Henkilö
25.01.2017

Tarinat myyvät kirjoja ja politiikkaa

Teksti:
Miikka Rusi
Kuvat:
Nella Keski-Oja
  • Laura (vas) ja Leena Parkkinen tulevat pohjoissavolaisesta suvusta, jossa on arvostettu juttujen kertomista.

Kirjailija Leena Parkkinen ja tutkija Laura Parkkinen ovat siskoja ja tavallaan myös kollegoita. Heidän töitään yhdistää yksi keskeinen tekijä: tarinat.

Leena Parkkinen kuvailee kirjailijan roolia hassuksi. Kirjailijuus vetää puoleensa introverttejä, mutta vastakohtana ammattiin kuuluu yhtä keskeisesti myös julkisuus ja esillä olo.

”Kirjailijoiksi valikoituu ihmisiä, jotka ovat mielellään kotonaan tapaamatta ketään, koska kirjailijan pitää hallita isoja kokonaisuuksia ja kestää yksinäisyyttä. Toisaalta yhtäkkiä pitäisi osata olla esiintyjän roolissa”, Parkkinen muotoilee.

Valtaosa kirjoittajan työstä on epäsosiaalista. Arkitodellisuutta eletään pyjamanhousuissa kotiin linnoittautuneena.

Toinen todellisuus saattaa viedä Parkkisen Meksikoon uima-allasjuhliin tai esiintymään paikalliseen aamutelevisioon. Hänen kirjojaan on käännetty lähes kymmenelle kielelle.

”Tuollaisissa tilaisuuksissa tuntee koko ajan esittävänsä jotain. Esimerkiksi Meksikon kiertueella paikalliset pitivät minua suurena pohjoismaalaisena kirjailijajulkkiksena. Heille kaikki eurooppalainen kirjallisuus on samaa.”

Guadalajaran messut ovat maailman toiseksi suurin kirjatapahtuma. Siellä puitteet olivat hieman kotimaisia kirjallisuustapahtumia ylellisemmät.

”Edellisenä vuonna messuilla oli ollut Jo Nesbø, ja sain ihan samanlaisen kohtelun kuin hän. Minuakin siis kuljetettiin limusiinissa”, Parkkinen naurahtaa.

Leena Parkkinen ei usko, että kirjailijan ammattitaito tulee ilman kovaa työtä. 

Upottavat klassikot

Leena Parkkinen on Teoksen kustantama kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme pitkää romaania ja yksi lastenkirja. Keväällä ilmestyy toinen.

Hänen isosiskonsa Laura Parkkinen on puolestaan tutkinut populismin retoriikkaa Turun ja Jyväskylän yliopistoissa sekä opettaa Bourgognen yliopistossa Dijonissa.

Toinen siis rakentaa fiktiota ja toinen käsittelee faktoja, mutta molempia yhdistää tarinallisten rakenteiden hahmottaminen ja tarinoiden kanssa työskentely. Selitys niiden pariin hakeutumiselle saattaa löytyä suvusta.

”Meillä on pohjoissavolainen suku, jossa juttujen kertomista on aina arvostettu erittäin paljon. Itse vain satun olemaan parempi kirjoittamaan kuin kertomaan”, Leena toteaa.

Lauran ja Leenan isä Jukka Parkkinen on kirjailija. Sillä on ollut siskoksiin vaikutus jo varhain – lapsuuden lomakohteista lähtien. Vanhoissa valokuva- albumeissa he poseeraavat Lönnrotin synnyinkodissa ennen kuin osaavat kävellä.

”Perheemme kävi kesälomilla kuolleiden kirjailijoiden kesämökeillä”, Laura kuvailee.

Kodin keskeisin huonekalu oli mittava kirjahylly. Välillä Laura joutui patistamaan kouluun pikkusiskoaan, joka unohtui kotiin lukemaan klassikoita.

Leena uppoutui usein vanhempien kirjakokoelmaan, johon hänen mukaansa kuuluu ”jumalaton määrä kirjoja”. Koululaisen vilpitön aikomus oli lukea ne kaikki. Aakkosjärjestyksessä.

”Pääsin tosin vain noin puoliväliin.”

Tuolloin hänelle tärkeitä kirjoittajia olivat erityisesti historiallisten romaanien suurnimi Sir Walter Scott ja Alexandre Dumas. Suosikkeihin lukeutui myös hieman yllättävämpiä kirjailijoita.

”Dostojevski. Se on erittäin hämmentävää, koska enhän minä ole tajunnut siitä todennäköisesti yhtään mitään”, Leena toteaa.

Myös Lauraa kannustettiin lukemaan paksuja romaaneja.

”Kysyin aina isältä, voisitko kuulustella ruotsin sanoja, kuten kavereideni vanhemmat tekivät. Hän vastasi, ettei ruotsin numerolla ole mitään tekemistä loppuelämäni kanssa, että lue mieluummin joku venäläinen klassikko”, Laura muistelee.

Hakemista ja harhailua

Lapsuuden lukuinnosta huolimatta Leena Parkkisen päätyminen kirjoittajaksi ei ollut missään vaiheessa itsestäänselvyys. Hänen mukaansa kirjailijan ura ei oikein voikaan olla sitä.

”Kirjailijuus on hyvin harvoin sellainen tavoite, joka päätetään nuorena ja sitten työskennellään vimmatusti sitä kohti. Se on jollain tavalla aina harhailua, mietiskelyä, pohdiskelua. Voi olla, että myös tutkijuus on samanlaista.”

Kirjailijana olo on hänen mukaansa jopa narsistinen asema. Kirjoittajana omistautuu vuosikausiksi tarinalle, jonka pitäisi lopulta kiinnostaa kaikkia muita ihmisiä.

”Sen takia ihminen, joka sanoo 6-vuotiaana, että minusta tulee kirjailija, ja pysyy päätöksessään koko ikänsä, ei varmaan edes ole kovin miellyttävä”, Parkkinen epäilee.

Niinpä reitti kirjailijaksi on usein mutkitteleva. Vasta jälkikäteen voi arvella, mitkä valinnat johtivat lopputulokseen.

Leena Parkkisen kohdalla tie kirjoittajaksi kävi kuvataiteiden ja elokuvakäsikirjoittamisen opintojen sekä mainostoimistotyön kautta. Esikoisromaani ilmestyi vasta kolmekymppisenä.

”Oman tyylin löytäminen oli minulle hirveän vaikeaa. Kirjoitin pitkään pastissinomaisia juttuja ja ajattelin, että kirjallisuus on jotain suurta ja vakavaa. Että kirjallisuuden täytyisi käsitellä alkoholismia lähiöissä ja sellaista”, hän kertaa.

Jossain vaiheessa kirjoittaminen lopulta vapautui. Se johti esikoiskirjaan Sinun jälkeesi, Max, joka palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisteoksena.

”Minusta alkoi tuntua, että saan kirjoittaa sillä tavalla, kuin olen kirjoittanut”, Parkkinen sanoo.

Alkuperäinen suunnitelma oli pitää kirjan kirjoittamisen ajan lyhyt tauko mainostoimistotyöstä. Se kuitenkin venyi: Parkkinen on ollut vuodesta 2009 tähän päivään saakka vapaana kirjailijana.

”Enää en varmaan sopeutuisi yhteiskuntaan”, hän vitsailee nyt.

Tiedon inflaatio

Laura Parkkinen puolestaan aloitti opintonsa Turun yliopistossa kotimaisella kirjallisuudella. Pian hänestä alkoi kuitenkin tuntua, että sivuaineet vetivät puoleensa pääainetta enemmän.

”Pidän asioiden yhdistelemisestä. Poliittista historiaa ja valtio-oppia oli kivaa lukea sivuaineena ja tein sinne hirveän määrän esseitä. Lopulta minua kannustettiin vaihtamaan pääainetta heille.”

Populismi, nykyinen tutkimusaihe, löytyi Parkkisen graduvaiheessa.

”Graduni käsitteli [SMP:n perustaja] Veikko Vennamon poliittista retoriikkaa. Meillä on voimakkaan keskustapuoluelainen suku äidin puolelta. Kun olimme pienenä kesät maalla, siellä puhuttiin Kekkosesta sekä vihattiin Vennamoa ja Neuvostoliittoa.”

Toinen merkittävä käännekohta opiskelu-uralla tapahtui, kun Parkkinen lähti opiskelemaan Ranskaan. Silloinen poliittisen historian professori kannusti lähtöä vaihto-opiskelijaksi ”avartumaan” ja hakemaan ”esseisiin uutta syvyyttä”.

Parkkinen tarttui ohjeeseen, eikä ole joutunut katumaan päätöstään. Nykyisin hän on profiloitunut tutkijana erityisesti ranskalaiseen politiikkaan ja populismiin.

”Turun yliopistossa on erilainen, kannustavampi ilmapiiri kuin muualla. Ihmiset ottavat kantaa rohkeasti”, hän kiittelee.

Tällä hetkellä tutkijana Laura Parkkista työllistävät laajat ja kuumat aiheet: Euroopan kasvava oikeistopopulismi ja keväällä käytävät Ranskan presidentinvaalit.

Hän puhuu tiedon inflaatiosta ja tunteiden korostuneesta merkityksestä politiikassa. Faktoihin pohjautumaton keskustelukulttuuri mahdollistaa monenlaisia lieveilmiöitä, jopa propagandaa.

”Venäjän palkkaaman nettitrollauksen yleistyminen on nyt Ranskassa todella huolestuttavaa. Netissä on ihan oma todellisuutensa”, Parkkinen huokaa.

Tällaisessa tilanteessa pärjäävät erinomaisesti myös populistit, jotka ovat usein tarinallistamisen ja mielikuvapolitiikan mestareita. Tästä hyvä esimerkki on Ranskan presidenttiehdokkas Marine Le Pen, jonka imago on Parkkisen mukaan erittäin huolellisesti rakennettu kokonaisuus.

”Le Pen on luonut kuvilla todellisuuden, jossa hän syöttää pieniä vasikoita ja hoivaa kissoja. Hän ja esimerkiksi Timo Soini ovat hyödyntäneet henkilökohtaisia blogeja, jossa he luovat omaa retoriikkaa ja oma todellisuutta”, Parkkinen kertoo.

Kun politiikassa ratkaisee tilastojen sijaan yhä useammin tunne, päätöksenteko uhkaa sumentua. Totta tai ei, näin se koetaan.

Sitä on tarinapolitiikan aika.

Leena (vas) ja Laura Parkkinen kehuvat Turkua opiskelijakaupunkina.