Ilmiöt
15.01.2015

Toisinajattelijat

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Noora Isoeskeli & Lauri Hannus

Keskellä poliittisen arvokeskustelun merta sijaitsee unohdettujen saarekkeiden joukko. Siellä asuvat ne ideologiat, jotka eivät mahdu Arkadianmäelle. Neljä aatteen edustajaa kertoo, miksi politiikan valtavirta ei kelpaa heille.

Joona Rauhamäki, 27, controller:

”Nykyään melkein kuka tahansa voi kutsua itseään liberaaliksi. Siksi käytössä on termi libertaari, joka kuvaa klassista, valistusajan hengen mukaista liberalismia. Yksilönvapaudet ovat kaiken ydin.

Löysin libertarismin parikymppisenä. Sitä ennen kuvittelin olevani ihan normaali oikeistolainen. Aloin kuitenkin ihmetellä, eikö maassamme ole ketään, joka haluaisi purkaa loputonta sääntelyä. Ajatusmaailmani voisi tiivistää seuraavasti: tee mitä haluat ja anna toisten tehdä mitä he haluavat, kunhan se ei vahingoita muita.

Ideologian lähtökohdat ovat yksilön fyysinen koskemattomuus ja omaisuuden suoja. Valtio hoitaa ainoastaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden sekä oikeuslaitoksen. Kaikki muu on kansalaisten itse järjestettävissä. Ihmiset ovat vapaita toimijoita, eivät valtion hallintoalamaisia. Siksi ylimääräinen sääntely on purettava.

Liberalismi puolustaa aina pienintä mahdollista vähemmistöä: yksilöä. Demokratian vaarana on, että se muuttuu enemmistön tyranniaksi vähemmistöä kohtaan. En haluaisi myöskään nähdä sellaista, että vahvempi tai älykkäämpi taho tekee päätökset toisten puolesta. Ihmisellä pitää olla mahdollisuus tehdä omat valintansa, vaikkeivät ne vaikuttaisi järkeviltä.

Moni libertaari ajattelee, ettei sananvapaudella tule olla minkäänlaisia rajoja. Väkivaltaan kiihottaminen on tietenkin vaikea asia, mutta lopulta vain teot ovat rangaistavia, eivät ajatukset teoista. Se, että joku pahoittaa mielensä, ei ole mikään syy rajoittaa sananvapautta.

Tietenkin on asioita, joita ideologia ei ole ratkaissut. Hyvä esimerkki liittyy aseiden hallussapitoon. Klassisen amerikkalaisen ajattelutavan mukaan ihminen saa aseistautua puolustautuakseen mahdollista valtion sortoa vastaan. Mutta onko ihmisellä oikeus ostaa vaikka atomipommi, vai kulkeeko raja esimerkiksi rynnäkkökiväärissä?

Kokoomuksen Elina Lepomäki on ainoa kansanedustaja, jonka kanssa voin sanoa olevani lähes samaa mieltä asioista. Nyt vaalien alla puhutaan norminpurkutalkoista, joissa karsitaan turhaa byrokratiaa. En kuitenkaan usko, että puolueet lopulta tekevät tilanteelle mitään, sillä nehän sen ovat pystyttäneetkin.

Kymmenen vuotta sitten olin vielä Kokoomusnuorten jäsen. Lopulta havaitsin, etten ajanut lainkaan samoja asioita kuin puolue. En sanoisi maamme menneen kovin paljon kilpailukykyisempään suuntaan kokoomuksen seitsemän hallitusvuoden aikana. Tuntuu, että sääntelyn määrä vain kasvaa. Se johtaa jähmeään, masentavaan ja tukahduttavaan yhteiskuntaan.

Minusta kuitenkin vaikuttaa siltä, että ihmiset haluavat tällä hetkellä muutosta enemmän kuin aikaisemmin. Käynnissä on selvästi sosiaaliliberalistinen kehitys. Sen sijaan talouden suhteen olen varsin pessimistinen: nykyään oletuksena on, että hallintoalamaisilta saa ilman muuta ottaa verorahat pois.

Tilanne ei muutu, ennen kuin väistämätön konkurssi lopulta tapahtuu ja hyvinvointivaltion kasvu päättyy.

Uskon, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Hyväntekeväisyyttä on ollut maailman sivu, eikä siihen vaadita valtion väliintuloa. Suomessa asiat ovat menneet absurdeiksi: lastensairaalahanketta kritisoidaan, koska sen rahoitus perustuu hyväntekeväisyyteen eikä verojen kautta tapahtuvaan pakottamiseen.

Toki myös ahneutta on olemassa, mutta siitä on tiettyä hyötyä. Ahneus ajaa ihmiset tekemään töitä ja luomaan materiaalista hyvää. Väitän, että se on lisännyt ihmisten hyvinvointia tässä maailmassa enemmän kuin mikään muu.”

Klaus Maunuksela, 21, dramaturgian opiskelija:

”Tapasin anarkisteja ensimmäisen kerran 16-vuotiaana. Kuuluin turkulaiseen talonvaltausliikkeeseen, jossa anarkistiset toimintaperiaatteet tulivat hyvin tutuiksi. En kuitenkaan vielä silloin osannut kutsua itseäni anarkistiksi.

Muutin Helsinkiin ja menin mukaan anarkistisen A-ryhmän toimintaan. Siihen saakka olin lähinnä tuntenut jonkinlaista maailmantuskaa, mutta nyt koin, että pystyin toimimaan konkreettisesti tärkeänä pitämieni asioiden hyväksi. Siitä liikkeessä on kysymys: pelkän puheen sijasta anarkismi on oikeaa toimintaa, arkipäiväistä elämän järjestämistä.

Tuore esimerkki löytyy uudenvuoden aatolta, jolloin menimme Metsälän vastaanottokeskuksen aitojen taakse. Meillä oli banderolleja, hätäsoihtuja ja raketteja, joiden avulla pyrimme saamaan yhteyden sisälle suljettuihin turvapaikanhakijoihin. Halusimme osoittaa, että vaikka muu maailma juhlii uutta vuotta, kaikki eivät ole unohtaneet yhteiskunnan ulkopuolelle suljettuja ihmisiä.

Tärkeintä on pakottamisen ja alistamisen vastustaminen. Taloudellisen ja ekologisen kriisin myötä meille tarjotaan yhä kurjempaa tulevaisuutta ja tiukempaa kontrollia. Yhteiskuntamme on järjestetty turvaamaan tietyn eliitin etuja pääoman ehdoilla. Voimme kuitenkin elää myös toisin, jos yhdessä niin päätämme.

Mielestäni keskitetty hallinto pitäisi purkaa ja kapitalistinen talous ajaa alas. Anarkistinen vaihtoehto on se, että yhteiskunnat jakautuvat pienempiin paikallisyhteisöihin. Silloin valta annetaan niille, joita päätökset koskevat.

Ajamme konsensusdemokratiaa, jossa tarkoituksena on keskustella erilaisista vaihtoehdoista niin kauan, että päätökset voidaan tehdä. Äänestämiseen voidaan turvautua, jos yksimielisyyteen pääseminen on täysin mahdotonta.

Toki Suomessa on kansanedustajia, joiden kanssa olen joistain asioista samaa mieltä. Se on kuitenkin sivuseikka, sillä anarkistien tapa tehdä politiikkaa on erilainen. Jos vastustaa hierarkioita, ei voi pönkittää niitä toimimalla kansanedustuslaitoksessa. Sen vuoksi minäkään en ole päätynyt puoluepolitiikkaan.

A-ryhmä oli mukana itsenäisyyspäivän Luokkaretki lähiöst Linnaan -mielenosoituksessa. Siellä tapahtui paljon sellaista, mitä en olisi itse tehnyt. Ymmärrän silti hyvin, miksi paikkoja rikottiin. Jopa hajottaminen pelkän hajottamisen vuoksi on poliittista: se on ilmaisu tyytymättömyydestä. Mielestäni on väärin lajitella mielenosoittajat keskiluokkaisiin ja alaluokkaisiin sen perusteella, osaavatko he puhua ja käyttäytyä soveliaasti.

Valtaeliitti harjoittaa leikkauspolitiikkaa, jonka kautta tehdään jatkuvasti välillistä väkivaltaa. Ihmisiä nöyryytetään, alistetaan ja ajetaan itsemurhiin. Samaan aikaan muutaman ikkunan rikkominen saa aikaiseksi valtavan mediahälyn. Omaisuus arvotetaan siis yhteiskunnassamme korkeammalle kuin ihmishenki.

Suomessa yhteiskunnallinen tilanne on toistaiseksi aika rauhallinen, mutta olot muuttuvat epävakaammiksi sitä mukaa, kun eriarvoistuminen kasvaa. Verinen konflikti voi tuntua tällä hetkellä kaukaiselta ajatukselta, mutta sata vuotta sitten meilläkin oli sisällissota.

En kaipaa sellaista tilannetta, mutta pelkään, että se voi toistua. Vallankumoukset ovat usein verisiä sen vuoksi, ettei hallitseva eliitti suostu luopumaan etuoikeuksistaan rauhanomaisesti.”

 

Mikko Korhonen, 35, teoreettisen filosofian opiskelija ja taksikuski:

”Törmäsin Suomen kommunistisen puolueen vaalitelttaan joskus 2000-luvun alkupuolella. Muutamaa kuukautta myöhemmin jakelin jo lehtiä ja muuta materiaalia Helsingin kaduilla. Olen ollut muun muassa SKP:n Helsingin piirin varapuheenjohtaja, Kommunistisen Nuorisoliiton taloudenhoitaja ja Helsingin yliopiston kommunistien jäsen. Nämä ympyrät ovat aika pienet.

SKP:ssä vaikutusmahdollisuudet voivat tuntua vaatimattomilta, mutta kaikki onnistumisemme menevät oikeaan osoitteeseen. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuustossa meillä on vain yksi valtuutettu, mutta ainakin kyseessä on selkärangallinen tyyppi, joka tuo toiminnallaan valtuuston lähemmäs vasemmistoa. Muissa puolueissa tehdään lehmänkauppoja, ja toiminta vesittyy suureen poliittiseen mereen. Siellä vaikutusmahdollisuudet ovat vielä pienemmät.

Ajatteluni lähtökohtia ovat rauha, solidaarisuus ja tasa-arvo. Kannatan myös yksilönvapautta. Suomessa nämä osittain toteutuvatkin, mutta ei täälläkään ole täydellistä. Tärkeitä arvoja on puolustettava, sillä muuten meiltä katoaa kaikki se hyvä, mitä työväenliike on vuosien varrella saavuttanut.

1990-luvun lamasta lähtien suomalainen politiikka on ollut oikeistopainotteista hivuttamista. Elinkeinoelämän keskusliitto ja kokoomus kumppaneineen pyrkivät voimantunnossaan ehdottamaan kaikenlaisia heikennyksiä: eläkeikä karkaa taivaisiin, ja työehtojen puolustaminen on jatkuvaa kamppailua.

Oikea ratkaisu on vallankumous. Se ei tarkoita väkivaltaista yhteenottoa, vaan yhteiskunnan muuttamista kapitalistisesta demokraattiseksi jatkuvan työn avulla. En usko, että ne jotka tässä maailmassa ovat vakavissaan tehneet politiikkaa, ovat varsinaisesti hakeneet väkivaltaisia ratkaisuja. Yhteenottoja syntyy silloin, kun demokraattisia liikkeitä yritetään tukahduttaa. On oikein, ettei kapitalistien tai oikeiston harjoittamalle väkivallalle anneta periksi.

On monella tavalla hölmöä väittää, ettei kommunismi voi toimia. Modernin yhteiskunnan historia on niin nuori, ettei meillä vielä ole riittävästi kokemusta demokraattisen kommunismin järjestämisestä. Esimerkiksi Venäjällä siirryttiin hyvin lyhyessä ajassa tsaariajan valtakunnasta kommunistiseksi kutsuttuun valtioon. Siellä lähtökohdat olivat paljon huonommat kuin tämän päivän Suomessa, jossa demokratia on yhteiskunnan perusoletus.

Kommunismi tarkoittaa demokratian laajentamista. Ei demokraattista liikettä voi tukahduttaa, sillä sellaiseen suuntaan yhteiskunta lopulta menee: ihmiset haluavat tasa-arvoa. Kapitalismi sen sijaan tarkoittaa etuoikeuksia omistavalle luokalle, eikä siinä ole mielestäni mitään demokraattista.

Olen totaalikieltäytyjä. Se on asia, jota kaikki kommunistit eivät hyväksy. Mielestäni tällainen suhtautuminen ei kuitenkaan ole johdonmukaista. Tarvitaan kansainvälinen rauhanliike, jossa työläiset vastustavat sotaa yhdessä.

Monilla on isoja ennakkoasenteita kommunisteja kohtaan. Ennakkoluulot ovat kuitenkin murrettavissa. Suurempi ongelma on se, etteivät ihmiset kovin helposti lähde mukaan poliittiseen touhuun. Kenties politiikan merkityksen ymmärtää vasta silloin, kun menee vähän huonommin. Suomessa on ollut pitkä hyvinvoinnin kausi, jonka aikana jokunen sukupolvi on ehkä unohtanut demokratian tärkeyden.

Ismeistä väittelemisen sijaan kannattaisi puhua konkreettisista asioista, esimerkiksi peruspalveluista ja sosiaalituista. Lähes kaikilla suomalaisilla on lopulta hyvin samankaltaisia ajatuksia hyvinvointivaltiosta. Vasemmistolaiset arvot on sisäistetty hyvin. Kaukaisinta oikeistoa lukuun ottamatta lähes kaikkia suomalaisia voisi nimittää sosialisteiksi.”
 

Olli Manninen, 40, freelancer-aktivisti:

”Kiinnostuin ympäristöliikkeestä teini-ikäisenä. Katselin televisiosta luontodokumentteja ja tajusin, että ihminen touhuaa maapallolla kaikenlaista ikävää. Se synnytti halun tehdä jotain konkreettista luonnon hyväksi.

Pentti Linkolan varhaiset kirjat tekivät minuun aikoinaan vaikutuksen. Niissä havainnollistetaan osuvasti, kuinka ihminen voi toimillaan tuhota maapallon. Tietenkin Linkola on myös provokaattori: showmies, jolta on vuosien varrella kuultu hyvin monenlaista läppää.

Nykyään työskentelen freelancer-metsäaktivistina. Tuen erilaisten luonnonsuojelujärjestöjen työtä keräämällä taustamateriaalia ja auttamalla kampanjoiden juonimisessa. Kesät kuluvat metsissä mahdollisia luonnonsuojelukohteita kartoittaen. Liikumme pienissä ryhmissä autolla tai pyörällä, yövymme teltoissa ja dokumentoimme luontokohteita.

Minua ohjaa tietynlainen aatteen palo – tunne siitä, että on pakko tehdä edes jotakin luonnon ja ympäristön hyväksi. Siten pystyy oikeuttamaan olemassaolonsa ja katsomaan itseään silmiin. Ympäristöliikkeen tavoitteet ovat melko yhtenäiset: luonnonvarojen kulutusta pitäisi vähentää ja alkuperäisluontoa pitäisi suojella ihmisen mielivaltaiselta toiminnalta.

Suhtaudun ihmiskuntaan varsin pessimistisesti. Yksilöinä ihmiset ovat tosi mukavia, mutta ihmiskuntana homma menee koko ajan huonompaan suuntaan. Paras vaihtoehto olisi, että ihmisten määrää saataisiin rajoitettua tai ihmiset saataisiin tuhottua. Ihmiskunnan kasvu on kuitenkin edelleen tabu, josta ei juuri puhuta.

Toki ihmisen toiminta on tavallaan hyvin luonnollista. Kukin laji pyrkii turvaamaan omat edellytyksensä – niin mekin. Ongelma on, että meistä on tullut täysin ylivoimaisia muihin lajeihin verrattuina. Valta-asema tuo mukanaan myös vastuun.

Nykyinen ympäristökeskustelu liittyy lähinnä ilmastonmuutokseen. Luonnon monimuotoisuutta koskevat asiat sen sijaan eivät ole kovin pinnalla, eikä luonnonsuojelu ole järin seksikästä. Kenties aiheeseen kyllästyttiin 1990-luvulla, jolloin siitä puhuttiin paljonkin.

Liian moni ajattelee, ettei omalla toiminnalla ole vaikutusta ympäristöasioihin. Kaikki toivo pannaan ilmastoneuvotteluihin ja siihen, että poliitikot tekevät hyviä päätöksiä. Totuus on kuitenkin se, että me ihmiset niitä luonnonvaroja kulutamme. Ei ole olemassa valistunutta diktatuuria, joka tekisi hyviä päätöksiä meidän puolestamme.

Luontoaktivismi on jatkuvaa tappelemista markkinatalousajattelua vastaan. Joidenkin projektien kohdalla vastavoimat ovat lannistavan suuria. Viime kuukausina suomalainen luonnonsuojelupolitiikka on mennyt pelkäksi huumoriksi, kun vihreät lähtivät hallituksesta.

Maastossa pidetyt mielenosoitukset ja muu rettelöinti houkuttelevat toisinaan poliisit paikalle. Joskus ihmisiä joutuu putkaan ja oikeuteen, eikä se ole kaikkien ympäristöliikkeen edustajien mielestä kannattavaa. Usein pahin älämölö nousee kuitenkin silloin, kun joku kampanja toimii erityisen hyvin.

Aktivismi opettaa tietynlaista kovapintaisuutta. Viherpiipertäjiä haukutaan joka paikassa, ja epämääräistä vihapuhetta ympäristöhörhöjä kohtaan kuulee jatkuvasti. Sellaiselle tulee hiljalleen immuuniksi.

Tässä työssä oppii jatkuvasti uutta. Viime aikoina olen opetellut tunnistamaan vanhojen metsien jäkäliä. Kenties sammaleet ovat seuraava ryhmä. Ajatteluani leimaa tietynlainen panteismi: kaikessa voi nähdä jumaluutta. Olen valtavan kiinnostunut siitä, miten paljon eläin- ja kasvilajeja maapallolla on. Tämä on aika ainutlaatuinen paikka. Siksi haluaisin säilyttää sen elinkelpoisena jatkossakin.”

 

Vailla vastakaikua

Mitä yhteistä on libertaarilla, anarkistilla, kommunistilla ja luontoaktivistilla?

Päällisin puolin ei juuri mitään. Kaksi ensiksi mainittua haluavat epätoivoisesti purkaa sääntelyn, mutta toinen vannoo kapitalismin, toinen pääoman murskaamisen nimiin. Kolmas ajaa työväen asiaa pienpuolueessa, jonka olemassaoloa harva enää muistaa. Neljäs äänestää vihreitä, mutta tekee silti politiikkaansa mieluummin metsissä kuin vaaliuurnilla.

Kenties suurin yhteinen nimittäjä onkin yksinäisyys: he kaikki ovat kaukana politiikan valtavirrasta. Jos he jakaisivat kadunkulmassa vaaliesitteitä tai tietoiskuja, kovin moni ei tohtisi tarttua niihin.

1960-luvun lopulla heidän elämänsä olisi kenties ollut helpompaa, sillä silloin ideologiat olivat kovaa valuuttaa. Nyt tilanne on toinen: 2010-luvun Suomi elää aatteettomuuden aikaa.

Kyseessä ei välttämättä ole synonyymi tyhjäpäisyyden lisääntymiselle tai mielipideilmaston köyhtymiselle. Aatteettomuus tarkoittaa pikemminkin toimintatapojen muutosta. Asiakysymyksiin reagoidaan nopeasti ja moraalisesti, usein sosiaalisen median kautta.

Ideologioille sellainen tietää vaikeita aikoja. Yksittäisten maailmanselitysten aikakausi on takanapäin, eikä yhteiskunnallinen valveutuneisuus enää tarkoita paksujen kirjojen pänttäämistä. Postmodernin politiikan ytimessä ovat Occupy Wall Streetin kaltaiset liikkeet, joita yksikään aatteellinen ryhmä tai puolue ei voi ottaa kokonaan nimiinsä. Ketterien liikkeiden rinnalla perinteiset puolueet vaikuttavat kömpelöiltä ja puisevilta.

Jos nykyhetki on puolueille vaikea, ei tulevaisuuskaan näytä järin lupaavalta. Koulutusta arvioivan IEA-järjestön tutkimuksen mukaan alle kolmannes kahdeksasluokkalaisista on kiinnostunut jostakin poliittisesta puolueesta. Puolueeseen liittymistä suunnittelee vielä harvempi, vain 12 prosenttia nuorista.

Kansainvälisesti arvioituna nämä lukemat ovat varsin vaatimattomia. IEA:n tutkimuksen mukaan ainoastaan eteläkorealaiset nuoret ovat suomalaisiakin vähemmän kiinnostuneita puoluepolitiikasta. Suomi jää vertailuryhmän häntäpäähän myös sen perusteella, kuinka moni nuori haaveilee puolueeseen liittymisestä. Vain Belgiassa ja Tšekissä lukemat yltävät vielä alhaisemmiksi.  

Aatteen palo on hieman kuin puoluetoiminta: vanhanaikaista. Poliittisen historian professori Kimmo Rentola arvioi, että äärimmäisistä ideologioista innostutaan toden teolla yleensä silloin, kun yhteiskunnalla menee huonosti.

"Nuorison syrjäytymisuhka ruokkii ääriajatuksia, varsinkin jos tilanne kestää pitkään”, Rentola sanoo.

Pahoinvointi aiheuttaa liikehdintää poliittisen kentän kummallakin laidalla. Niin anarkismi kuin äärioikeistolaisuuskin alkavat näyttää tavanomaista houkuttelevammilta vaihtoehdoilta, kun yhteiskunnallinen tilanne on riittävän ankea.

Anarkismi on edelleen hyvin marginaalinen aate, vaikka tiiliskivet ja pyörätelineet ovat viime kuukausina lennelleet Suomessakin. Välimeren maissa liike ottaa toisinaan tulta alleen, mutta Pohjolasta sille ei ole juuri löytynyt jalansijaa. Suomessa lähimmäksi päästiin kenties keväällä 1917, jolloin venäläiset matruusit vetivät hetkeksi mustan lipun Katajanokan upseerikerhon salkoon.

Toisin on äärioikeiston laita: aate elää ja voi pulskasti. Rentolan mukaan Perussuomalaisten riveissä on mukana melko perinteisiä äärioikeistolaisia, joiden puheissa voi kuulla 1930-luvulla perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen sinimustia kaikuja.

Heidän toimintansa on muille ryhmille kuin punainen vaate, tietää puoluetutkija, yliopisto-opettaja Rauli Mickelsson.

”Jos äärioikeisto vetää ihmisiä puoleensa, muut ääriliikkeet provosoituvat. Silloin ryhdytään piirtelemään anarkistimerkkejä perussuomalaisten ikkunoihin. Siten liikkeet kasvattavat toistensa aktiivisuutta”, Mickelsson kuvailee.

Markkinaliberalistit ja libertaarit puolestaan pysyttelevät turvallisen kädenmitan päässä mielenosoituksista. Heillä on siihen varaa, sillä vaikuttamistyö tapahtuu muualla: ajatuspaja Libera julkaisee ideologian mukaisia kannanottoja, joissa tuetaan ”vapaata yrittäjyyttä, vapaita markkinoita ja vapaata yhteiskuntaa”. Vapaudentavoittelijoiden suuri hetki koitti heinäkuussa 2014, jolloin Liberan tutkimusjohtaja Elina Lepomäki nousi eduskuntaan Jyrki Kataisen tilalle.

Nousujohteisuudesta huolimatta libertarismi ei elä kultakauttaan. Historiansa suurinta suosiota liike nautti 1990-luvulla, jolloin perustettiin yksilönvapauden nimiin vannova Nuorsuomalainen Puolue. Laajimmillaan kahden kansanedustajan kokoinen tähdenlento kuitenkin kuopattiin jo ennen milleniumia.

Rentolan mukaan libertarismin mahdollista nousua on aistittavissa kokoomusnuorten piirissä. Perinteisesti nuorisosiipi on sijoittunut emopuolueestaan katsottuna vasemmalle, mutta nyt tilanne on päinvastainen. Puheenjohtajansa Susanna Kosken ja takavuosina kokoomusnuorissa vaikuttaneen Wille Rydmanin johdolla järjestö on hilattu niin kauas oikealle, että vanhemmat kokoomuslaiset ovat alkaneet yskähdellä huolestuneina.

Taantuman vaivaamassa Suomessa libertarismin lienee vaikeaa raivata itselleen merkittävästi suurempaa elintilaa. Vaikka Liberan kannanotot saavat paljon julkisuutta, ne eivät välttämättä kerro koko totuutta kansalaisten mielentilasta. Ajatuspajalla on nimittäin takanaan yksityisten lahjoittajien joukko. Björn Wahlroosin kaltaisten tukijoiden rahat vaikuttanevat siihen, kuinka paljon libertaarit ajatukset ovat tällä hetkellä esillä.

Ideologiat tulevat ja menevät. Esimerkiksi luontoliike on ollut jatkuvassa muutoksessa vuosikymmenten ajan. Toisen maailmansodan jälkeen aate on läpikäynyt neljästä viiteen erilaista sykliä: välillä on suojeltu eläimiä, välillä metsiä.

”Kukin liike kehittyy pisteeseen, jossa se joko vakiintuu tai kuihtuu. Esimerkiksi eläinoikeusliikkeen argumentista on tullut jossain määrin yleisesti hyväksytty. Se vähentää liikkeen edustajien tarvetta hyökätä kettutarhoihin”, Mickelsson kuvailee.

Yksikään ideologia ei ole sellaisenaan ikuinen tai muuttumaton. Niiden elämänkaari voi kuitenkin olla hyvin yllättävä: kommunismi ei kuollut Neuvostoliiton mukana, vaan taistelee yhä elämästään Helsingin Sörnäisissä sijaitsevassa puoluetoimistossaan. Toisinaan kommunismin suulla puhuvat muutkin, esimerkiksi vasemmistoliiton eduskuntaryhmästä erotetut kansanedustajat Jyrki Yrttiaho ja Markus Mustajärvi.

Tulevaisuus näyttää, kuinka ideologioiden käy. Menestyäkseen niiden olisi jalkauduttava sosiaaliseen mediaan Occupy-likkeen tavoin ja käännettävä yhteiskunnalliset olosuhteet voitokseen. Sekään ei välttämättä riitä. Rentolan mukaan aatteiden on onnistuttava myös herättämään suuria tunteita, jotta ne todella purisivat nuorisoon.

Pyristelystään huolimatta ideologiat ovat siis alakynnessä. Vielä 1970-luvulla suosittiin niin sanottuja ydintotuusideologioita, joissa tietyn totuudentulkinnan nähtiin johtavan tietynlaiseen lopputulokseen, esimerkiksi kommunistiseen yhteiskuntaan tai kansallisvaltioon. Silloin etsittiin järkeen perustuvaa eetosta, joka selittäisi kaiken.

1980-luvulta alkaen politiikka on kuitenkin kietoutunut yhä merkittävämmin yksittäisiin arvoihin. Yleisönosastoilla hallitukselta vaaditaan aatteellisuuden sijaan arvokeskustelua. Ideologioiden suurimmilla ystävillä on harvoin asiaa kabinetteihin.
Se tarkoittaa, että yksinäiset ajattelijat saavat turhautua vielä monta kertaa.