Junno mainitsee esimerkkinä Anni Puolakan teoksen Death Metal Meditaatio, jossa hyväksyntää huokuva meditaatio yhdistettiin tuhoa ja kuolemaa käsittelevään musiikkiin. Yhdistelmä on länsimaiselle ihmiselle hätkähdyttävä, vaikka juuri kuolemaan valmistautuminen on yksi buddhalaisen meditaation muoto.  H2Ö:ssä teos sai hyvän vastaanoton.

 

Jakamisen ja tallentamisen keskellä moni taideteos pelaa hetkellisyydellä: nopealla kokemuksella, josta ei saa aivan kiinni. Festivaalitaiteessa kyse on kuukausien mittaisesta työvaiheesta, jonka tulokset ovat nähtävillä parin päivän aistiähkynä. Sitten kaikki kerätään pois, ja kokonaisuus hajoaa.

Maria Junnoa töiden lyhyt elinkaari ei kaiherra.

”Se on haikeaa, mutta kaunista. Totta kai valokuvaajat ja media yrittävät dokumentoida mahdollisimman paljon, mutta kävijät ovat ne, jotka päättävät, mitä teoskokonaisuudesta loppujen lopuksi muistetaan.”

Junnolle tärkeintä on festivaalin aikana koettu välitön palaute, kuten ihmisten ilmeet ja eleet. Silti sosiaalinen media on täysin luonteva osa teosten vaikutuspiiriä, sillä siellä taiteelle syntyy yhteisiä merkityksiä.

”Kaikki se, mitä jaetaan – ylisanat ja ne pienemmät sanat, sekä oudot poseeraukset teosten kanssa”, Junno kuvailee.

Myös teosten valmistusprosessi kytkee tekijöitä ja yleisöä toisiinsa. Taiteesta kasvaa Junnon mukaan itseään suurempi asia, kun siihen on sitoutunut paljon lahjakkaita ihmisiä.

Juuri tämä yliyhteisöllisyys on tapahtuman rakentamisen ytimessä. Kyse on hetkellisestä projektista, jota tuottaja kontrolloi, mutta joka syntyy sadoissa käsissä kuin luonnostaan.

”Kokonaisuuden tekemiseen osallistuu valtava määrä ihmisiä. Se näkyy siinä, miten ihmiset ovat alueella kuin se olisi oma.”